Marie-Antoinette

Wikipedia

Maria Antonia Josepha Johanna von Habsburg-Lothringen (ransk. Marie-Antoinette Josèphe Johana de Habsbourg-Lorraine) (2. marraskuuta 1755–16. lokakuuta 1793) oli Unkarin ja Böömin prinsessa, Itävallan arkkiherttuatar, Ranskan dauphine ja lopulta kuningatar. Hän oli Itävallan kuningattaren Maria Teresian tytär ja keisari Joosef II:n sisar. Hän oli myös Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n puoliso ja Ludvig XVII:n äiti. Hänet tunnetaan joskus nimellä Marie-Antoinette Itävaltalainen (Marie-Antoinette d'Autriche).

Sisällysluettelo 1 Nuoruus 1.1 Wienissä 1.2 Dauphine 2 Ranskan kuningatar 3 Perhe ja lapset 4 Elämä hovissa 5 Kaulaketjuskandaali 5.1 Paimenidylli 6 Vallankumous 6.1 1789 6.2 Perustuslaillinen monarkia 6.3 Varennesin jälkeen 6.4 Oikeudenkäynti 7 Aiheesta muualla 7.1 Lähteet 7.2 Kirjallisuutta 7.3 Filmografia 7.4 WWW-sivuilla

[muokkaa] Nuoruus

[muokkaa] Wienissä

Marie-Antoinette oli viidestoista ja toiseksi nuorin keisari Frans I Stefanin ja keisarinna, arkkiherttuatar Maria Teresian lapsista ja tyttäristä nuorin. Hän syntyi 2. marraskuuta 1755 Hofburgin linnassa Wienissä, ja hän sai kasteessa nimen Maria Antonia Josepha Johanna. Nimenmuutos tuli ajankohtaiseksi vasta avioliiton myötä.

Nuori arkkiherttuatar sai puutteellisen kasvatuksen. Vielä kymmenvuotiaana hänen lukutaitonsa oli heikko, eikä hän siksi juuri harrastanut lukemista. Hän oppi latinan alkeet, ei saanut minkäänlaista opetusta valtiollisissa asioissa ja puhui erittäin huonosti ranskaa, koska hän piti saksaa tärkeämpänä kielenä. Nuorena hän opiskeli myös tanssia, musiikkia sekä käytöstapoja. Tähän aikaan Itävallan hovissa oli huomattavasti väljempi etiketti kuin Versaillesissa, tanssit olivat yksinkertaisempia, elämä oli vaatimattomampaa ja ihmisiä oli huomattavasti vähemmän. Kerrotaan myös, että Marie-Antoinette olisi nuorena kohdannut hovissa tuon ajan ihmelapsen Mozartin.

Kuten kaikki aikakauden hallitsijat, myös keisarinna Maria Teresia pani lastensa avioliitot palvelemaan poliittisia tarkoitusperiään. Niinpä Marie-Antoinetten vanhemmat sisarukset olivat avioituneet poliittisin perustein: Maria Christine avioitui Alankomaiden sijaishallitsijan Albert von Sachsen-Teschenin kanssa, Maria Amalia Parman herttuan Ferdinandin kanssa ja Maria Karolina Napolin kuninkaan Ferdinand I:n kanssa.

Kun Ranska ja Itävalta solmivat rauhan, samalla sovittiin dauphinin eli kruununperillisen, tulevan Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten välisestä avioliitosta. Marie-Antoinette lähti Wienistä kohti Ranskaan ja avioliittoa huhtikuussa 1770 neljäntoista ikäisenä.

[muokkaa] Dauphine

Marie-Antoinette luopui 17. huhtikuuta 1770 virallisesti kaikista oikeuksistaan Itävallan keisarilliseen kruunuun. Kuukauden kuluttua, 16. toukokuuta, hänet vihittiin Versaillesissa Ranskan dauphinin eli kruununperillisen kanssa. Jo hääjuhlien aikana tapahtui ensimmäinen skandaali, joka rikkoi hovin etikettiä. Lothringenin prinsessat, jotka vetosivat sukulaisuuteensa uuden vastavihityn dauphinen Marie-Antoinetten kanssa, onnistuivat tanssimaan ennen herttuattaria, jotka olivat arvojärjestyksessä tavallista prinsessaa korkeammalla. Tapaus harmitti suuresti koko muuta ylimystöä, joka jo mutisi "itävallattaresta".

Marie-Antoinette oli nuori, kaunis, Habsburgien sukua, ja hänellä oli uskomattoman hieno sukupuu. Jo saapuessaan Versaillesin hoviin hän herätti kateutta aristokraattisissa piireissä, missä avioliitot olivat vähintäänkin epäilyttäviä. Nuorella ja kauniilla dauphinella oli kuitenkin vaikeuksia sopeutua uuteen elämäänsä. Hän ei tahtonut mukautua "vanhan hovin", monimutkaisiin tapoihin ja juonitteluihin, Ludvig XV:n elosteluun ja irstailuihin rakastajattarensa du Barryn kreivittären kanssa. Marie-Antoinetten aviomies dauphin jätti vaimonsa yksin ja meni mieluummin metsästämään (avioliitto toteutui fyysisellä tasolla vasta elokuussa 1777). Vaimolla oli vaikeuksia tottua Ranskan hovin etikettiin ja sen seremonioihin; hän inhosi hovielämää.

