Leo Mechelin
Wikipedia
Leopold (Leo) Henrik Stanislaus Mechelin (24. marraskuuta 1839, Hamina – 26. tammikuuta 1914, Helsinki) oli suomalainen professori, valtiomies, autonomian puolustaja, oikeustaistelun johtaja ja liberaali uudistaja, jonka johtama hallitus (”Mechelinin senaatti” 1905–08) antoi Suomessa ensimmäisenä maailmassa koko kansalle ääni- ja vaalioikeuden sekä sananvapauden, kokoontumisvapauden ja yhdistymisvapauden, vuoden 1906 perustuslaissa.
Mechelin kirjoitti Liberaalisen puolueen (1880–85) puolueohjelman sekä 500 000 allekirjoitusta keränneen vetoomuksen tsaarin armeijan pakko-ottoja vastaan. Mechelin myös perusti menestyksekkään Nokia-yhtiön (1871) yhdessä Fredrik Idestamin kanssa sekä hallituksen puheenjohtajana (1898–1914) laajensi sen sähkötekniikkaan vastoin Idestamin tahtoa.
Leo Mechelin oli kansainvälisesti arvostettu valtio-opin asiantuntija, kansainvälisen rauhanliikkeen merkkihahmo, Helsingin kaupunginvaltuuston ensimmäinen ja pitkäaikainen puheenjohtaja (1875–76 ja 1892–99). Hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä kansalaisjärjestöissä ja muun muassa Suomen taideyhdistyksen ja nykyisen Taideteollisen korkeakoulun johtajana.
Tieteellisessä työssään Mechelin muun muassa esitti Venäjän tsaarin olevan Suomen suuriruhtinaana Ruotsin vallan aikaisten perustuslakiemme sitoma. Hän myös johti menestyksekkäästi passiivista vastarintaa näiden lakien vastaisten suuriruhtinaan antamien lakien torjumiseksi.
[muokkaa] Leo Mechelin
Mechelinin esi-äiti oli kotoisin Espoon Mäkkylästä, jonka mukaan tämän opintielle lähteneet pojat ottivat sukunimensä. Leo Mechelin syntyi Haminassa vuonna 1839. Hän valmistui filosofian maisteriksi vuonna 1860, lakitieteiden kandidaatiksi 1864 ja lakitieteen tohtoriksi 1873. Vuosina 1867–72 hän toimi Yhdyspankin johtajana. Valtio-oikeuden sekä kameraali- ja politialainopin professoriksi hän tuli vuonna 1874.
Vuonna 1872 Mechelin valittiin valtiopäiville (porvarissäädystä). Vuonna 1876 hänet korotettiin aatelissäätyyn, ja hänen katsotaan olleen seuraavasta vuodesta lähtien tämän säädyn vaikutusvaltaisin valtiopäiväedustaja. Suomen senaattiin (hallitukseen) ja valtiovaraintoimituskunnan apulaispäälliköksi (toiseksi valtiovarainministeriksi) hänet valittiin vuonna 1882, kauppa- ja teollisuustoimituskunnan päälliköksi (KT-ministeriksi) 1888. Vuonna 1890 Venäjällä kiristyneet nationalismi ja konservatismi lopulta tekivät vapaamielisen Mechelinin senaattorintyön mahdottomaksi, ja tämä erosi senaatista.
[muokkaa] Liberaalinen puolue (1880-85)
1800-luvun loppupuolella liberalismi alkoi saada melkoisesti kannatusta Suomessa yli puoluerajojen, ja maan valtiollisia ja taloudellisia oloja alettiin vapauttaa suhteellisen vapaamielisen tsaari Aleksanteri II:n myötävaikutuksella.
Jo teininä Mechelin ja moni muu nuori, innokas liberaali oli mukana liberaalien ryhmässä, johon kuuluivat myös mm. C. G. Estlander, Ernst Linder, Carl Mannerheim, Robert Montgomery ja August Schauman. Vuonna 1861 he perustivat äänenkannattajakseen Helsingfors Dagblad-lehden, minkä vuoksi heitä kutsuttiin "dagbladisteiksi" (dagbladister).