Toisaalta häntä ohjailtiin Wienistä käsin. Siinä käytettiin apuna kirjeenvaihtoa, jota kävivät Mercy-Argenteaun kreivi, joka oli Itävallan suurlähettiläänä Pariisissa, ja Marie-Antoinetten äiti keisarinna Maria Teresia. Kreivi Mercy oli ainoa henkilö, johon Marie-Antoinette saattoi turvautua, sillä kuninkaan valtiosihteeri, Stainvillen kreivi ja Choiseulin herttua Étienne-François oli joutunut epäsuosioon ja saman tien luopunut kaikista tehtävistään, kun häistä ei ollut kulunut vielä vuottakaan. Syynä oli Barryn kreivitär, joka oli Ludvig XV:n kaikkivoipa rakastajatar. Itävallan suurlähettilään ja keisarinnan salainen kirjeenvaihto on erinomainen lähde Marie-Antoinetten elämään aina avioliiton solmimisesta keisarinna Maria Teresian kuolemaan 1780 saakka. Kirjekokoelman toimittajan mukaan:

"Nämä alkuperäiset dokumentit eivät pelkästään johdata meitä hänen lähelleen, vaan ne näyttävät meille myös sen, kuinka vailla kokemusta ja politiikan tuntemusta ollutta Marie-Antoinettea manipuloi hänen itävaltalainen perheensä, josta hän pysyi aina riippuvaisena."

[muokkaa] Ranskan kuningatar

Kuningas Ludvig XV kuoli 10. toukokuuta 1774, ja Marie-Antoinettesta tuli tuolloin Ranskan ja Navarran kuningatar. Hänen käytöksensä ei kuitenkaan muuttunut merkittävästi. Kesällä 1777 lähtivät liikkeelle ensimmäiset kuningattaresta laaditut pilkkalaulut ja pamfletit. Hän keräsi ympärilleen pienen suosikkien joukon, johon kuuluivat Lamballen ruhtinatar, Besenvalin paroni, Coingyn herttua ja Polignacin kreivitär. Se herätti suunnatonta kateutta muussa hoviväessä. Marie-Antoinette harrasti ylellistä pukeutumista ja järjesti mahtavia ja kalliita juhlia ja myös peli-iltoja, joissa pelattiin korkein panoksin.

[muokkaa] Perhe ja lapset

Marie-Antoinetten ensimmäinen lapsi syntyi Versaillesin linnassa 19. joulukuuta 1778, runsaan vuoden kuluttua siitä, kun vanhempien avioliitto oli toteutunut myös fyysisellä tasolla. Hänen oli synnytettävä kuningattaren makuuhuoneessa satojen hovilaisten läsnä ollessa. Myöhemmin kuningatar ei suostunut synnyttämään vastaavissa olosuhteissa ja yleisön läsnä ollessa.

Lapsi oli tyttö, ja se kastettiin Marie Thérèse Charlotteksi. Hänestä tuli heti synnyttyään "Kuninkaallinen Prinsessa" tai "Kuninkaallinen Rouva", koska kyseessä oli Ranskan kuninkaan vanhin tytär. Vaikka koko maa oli toivonut poikaa, Marie-Antoinette iloitsi tytöstä. "Poika olisi kuulunut valtiolle" hän sanoi "mutta tämä lapsi on minun ja se saa kaiken hellyyteni; se saa iloita onnestani ja pehmentää surujani".

Kuninkaallinen Rouva sai myöhemmin kolme sisarusta: kruununperijä Louis Joseph Xavier François 1781, Louis Charles 1785, josta tuli myöhemmin kuningas Ludvig XVII, ja Sophie Béatrix 1786.

Iän karttuessa Marie-Antoinetten tyyli muuttui vaatimattomammaksi. Hän omistautui lapsilleen ja oli hyvin sitoutunut heihin. Puhuessaan nuorimmasta pojastaan Louis Charlesista hän käytti sanontaa ”mon chou d’amour”, joka osoitti, että äiti piti poikaansa hurmaavana ja rakasti tätä syvästi. Hän myös omistautui entistä enemmän hyväntekeväisyystyölle, joskin hän oli aina ollut hyvin antelias.

Ludvig XVI:n ja Marie-Antoinetten avioliitosta syntyivät siis lapset:

• Marie-Thérèse Charlotte (1778–1851),
• Louis-Joseph-Xavier-François (1781–1789), dauphin,
• Louis-Charles (Ludvig XVII) (1785–1795), Normandian herttua,
• Sophie-Beatrix (1786–1787).

[muokkaa] Elämä hovissa

Marie-Antoinette yritti vaikuttaa kuninkaan poliittiseen päätöksentekoon sekä ministerinimityksiin ja erottamisiin, mutta pääasiassa hän puuttui kuninkaan ystävien asioihin. Näin hän sekaantui myös Guines-skandaaliin, jonka yhteydessä Lontoon suurlähettilästä kreivi Guinesia syytettiin kavalluksesta. Hän onnistui erottamaan myös kuninkaan tärkeimpiin ja keskeisimpiin avustajiin kuuluvan Launen vapaaherran Anne Robert Jacques Turgot’n.

Keisarinna Maria Teresian sihteeri vapaaherra Pichler kirjoittaa hyvin kohteliain sanakääntein:

"Hän ei halunnut olla hallittava eikä johdateltava, eikä hän halunnut keneltäkään ohjeita. Tähän pisteeseen näyttivät hänen kaikki pohdintansa yleensä olevan kohdistuneet. Tämän asian ulkopuolella hän ei kovin paljon pohdiskele, ja se mitä hän on tehnyt tähän asti itsenäisyydellään todistaa sen riittävällä tavalla, koska hän kiinnostuksensa on riittänyt vain hauskanpitoon ja joutaviin asioihin."

Todellinen klikki vastustajia nousi Marie-Antoinette vastaan heti, kun hän oli noussut kuningattareksi. Pamfletit kiersivät vastustajien käsissä, ja niissä väitettiin, että hänellä oli useita rakastajia. Rakastajista mainittiin muun muassa ruotsalainen ylimys, Harvialan herra kreivi Hans Axel von Fersen ja kuningattaren lanko Artoisin kreivi. Lisäksi pamfletit mainitsevat hänellä olleen myös rakastajattaria, joista esimerkkinä Polignacin kreivitär. Häntä syytettiin myös julkisten varojen tuhlaamisesta turhuuksin ja suosikkeihinsa sekä Itävallan pussiin pelaamisesta, sillä siellä hallitsi hänen veljensä Joosef II. Totta on, että hän pyrki kaikin tavoin nujertamaan Itävaltaa vastustavan ryhmittymän ja halusi erottaa D’Aiguillonin ja kutsua takaisin Choiseulin herttuan, joka oli itävaltalaismielinen poliitikko. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut.

Versaillesin linna tyhjeni vähitellen ihmisistä, jotka pakenivat kuningattaren ylenkatsetta ja joilla ei ollut mahdollisuutta tukea hänen ja hovin ylellisen tuhlailevaa elämänmenoa.

[muokkaa] Kaulaketjuskandaali

Heinäkuussa 1785 paljastui kaulaketjuskandaali. Kulta- ja jalokiviseppä Bohmer vaati kuningattarelta 1,5 miljoonaa livreä timanttisesta kaulakorusta, jonka oli ostanut kuningattaren nimissä toiminut kardinaali Rohan. Kardinaali ei tunnustanut syyllisyyttään. Kuningatar vaati pidättämään kardinaalin, koska tämä oli herjannut häntä, ja skandaali räjähti ilmoille. Kuningas uskoi asian parlamentin haltuun.

Asiasta antoi tuomion Étienne François d'Aligre, joka päätyi erään seikkailija-avioparin syyllisyyteen. He olivat niin kutsutut "kreivi ja kreivitär de la Motte". Samalla tuomari totesi Rohanin kardinaalin syyttömäksi. Hän oli toiminut väärin mutta oli kuitenkin syytön. Kuningatar, joka myös oli syytön tapahtumiin, sai osakseen kansan halveksunnan ja joutui sen silmissä huonoon valoon. Kaikki ajankohdan kirjallisuus, kaikkein typerimmätkin teokset, käsittelivät hallitsijaparin seikkailua; Les Amours de Charlot et Toinette ('Charlot'n ja Toinetten lemmenseikkailut') oli karikatyyri kuninkaallisesta avioparista, ja ennen vuotta 1789 se oli todellinen kirjallinen menestysteos.

Kuningatar Marie-Antoinette ymmärsi lopulta kansansuosionsa heikentyneen. Hän pyrki vähentämään kulujaan erityisesti uudistamalla oman henkilökohtaisen taloutensa, mutta toimenpide päästi oikeastaan valloilleen vain uusia räjähdyksiä, joita aiheuttivat nyt ilman tuloja jäävät suosikit. Mitään ei ollut tehtävissä, ja kuningatar sai lisänimen "Madame Kassavaje", ja häntä syytettiin Ludvig XVI:n antiparlamentaarisen politiikan alkuperäksi ja siitä, että hän erotti ja nimitti ministereitä. Tosiasiassa juuri hän sai vuonna 1788 kuninkaan erottamaan epäsuositun Loménie de Briennen ja kutsumaan Jacques Neckerin takaisin tehtäviinsä. Silloin oli kuitenkin liian myöhäistä, ja saattoihan Ludvig XVI olla hallitsijana liian heikko.