J. V. Snellmanin johtamat fennomaaniset konservatiivit hyökkäilivät heitä vastaan jatkuvasti, jo vuonna 1858 Snellman kutsui heitä "verettömiksi". Lopulta puoluekenttä jakautui kahtia fennomaaneihin ja svekomaaneihin.
Liberaalit yrittivät vielä korjata asian perustamalla 5.12.1880 liberaalisen puolueen, jonka ohjelma oli pääasiassa Mechelinin kirjoittama. (Puolueen edeltäjä, Liberaalinen klubi, oli perustettu vuonna 1877.) Siinä ajettiin kansalle ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa ja haluttiin myös purkaa taloudellista sääntelyä. Kielikysymyksessä otettiin ehdottoman tasapuolinen kanta, jossa suomi nostettaisiin täysin tasa-arvoiseksi ruotsin rinnalle ja tätä varten myös perustettaisiin tarvittava määrä suomenkielisiä lyseoita. Ohjelman allekirjoitti 53 merkittävää vaikuttajaa, ja siinä vaadittiin muun muassa painovapautta (sensuurin poistoa), uskonnonvapautta, parlamentarismia ja perustuslaillisuutta. Mechelin kannatti ”desentralisatsionia” (vallan hajauttamista valtiolta ihmisille) ja vastusti muun muassa ”valtiososialismia, klerikalismia, puolue-egoismia, byrokratismia ja militarismia” (taloudellista sääntelyä, kirkon etuoikeuksia, puolueiden tai sotavoimien edun asettamista kansan edun edelle sekä paperisotaa lupamenettelyineen).
Vuoden 1882 vaaleissa Liberaalinen puolue menestyi hyvin, mikä siivitti Mechelinin senaattiin asti, mutta hyökkäysten jatkuessa pian puolueen menestys kuihtui ja vähitellen se katosi vuoteen 1885 mennessä. Tämän jälkeen Mechelin toimi puolueisiin sitoutumattomana ja laajalti arvostettuna valtiopäivämiehenä kuolemaansa asti.
Seuraavan liberaalipuolueen, vuonna 1894 Snellmanin ja Yrjö-Koskisen Suomalaisesta puolueesta irronneen Nuorsuomalaisen puolueen side Liberaaliseen puolueeseen jäi pääosin aatteelliseksi. Lisäksi puolueen johtohenkilöt, muiden muassa tulevat presidentit K. J. Ståhlberg ja P. E. Svinhufvud, taistelivat sortovaltaa, venäläistämistä ja myöntyväisyysmiehiä (vanhasuomalaisia) vastaan Mechelinin johdolla kuten muidenkin puolueiden perustuslailliset.
[muokkaa] Sortovuodet ja Kagaali
Ensimmäinen sortokausi alkoi helmikuun manifestista vuonna 1899 ja päättyi marraskuun manifestiin vuonna 1905, Mechelinin johtamien perustuslaillisten voittoon ja ”Mechelinin senaattiin”.
Suuriruhtinas lakkautti Suomen oman armeijan ja antoi 12.7.1901 julistuksen yleisvaltakunnallisesta asevelvollisuudesta, joka kattaisi myös Suomen miehet. Senaatissa myöntyväisyysmiehet (lähinnä Suomalaisen puolueen vanhasuomalainen enemmistö) olivat enemmistössä ja hyväksyivät tämän laittomasti annetun lain Suomen lakikokoelmaan. Perustuslaillisten mielestä laittomia kutsuntoja tulee vastustaa passiivisella vastarinnalla. Työväenpuolueen (nyk. SDP) lehdet ja järjestöt tukivat vastarintaa.
Pappissääty oli vanhasuomalaisten hallussa, mutta kun papit tavan mukaan kuuluttivat kutsunnoista kirkoissa, kansa peitti heidän äänensä virrenveisuulla.