[muokkaa] Paimenidylli

Täytettyään 30 vuotta 1785 kuningatar alkoi pukeutua hillitymmin. Hän käytti vaatimattomampia peruukkeja; ne olivat aiemmin olleet jalokivin ja höyhenin koristeltuja. Hän ei myöskään enää halunnut ostaa jalokiviä yksityiseen kokoelmaansa. Häntä kuitenkin arvosteltiin maalaiskylästä, jonka hän oli rakennuttanut itselleen Versaillesin puutarhan maaperälle vuonna 1783.

Oli ilmeisesti ainakin osittain valistuksen ja eritoten Jean-Jacques Rousseaun vaikutusta, että kuningatar ryhtyi rakentamaan idyllistä maalaiskylää omaksi huvikseen, harrastuksekseen ja piikaleikkien tyyssijaksi. Toisaalta tällaisten rakennusten rakentaminen oli Ranskan aristokratian naisten keskuudessa tavallista. Paluu luontoon ja paimenidyllit yhdistyivät tässä maaseudun viattomuutta ja koskemattomuutta ihannoivassa aatemaailmassa.

Perinteen alku tosin juontuu jo valistusta edeltävälle ajalle. Ludvig XIV:n merkittävin rakastajatar, kaunis Athénaïs de Montespan, toi ajatuksen hoviin jo 1680-luvulla. Marie-Antoinetten puolustajat totesivat kuitenkin, että hän ei ansaitse kritiikkiä kylänsä rakennustöiden tähden. Vapaaherratar d’Oberkirche valitti, että ”toiset ihmiset tuhlaavat paljon suurempia summia puutarhoihinsa”.

Vaikka asiaa tarkastelisi miten ja miltä kannalta hyvänsä, kuningatar oli epäsuosittu, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka paljon kylän rakentaminen oli tuhonnut hänen suosiotaan. Monien mielestä hän oli tuhlari, joka halusi leikkiä paimentyttöä samaan aikaan kun oikeat maalaiset elivät vaikeissa oloissa.

[muokkaa] Vallankumous

Kuningatar Marie-Antoinette liittyy kiinteästi Ranskan suuren vallankumouksen historiaan. Hän voi olla kaikkeen tapahtuneeseen osasyyllinen, tai toisaalta hän voi olla viaton uhri. Mutta hän voi olla myös molempia, ja hänellä voi olla muitakin rooleja. Hänen persoonansa sai vallankumouksen aikana jopa yliluonnollisia piirteitä, ja hänen tekemisiään ja sanomisiaan on usein liioiteltu. Koska myytti Marie-Antoinettesta syntyi vallankumouksen aikana, joitakin vallankumouksen tapahtumia kannattaa tarkastella kuningattaren kautta.

Lisäksi Marie-Antoinette ei ole sanonut hänen sanomakseen mainittua lausetta: "Jos heillä ei ole leipää, niin syökööt leivoksia". Väitteen mukaan hän olisi lausunut sen kansan nuristessa leivän liian korkeista hinnoista sekä yleensä leivän puutteesta.

[muokkaa] 1789

Kuningattaren tilanne oli vuonna 1789 hankala. Kansa puhui, että Monsieur, kuninkaan veli ja tuleva kuningas Ludvig XVIII olisi esittänyt valtakunnan aatelisten kokoukselle vuonna 1787 asiakirjat, jotka todistivat kuninkaallisten lasten syntyneen ei-aviollisesta suhteesta. Liikkeellä olleet huhut kertoivat kuningattaren vetäytymisestä Val-de-Grâceen luostariin. Abbé Soulavie kirjoitti muistelmissaan, jotka käsittelivät Ludvig XVI ajan politiikkaa ja historiaa, kuningatarta ajatellessaan, että "tämä kantoi muassaan kaikkea julkisesti kirottua, ja että kuninkaallisen auktoriteettia tulisi totaalisesti ja nopeasti huojentaa ja se olisi saatettava jälleen kuntoon".

Säätyvaltiopäivien avajaiset pidettiin 4. toukokuuta 1789. Avajaismessun aikana Monseigneur de La Fare hyökkäsi saarnassaan melko avoimesti kuningatar Marie-Antoinettea vastaan. Hän otti esiin hovin hillittömän ylellisyyden ja sen, että ne, jotka olivat jo kyllästyneet yltäkylläiseen elämäntyyliin, etsivät uusia nautintoja "lapsellisesta luonnon imitoinnista", millä hän lienee viitannut mainittuihin kuningattaren kylärakennelmiin Versaillesin linnan alueella.^[1]

4. kesäkuuta kruununperillinen, dauphin, kuoli. Hänen hautajaisensa Saint-Denisin luostarin basilikassa pidettiin ilman juhlallisuuksia ylimääräisten kulujen välttämiseksi. Ajankohdan poliittiset tapahtumat eivät sallineet kuninkaalliselle perheelle kunnon suruaikaa. Kuninkaallinen perhe oli järkyttynyt prinssin kuolemasta ja hämmentynyt valtiopäivien saamasta käänteestä. Kuningatar antoi ajatuksissaan mahdollisuuden vastavallankumoukselle. Necker pyysi heinäkuussa vapautusta tehtävästään. Kansa tulkitsi tuon eron niin, että kuningas oli erottanut hänet. Kuningatar poltti tärkeitä papereitaan, kokosi timanttinsa ja yritti vakuuttaa kuninkaan siitä, että oli parasta poistua Versaillesista johonkin turvalliseen linnoitukseen, joka olisi lisäksi kaukana Pariisista. Kaiken lisäksi 14. heinäkuuta 1789 jälkeen alkoi Pariisissa kiertää kädestä käteen muuan kielletty kirja. Kuningattaren suosikeilla on siinä keskeinen asema, ja kuningattaren päästä luvattiin palkkio. Häntä syytettiin aikomuksesta räjäyttää miina kansalliskokouksessa ja kutsua sotajoukot Pariisiin.