Passiivisen vastarinnan kannattajat perustivat Kagaali-nimisen keskusjärjestön 3.8.1901 Turholman kartanossa Laajasalossa. Kartanon isäntä, entinen tsaarin kenraali Jacob Julius af Lindfors oli perinyt omaisuutensa köyhästä puotipojasta kauppahuoneen omistajaksi nousseelta appi-isältään Henrik Borgströmiltä (1799–1883), joka oli myös ollut perustamassa Liberaalista puoluetta ja toiminut merkittävänä taidevaikuttajana.
Kokouksessa Leo Mechelin laati tsaarille kansalaisadressin, johon kerättiin n. 500 000 nimeä (maan väkiluku oli n. 2,6 miljoonaa). Tuossa salaisessa kokouksessa mukana olivat luultavasti myös mm. Svinhufvud, Erkko ja Zilliacus. Tsaari torjui adressin ja uhkasi aseistakieltäytyjiä opiskelupaikkojen ja virkojen menetyksillä, mutta kagaalin järjestämät kutsuntalakot johtivat siihen, että moniin kutsuntoihin ei saapunut juuri ketään, ja lopulta tsaari luopui asevelvollisuuden toimeenpanosta.
Mechelinin jatkettua perustuslaillista vastarintaansa tsaari lopulta antoi kenraalikuvernööri Bobrikoville diktaattorinvaltuudet vuonna 1903. Bobrikov karkotti perustuslaillisten johtajat maasta vuonna 1903. Enemmistö johtajista sijoittui Ruotsiin, josta käsin he johtivat kagaalia.
Maanpaossa Mechelin solmi suhteita Venäjän liberaaleihin (perustuslaillis-demokraatit eli kadettipuolue, KD) Saksan-vierailuillaan ja kirjoitti heille liberaalin Venäjän perustuslain siltä varalta, että he pääsisivät valtaan. (Vuoden 1917 helmikuun vallankumouksessa he saivatkin joitain ministerinpaikkoja.) Vaikka tilanne näytti niin epätoivoiselta, että aktivistit kelpuuttivat "vihollisensa viholliset ystävikseen", Mechelin ei suostunut yhteistyöhön Venäjän antiliberaalien sosialistien kanssa.
[muokkaa] Mechelinin senaatti
Loppusyksystä 1904 valtiopäivät kutsuttiin koolle ensi kertaa yli neljään vuoteen. Senaattorina 65-vuotias Mechelinkin saattoi palata maahan valtiopäivien ajaksi. Karkotettujen laivan otti vastaan valtava hurraava kansanjoukko, ja Helsingin Sanomien (n. 5.12.1904) kuvauksen mukaan.
Hävityn Japanin-sodan myötä ympäri Venäjää puhkesi vuonna 1905 laajoja levottomuuksia, joihin lopulta tartuttiin Suomessakin. Kagaali ja muut perustuslailliset, aktivistit järjestivät kokouksia, mielenosoituksia, vetoomuksia ja työväki suurlakon, ja lopulta suuriruhtinas myöntyi esityksiin muun muassa yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta sekä painovapaudesta.
Mechelin muodosti 1.12.1905 hallituksen, niin sanotun Mechelinin senaatin (1905–08), jota on pidetty Suomen ensimmäisenä poliittisena hallituksena. Hallitusta vastasi senaatin 11-henkinen talousosasto ja pääministeriä sen varapuheenjohtaja Mechelin (kenraalikuvernööri oli muodollisesti puheenjohtaja).
Hallitus muodostui perustuslaillisista ja oli ensimmäinen, jonka nimilistan keisari (tsaari, suuriruhtinas) joutui hyväksymään sellaisenaan. Senaattoreistakin hän hyväksyi lähes kaikki mukaan lukien K. J. Ståhlbergin, joskin P. E. Svinhufvudin keisari oli pudottanut nimilistasta, tämä kun oli puolustanut oikeudessa lakimiehenä prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen (oikeuskanslerin) ampunutta aktivisti Lennart Hohenthalia. Ståhlberg oli Suomen ensimmäinen (1919–25) ja Svinhufvud kolmas (1931-37) presidentti.