1. lokakuuta paljastui taas uusi skandaali. Pariisiin majoitetun flanderilaisen rykmentin illanvietossa osoitettiin suosiota kuningattarelle. Kuningasvallan valkoiset kokardit olivat juhlavasti esillä, ja vallankumouksellisen lehdistön mukaan vallankumouksen trikolorikokardit tallattiin maahan. Pariisissa kuohahti, ja syynä olivat nämä vastavallankumoukselliset tapahtumat ja eritoten juhlien järjestäminen, vaikka kansa näki nälkää. 5. lokakuuta järjestivät naiset mielenosoitusmarssin Versaillesiin ja vaativat leipää. Vaadittiin myös, että ”leipuri ja leipurin muija” (kuningas ja kuningatar) sekä ”leipurinoppilas" (dauphin) on tuotava esiin. Mielenosoituskulkueeseen liittyi useita aseistautuneita miehiä.

Metsästysretkeltä palannut kuningas ei osannut päättää, mitä pitäisi tehdä. Hän harkitsi lähtöä Versaillesista johonkin turvalliseen linnaan. Kapinalliset kuitenkin estivät sen, eikä kuningas rohjennut käyttää aseita vaan jäi odottamaan. Sekasorron jälkeen kuninkaallinen perhe jäi kuitenkin Versaillesiin, ja kuningas vastaanotti naisten lähetystön. Illalla La Fayette saapui kansalliskaartin kanssa ja otti vastatakseen kuninkaallisen perheen turvallisuudesta.

Kuningattaren henki oli ollut vaarassa, sillä kapinoitsijat olivat pistäneet kaksi henkivartijaa kuoliaaksi ja Marie-Antoinette oli hädin tuskin välttänyt saman kohtalon.

[muokkaa] Perustuslaillinen monarkia

Ranskan kansalliskokous (Assemblée nationale) sääti 10. lokakuuta 1789 lain, jonka mukaan hallitsija eli kuningas olisi vain Ludvig, Jumalan armosta & valtion perustuslain mukaisesti, Ranskalaisten kuningas, olevien ja tulevien, tervehdys (Louis, par la grâce de Dieu & la loi constitutionelle de l’État, Rois des Français à tous présents et à venir, salut). Vastedes kuningasta sitoivat kansalliskokouksen päätökset, joskin lakien hyväksymisestä tuli jatkuvasti kiistaa. Useiden tutkijoiden mukaan Ludvig XVI määriteltiin Ranskan kuninkaaksi kuitenkin vasta 3. syyskuuta 1791 säädetyn perustuslain perusteella. Tämän perustuslain Ludvig hyväksyi allekirjoituksellaan 13. syyskuuta. Seuraavana päivänä kuningas vannoi uskollisuutta uudelle, hänen valtansa vieneelle perustuslaille. Muutos oli suuri verrattuna aiempaan hallituskäytäntöön, jonka mukaan kuningas oli voinut tehdä päätöksiä vapaasti. Tästä lähtien kuninkaan valtaoikeudet olivat tarkoin perustuslain säätelemät, eikä hän enää hallinnut valtakuntaa jumalaisen oikeutuksen perusteella.

Marie-Antoinette ja Ludvig XVI olivat päättäneet pyytää apua muiden maiden hallitsijoilta, Espanjan Kaarle IV:ltä ja Marie-Antoinetten veljeltä keisari Joosef II:lta. Melko läheistä sukua ollut Espanjan kuningas vastasi vältellen, ja 20. helmikuuta 1790 keisari Joosef II kuoli. Historioitsijat ovat ulkomaisen avun kutsusta hyvinkin erimielisiä, ja luultavasti kyseessä oli pelkkä tarina, joka muuttui vähitellen tosiasiaksi. Kenraali La Fayette suositteli kuningattarelle kylmästi avioeroa. Toiset puhuivat peitellyin sanankääntein aviorikoksesta, joka olisi tapahtunut kuningattaren suhteessa Harvialan herraan, ruotsalaiseen ylhäisaateliseen kreivi von Ferseniin.