Mechelinin hallitus toteutti edistyksellisen perustuslain (vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys), jossa koko kansa sai täydet poliittiset oikeudet ensimmäisenä maailmassa. Perustuslakiin liitettiin myös lausunto- (puhe-), kokoontumis- ja yhdistymisvapaus (20.8.1906). Edistyksellisyyden taustalla oli pitkälti tarve esittää kansa yhteneväisenä tšaarinvaltaa vastaan.
Seuraavina vuosina suuriruhtinas kuitenkin jätti paino- ja yhdistymisvapauslait hyväksyntää vaille.
Katso artikkeli Äänioikeus Suomessa.
[muokkaa] Yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus 1906
Vuonna 1906 voimaan astuneessa perustuslaissa kaikki 24 vuotta täyttäneet suomalaiset saivat ääni- ja vaalioikeuden, ensimmäisenä maailmassa. Mechelinin senaatti antoi vaalilain valmistelun työryhmälle, jota johti professori Robert Hermanson (1846–1928). Hermanson piti naisia liian tunneihmisinä pohtimaan riittävän huolella tärkeitä valtiollisia kysymyksiä, mistä naisten äänioikeutta kannattanut Mechelin oli huolissaan. Vaikka komitean jäsen P.E. Svinhufvud vakuutti Mechelinille, että he kyllä saavat Hermansonin taivuteltua enemmistön kannalle, Hermanson piti päänsä mutta jäi yksin.
Arvovallallaan Mechelin sai valtiopäivien selvän enemmistön kallistumaan ääni- ja vaalioikeuden kannalle, myös kaikki säädyt (valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki hyväksyttiin 1.6.1906). Erityisesti oikeusoppineet senaattorit Mechelin, Ståhlberg ja Wrede korostivat, että ääni- ja vaalioikeutta ei saa erottaa toisistaan; myös mm. Svinhufvud ja Paasikivi kannattivat ehdotusta. Naisasianaisetkin toimivat ehdotuksen puolesta mm. keräämällä 25 000 allekirjoituksen vetoomuksen. Venäläiset pitivät asiaa paikallisena, ja siksi keisari ei torjunut esitystä.
Aiemmat valtiopäivät korvannut eduskunta valittiin ensi kerran 15.–16.3.1907, joukossa 19 maailman ensimmäistä naisparlamentaarikkoa.
[muokkaa] Perustuslaillisten valtakausi (1905–08)
Perustuslailliset olivat valtansa kukkuloilla 1905-06, joskin suuriruhtinas pysäytti osan heidän liberaaleista uudistuksistaan. Esimerkiksi Mechelinin senaatin perustuslakia tarkentamaan antamat säädökset ja vuonna 1907 annettu uusi hallitusmuoto torjuttiin - siinä olisi siirrytty parlamentarismiin eli hallituksen (senaatin) olisi nautittava eduskunnan eikä vain suuriruhtinaan luottamusta. (Parlamentarismi toteutui vasta itsenäistymisen jälkeen.) Valtakaudella kuitenkin saatiin vielä suomen kielelle täysivaltainen asema virkakielenäkin.
Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 15.–16.3.1907 perustuslailliset menestyivät odotettua huonommin: he eivät saaneet täyttä tukea kansalta, vaan monissa puolueissa myöntyväisyysmiehet syrjäyttivät perustuslaillisia. Vuonna 1908 SDP äänesti hallitukselle epäluottamuslauseen äänestyksestä pidättäytyneiden vanhasuomalaisten tuella, ja vaikka senaatilla olisi ollut oikeus jatkaa, se jätti eronpyyntönsä pitääkseen kiinni parlamentarismista. Uusien venäläistämistoimien tiellä ei enää ollut ratkaisevaa estettä. Alkoi toinen sortokausi (1908–1917). Mechelin jatkoi kansanedustajana ja kirjallisesti aktiivisena kunnes syksyllä 1913 munuaistauti sai hänestä otteen ja hän kuoli 26.1.1914.