Breteuil ehdotti vuoden 1790 lopulla pakenemista. Ajatuksena oli lähteä Tuileriesin linnasta ja päästä Montmédyn linnoitukseen, joka oli lähellä rajaa. Kuningatar jäi yhä enemmän yksin, varsinkin vuoden 1790 lokakuun jälkeen, jolloin Mercy-Argenteau on lähtenyt Ranskasta uuteen asemapaikkaansa Alankomaihin. Myös Itävallan uusi keisari Leopold II, yksi Marie-Antoinetten veljistä, kiersi taitavasti kuningattaren avunpyynnöt, sillä filosofisena monarkkina hän suositteli sisartaan hyväksymään pelin säännöt ja uuden perustuslain.

Kuningatar kutsuttiin Kommuunin kuultavaksi, koska Mercy-Argenteaun kirje kuningattarelle oli paljastunut 7. maaliskuuta. Tätä pidettiin skandaalina ja todisteena "itävaltalaisen komitean" olemassaolosta ja kuningattaren halusta myydä isänmaa itävaltalaisille.

20. kesäkuuta käynnistyi epäonninen pakomatka, joka päättyi seuraavana päivänä pidätykseen Varennes-en-Argonnessa, rajan läheisyydessä sijaitsevassa kylässä Lothringenin alueella. Kuningaspari tunnistettiin, ja pakomatka päättyi. Pidätetyt joutuivat palaamaan Pariisiin.

[muokkaa] Varennesin jälkeen

Kerrottaan, että palattuaan Tuileriesin linnaan kuningatar peiliin katsoessaan huomasi ihmeekseen, että hänen valkoiset hiuksensa olivat muuttuneet harmaiksi. Kuninkaalliset joutuivat Perustuslakia säätävän kokouksen delegaation kuulusteluun. Ludvig XVI vastasi vältellen. Julkisuuteen päässeet vastaukset synnyttivät skandaalin, ja kuningas vaadittiin pantavaksi viralta. Marie-Antoinette tapasi salaa Barnaven, joka oli hallituksen ja parlamentin jäsen ja joka halusi kuninkaan suostuvan perustuslaillisen monarkin rooliin. 13. syyskuuta Ludvig XVI hyväksyi perustuslain. Sen jälkeen 30. syyskuuta perustuslain luonut kokous hajaantui, ja tilalle tuli lakia säätävä kokous. Samaan aikaan kiersi huhuja monarkistien vastatoimista, ja ensimmäiselle sijalle oli huhuissa päässyt Itävalta. Kansalaisten mielet nousivat kuningatarta vastaan. Vallankumoukselliset pamfletit ja lehdet luonnehtivat häntä "naishirviöksi" tai "Rouva Vedoksi", ja häntä syytettiin halusta hukuttaa pääkaupunki vereen. Huhtikuussa 1792 Ranska julisti sodan Preussille.

10. elokuuta tapahtui kansannousu. Tuileriesin linnaan tehtiin rynnäkkö. Kuninkaan piti hakea turvaa kansalliskokoukselta, joka äänesti hänen tehtävänsä väliaikaisesta lakkauttamisesta ja hänen sulkemisestaan Feuillantsin luostariin. Seuraavana päivänä koko kuningasperhe kuitenkin siirrettiin Templen vankilaan. Syyskuun murhien aikana Lamballen ruhtinatar, joka oli kuningattaren hyvä ystävätär ja siten myös vertauskuvallinen uhri, murhattiin raa’asti ja hänen päätään kannettiin seipään nenässä Marie-Antoinetten ikkunoiden ohi. Vähän myöhemmin konventti julistikin kuninkaallisen perheen panttivangiksi.

Tarvittiin oikeudenkäynti.

• 26. joulukuuta Konventti äänesti Ludvig XVI:n kuolemasta.
• 21. tammikuuta 1793 kuningas teloitettiin.
• 27. maaliskuuta Robespierre kiinnitti ensimmäisen kerran konventin huomion kuningattareen.
• 13. heinäkuuta dauphin erotettiin äidistään ja annettiin rajasuutari Simonin huostaan.
• 2. elokuuta Marie-Antoinette erotettiin prinsessoista ja vietiin Conceirgerieen selliin.
• 3. elokuuta alkoivat kuningattaren kuulustelut.

[muokkaa] Oikeudenkäynti

3. lokakuuta 1793 yleinen syyttäjä Fouquer-Tinville haastoi Marie-Antoinetten Vallankumoustuomioistuimen eteen. Jos Ludvig XVI:n oikeudenkäynnissä oli noudatettu kohtuullisesti oikeudenkäynnin muodollisuuksia, ne kaikki unohdettiin kuningattaren oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntiasiakirjoja vain vilautettiin hänelle, ja ne olivat puutteelliset, koska syyttäjä ei ollut onnistunut löytämään kaikkia Ludvig XVI:n oikeudenkäynnin papereita. Syytteen muuttamiseksi hän luotti mieluummin kruununperillisen todistukseen äitiään vastaan. Pikkupojan syytöksen mukaan hänen äitinsä ja tätinsä olivat opettaneet häntä masturboimaan ja opettaneet myös muita seksileikkejä. Mellakka vältettiin viime hetkellä, kun kuningatar kutsui itselleen avustajan.