Mechelinin hautajaisista tuli ennennäkemätön kansanjuhla, symbolinen mielenosoitus sortovaltaa vastaan. Haudalle laskettiin 600 eri seppelettä.
Jo kuolinpäivänä nuorsuomalainen Eino Leino kirjoitti:
Kansalaisseppel
(26.1.1914)
Varmaan hän oli myötäsään soutajaks luotu,
otsalla onni, sielussa sointu ja rauha;
sorjemmin sous hän, vaikk' oli vastasää suotu,
koittanut konsana vaikka ei lepo lauha.
_Myrskyssä seistä hän tahtoi,
_taistella tohti ja mahtoi,
_työmies kuin ei kukaan,
_johtaja, tempaaja mukaan,
_mestari muodon ja sanain,
_kyntäjä vastaisten vanain,
hän, Päämies, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin muistella vapauttansa.
Harmaa on taivas, halla mielihin hiipii,
raskaina riippuen itkevät puut sekä pilvet;
kuoleman tuuli kansamme toivoa riipii,
mutta kummuista kaikuvat kalvat ja kilvet.
_Kuulkaa! Se Suomen on soitto!
_Tuomiopäivän on koitto!
_Nousevat paatiset parmaat,
_veisaavat vainajat harmaat
_voittoa Väinälän rantain,
_urhoa kilvellä kantain,
Päämiestä, min haudalla sorrettu kansa
voi vieläkin leimuta vapauttansa.
Mechelinin tärkeimmät liberaalit uudistukset jäivät pysyviksi. Eräiden arvioiden mukaan ne – K.J. Ståhlbergin työllä täydennettynä – loivat Suomelle sellaisen valtiollisen pohjan, jonka ansiosta Suomi poiketen säilyi vapaana ja demokraattisena maana ja jossa siksi kansa pysyi lähes yhtenäisenä ja kykeni torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen (1939), kun eteläiset naapurimme ajautuivat diktatuuriin ja joutuivat siksi antautumaan taisteluitta.
Puolueisiin sitoutumattomana Mechelinillä ei ollut luonnollista muiston vaalijaa, ja siksi hänet on usein unohdettu suurhenkilöittemme joukosta. Helsinkiläiset kuitenkin muistavat hänet Mechelininkadusta (1917).
[muokkaa] Leo Mechelin Nokia-yhtiön perustajana
Mechelinin kyky asettua kerta toisensa jälkeen poikkiteloin keisaria vastaan johtui siitä, että hän oli nainut Helsingin rikkaimman porvarin, kauppaneuvos Johan Lindroosin tyttären Alexandran. Lindroosin kuolinpesästä tuli vuonna 1862 perustetun Suomen Yhdyspankin (SYP) suurin osakkeenomistaja. Näiden suhteiden avulla hän sai rahoitettua perustamansa Nokia-yhtiön toimintaa, joka puolestaan osoittautui erittäin menestyksekkääksi ja tuotti Mechelinille kohtalaisen omaisuuden. Näin Mechelin ei ollut riippuvainen valtion viroista tai kruunun suosionosoituksista.
Vuonna 1868 Mechelin perusti yhdessä opiskeluaikaisen huonetoverinsa vuori-insinööri (Knut) Fredrik Idestamin kanssa Nokia-yhtiön, josta vuonna 1871 tehtiin osakeyhtiö Nokia Aktiebolag. SYP:n piiristä hän löysi yritykselle osakkaita (mm. Casimir Ehrnroothin isoisoisä Carl Ehrnrooth ja myöhemmän toimitusjohtaja Kari Kairamon isoisoisä Alfred Kihlman). Nokian kartanon jännittävässä konkurssihuutokaupassa Mechelin voitti kartanon maat, joilla sijainnut koski tarjosi vaadittavan voimanlähteen Nokian puuhiomolle.
Vuosisadan lopulla Mechelin innostui sähkötekniikasta ja halusi laajentaa yrityksen toimintaa tälle modernille tulevaisuuden alalle. Idestam vastusti ajatusta, mutta Mechelin sai puhuttua yhtiökokouksen enemmistön taakseen, tuli valittua tuon jo suurehkon yhtiön hallituksen puheenjohtajaksi (1898–1914) ja toteutti visionsa. Myöhemmin Nokia yhdistyi Suomen Gummitehtaan ja Kaapelitehtaan kanssa, ja Kari Kairamon johtokaudella (1977–) matkapuhelintuotantokin pääsi vauhtiin, minkä jälkeen yritys erikoistui nykyiseksi globaaliksi kännykkäjätiksi (Nokia Oyj).
[muokkaa] Mechelinin kirjallinen tuotanto
Mechelinin tieteellisen tuotannon tunnetuin osa ovat hänen tutkimuksensa Suomen perustuslaillisesta asemasta. Hän osoitti, että koska tsaari Aleksanteri I sitoutui Porvoon valtiopäivillä Ruotsin-aikaisiin perustuslakeihin, ne lait sitoivat myös hänen perillisiään. Vaikka siis tsaari oli Venäjällä yksinvaltias, Suomea hän saattoi hallita suuriruhtinaana vain perustuslakien rajoissa ja säätyjen myötävaikutuksella. Näin ollen osa muun muassa helmikuun manifestin sisällöstä oli laitonta. Mechelin kirjoitti aiheesta myös monilla sivistyskielillä tehdäkseen maamme asian kansainvälisesti tunnetuksi.
Aleksanteri III:n kiristettyä valtion otetta ihmisistä ja suunnattua Suomeenkin venäläistämistoimia Mechelin katsoi tarpeelliseksi osoittaa ulkovalloille Suomen olevan länsimainen sivistysvaltio. Hän ideoi, kokosi ja julkaisi kirjan Suomi 19:nnellä vuosisadalla (1893). Mukana olivat keskeiset tieteilijät, kirjailijat ja taiteilijat. Esipuheen kirjoitti kirjailija (Sakari) Zachris Topelius. Albert Edelfelt teki paljon töitä kirjan kuvittamisen ja kuvatoimituksen eteen, ja teos esittelikin hyvin laadukkaasti myös suomalaista kuvataidetta. Tekijät myös levittivät kirjaa ahkerasti Euroopan sivistyspiireihin.
[muokkaa] Mechelin aikalaiskuvauksissa
- Pääartikkeli: Mechelin aikalaiskuvauksissa
Etenkin uransa loppupuolella Mechelin oli erittäin arvostettu yli puoluerajojen. Seuraava esimerkki on Tietosanakirjasta:
Harvinaisen kykynsä, puhetaitonsa, laajan kokemuksensa ja tietomääränsä sekä ehdottoman perustuslaillis-vapaamielisen kantansa vuoksi Mechelin Suomen oikeustaistelussa syystä on esiintynyt ensimmäisenä johtomiehenä. Laajat tuttavuussuhteet, harvinainen kielitaito ja esittämiskyky sekä kirjalliset tuotteet ovat tehneet Mechelinin nimen Suomen ulkopuolellakin tunnetuksi ja sangen arvossa pidetyksi – – samalla kun hänen isänmaallinen toimintansa erityisesti on hänelle hankkinut Venäjän suomivihollisten vihamielisyyden. – – Mechelinin teoksista, joille on ominaista älyllisyys ja loistava esitystaito, mainittakoon "Om statsförbund och statsunioner" (väitöskirja 1873), "Précis du droit public du Grandduché de Finlande" (1886; myös ven. ja engl.), "Das Staatsrecht des Grossfürstentums Finnland"– –