Kuningatarta syytettiin myös liian hyvistä suhteista ulkovaltoihin. Koska kuningatar kielsi tapahtuneen, vallankumoustuomioistuimen puheenjohtaja Hermann syytti häntä "Ludvig Capet’n (Ludvig XVI:n kutsumanimi oikeudenkäynnin aikana) maanpetoksen keskeiseksi yllyttäjäksi". Syytteessä oli siis kyse vakavasta maanpetoksesta. Syytekirjelmän johdannossa todetaan: "Tutkinta on tehty kaikkien yleiselle syyttäjälle toimitettujen todisteiden perusteella, ja sen tuloksena on, että samoin kuin Messalines, Brunehaut, Frédégonde ja Médicis, joita joskus on kutsuttu Ranskan kuningattariksi ja joiden vastenmieliset nimet säilyvät historiassa, myös Ludvig Capet’n vaimo Marie-Antoinette on aina Ranskassa olonsa aikana ollut ranskalaisten vitsaus ja verenimijä."

Kuningatar Marie-Antoinette tuomittiin kuolemaan syytettynä maanpetoksesta 16. lokakuuta noin kello 4 aamulla. Hän kirjoitti Ludvig XVI:n sisarelle Madame Elisabethille: "Minut on tuomittu, eikä kyseessä ole mikään häpeällinen kuolema, se on sitä vain rikollisille, mutta minä liityn veljenne seuraan." Samana päivänä hänet kuljetettiin teloituspaikalle kädet sidottuina ja kärryillä – Ludvig XVI:lla oli ollut oikeus vaunuihin. Marie-Antoinette käyttäytyi arvokkaasti osoittaen kansanjoukoille rohkeutensa aina viimeiseen asti ja "Lesken" (giljotiini) kohtaamisen hetkeen saakka. Neljännestä yli puolenpäivän hänet teloitettiin giljotiinilla, kun hän ensin oli kieltäytynyt ripittäytymästä hänelle määrätylle perustuslailliselle papille. Kuningatar haudattiin Anjou-Saint-Honoré-kadun Madeleinen hautausmaalle. Hänen jäänteensä kaivettiin haudasta 18. tammikuuta 1815 ja haudattiin uudelleen 21. tammikuuta Ranskan kuninkaiden hautakirkkoon Saint-Denisin luostarin basilikaan.

Marie-Antoinetten mestauksen jälkeen puhkesi Ranskan ja Itävallan välinen sota, joka päätti Bernisin ja Cahoiseulin solmiman pitkään jatkuneen liiton.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Vuosien 1779 ja 1800 välisenä aikana taidemaalari Vigée-Lebrun maalasi Marie-Antoinettesta kolmisenkymmentä muotokuvaa.

[muokkaa] Lähteet

• 1874 Alfred von Arneth julkaisi ensimmäisen kerran keisarinna Maria Teresan ja kreivi von Mercy-Argenteaun salaisen kirjeenvaihdon.

• Vuonna 1877 julkaistiin ensimmäisen kerran kreivi von Fersenin papereita. Paperit tulivat uudelleen esille, kun eräs kreivin kaukainen sukulainen oli antanut ne myyntiin lontoolaiseen huutokauppaan.

• Marie-Antoinetten kirjeenvaihtoa 1770–1793, toimittanut Évelyne Lever, Paris, 2005.

• Marie-Antoinette: Correspondance. Clermont-Ferrand 2004. 2 nidettä:
  • Osa 1 : 1767–1787. 260 s.
  • Osa 2 : 1788–1793. 264 s.

• Baron de Besenval, Mémoires, toim. Ghislain de Diesbach, 1987.

1. ↑ Adrien Duquesnoy, Journal sur l'Assemblée constituante.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Antonia Fraser: Marie-Antoinette, (ransk. Anne-Marie Hussein), Flammarion, Paris, 2006 (ISBN 2-08-068915-0);
• Annie Duprat: Marie-Antoinette. Une reine brisée, Perrin, Paris, 2006 (ISBN 2-262-02409-X);
• Le goût d'une reine, Näyttelyluettelo Boredeaux’n Musée des Arts décoratifs, 2005 (ISBN 2850569097);
• Michel de Decker ja Michel Lafon: Marie-Antoinette: les dangereuses liaisons de la reine, Belfond, 2005 (ISBN 2714441416);
• Joan Haslip: Marie Antoinette, 1989 (ISBN 9511101927)
• Victoria Holt: Kuningattaren tunnustus, 1991 (romaani)
• Simone Bertière; Marie-Antoinette l'insoumise, Les reines de France au temps des Bourbons, Editions de Fallois, 2002;
• Philippe Delorme; Marie-Antoinette, 2001 (ISBN 285704609X);
• Évelyne Lever:
  • Marie-Antoinette, Paris, 1991 (ISBN 2213026599),
  • Marie-Antoinette: la dernière reine, Gallimard, 2000 (ISBN 2070535223);
• Elisabeth Kirchhoff; Rois et Reines de France. 1996;
• Stefan Zweig; Marie-Antoinette, 1999 (1. p. 1937).

[muokkaa] Filmografia

Kuningatar Marie-Antoinette on ollut suosittu aihe miltei koko elokuvan historian ajan. Hänen elämänsä ja kuolemansa ovat innostaneet sekä ohjaajia että näyttelijöitä. Kiinnostus aiheeseen on myös nykyajan ilmiö.

• 1938: La Marseillaise (suom. Marseljeesi), ranskalaisen ohjaajan Jean Renoirin elokuva, kertoo Ranskan kansallislaulun synnystä. Säyseänä kuninkaana on Pierre Renoir ja eleganttina, urheana ja kyvykkäänä kuningattarena on Lise Delamare, mutta ohjaaja hyödyntää kaikki "Ulkomaalaiseen" kohdistuneet pahansuopuudet ja ilkeydet aina ulkomaisen avun pyytämiseen saakka.

• 1938: Marie-Antoinette, on Yhdysvalloissa tehty elokuva, jonka ohjasi W. S. Van Dyke. Ohjaaja kehittelee kuninkaan (Robert Morley) ja kuningattaren (Norma Shearer) vaikeata suhdetta sekä kuningattaren rakastumista kreivi von Ferseniin (Tyrone Power). Ohjaaja kokoaa teokseen historiallisia vääristymiä ja toteuttaa elokuvan "hollywoodilaisella" tavalla, jossa keskeistä on kuningattaren ja kreivi von Fersenin sentimentaalinen suhde.

• 1946: L'Affaire du collier de la reine (Kuningattaren kaulakoru -skandaali) on ranskalaisen Marcel L'Herbierin ohjaama elokuva, jossa hän osoittaa kuningattaren syyttömyyden ja oikean syyllisen, niin sanotun kreivitär de La Motten.

• 1953: Si Versailles m'était conté... (suom. Kevytmielinen Versailles) on ranskalaisohjaaja Sacha Guitryn elokuva, joka palauttaa mieliin historialliset romanssit vallan pyörteissä Versaillesin linnassa Ludvig XIV ajoista lähtien, aina vuoteen 1919 asti. Kuningattarena on Lana Marconi.

• 1955: Si Paris nous était conté... (Jos Pariisi olisi kertonut...) on ranskalaisohjaaja Sacha Guitryn toinen Marie Antoinette -aiheinen elokuva, ja pääroolissa Ranskan kuningattarena on jälleen Lana Marconi.

• 1956: Marie-Antoinette reine de France (Marie-Antoinette, Ranskan kuningatar), ranskalainen elokuva, jonka ohjasi Jean Delannoy. Elokuva kertoo aikakauden tapahtumista ja niiden vaikutuksesta hyväntahtoisesti ja kuningatarta ymmärtäen. Michèle Morgan luo herkän ja loistavan kuningattaren kaikessa upeudessaan, mutta hän on myös herkästi haavoittuva sekä rikki revitty kuninkaan (Jacques Morel) ja kreivi von Fersenin (Richard Todd) välillä. Ohjaaja karsii vanhat panettelut ja esittää kuningattaren uhrina ja symbolina.

• 1958: La Mort de Marie-Antoinette (Marie-Antoinetten kuolema), ranskalainen TV-filmi, jonka ohjaajat ovat Stellio Lorenzi, Amélie Breton ja Alain Decaux. Tämä on merkittävä tv-dramatisointi, jossa huolellisesti kuvataan tapahtumien ilmapiiriä. Rooleissa ovat Michel Bouquet (Robespierre), François Maistre (Fouquier-Tinville), François Chaumette (Hermann), Annie Ducaux (Marie-Antoinette) ja Jean Rochefort (kuningattaren asianajaja).

• 1963: Le Chevalier de Maison-Rouge (Punaisen talon ritari), ranskalainen TV-elokuva, jossa oli neljä jaksoa. Elokuvan ohjaajana toimi Claude Barma. Sarja glorifioi monarkistisia arvoja tuoden esille uskollisia kuninkaan kannattajia, kun Ludvig XVI on jo teloitettu. Näyttelijöinä ovat Annie Ducaux (Marie-Antoinette), Jean Desailly (Punaisen talon ritari eli Morand) ja Julien Guiomar (vanginvartija Santerre).

• 1990: L'Autrichienne ,(Itävallatar), ranskalaisen ohjaajan Pierre Granier-Deferren elokuva, jossa pääroolia esittää saksalainen näyttelijä ja laulaja Ute Lemper.

• 2006: Marie Antoinette, yhdysvaltalaisen Oscar-palkitun käsikirjoittajan ja ohjaajan Sofia Coppolan elokuva, jossa pääroolia esittää Kirsten Dunst. Tässä elokuvassa kuvataan erityisesti kuningattaren huolettomia vuosia.

[muokkaa] WWW-sivuilla

• Madame de Rambaudin teos, hän vastasi Ludvig XVI:n nuorimman pojan kasvatuksesta (ranskaksi)
• Itävallatar ilman kaulakorua, tekijänä Gilles Marchal (ranskaksi)
• Suomalainen artikkeli Marie-Antoinettesta