Mehmed VI
Wikipedia
Mehmed VI, oikealta nimeltään Mehmed Vahdettin tai Mehmed Vahideddin, (14. tammikuuta, 1861 – 16. toukokuuta, 1926) oli Turkin viimeinen sulttaani, joka hallitsi vuosina 1918–1922.
Ensimmäinen maailmansota merkitsi tuhoa Turkin sulttaanikunnalle. Britannian joukot miehittivät sodan aikana Bagdadin ja Jerusalemin, ja useita Turkin maa-alueita Euroopassa joutui Britannian liittolaisten alaisuuteen. San Remon konferenssissa huhtikuussa vuonna 1920 Syyria annettiin Ranskan mandaattialueeksi ja Britannia sai Palestiinan ja Mesopotamian (nykyinen Irak) omiksi mandaattialueikseen. Mehmed allekirjoitti Sèvres'n sopimuksen,, jossa Turkki luopui Palestiinasta, Mesopotamiasta, Anatoliasta ja İzmirista 10. elokuuta 1920. Sopimuksessa Hejazin kuningaskunnasta (nykyisessä Saudi-Arabiassa) tuli itsenäinen valtio.
Turkkilaiset nationalistit olivat vihaisia sulttaanin hallintoon, joten uusi Turkin hallitus kokoontui Mustafa Kemalin johdolla vuonna 1920 Ankarassa. Sulttaani ilmoitti 23. huhtikuuta, että väliaikainen perustuslaki oli luotu ja valta oli siiretty Turkin hallitukselle.
Tämä johti siihen, että sulttaani Mehmed VI luopui kruunusta 1. marraskuuta vuonna 1922 ja pakeni Konstantinopolista. Sulttaani astui brittiläiseen sotalaivaan, joka vei hänet Maltan saarelle 17. marraskuuta. Sulttaani asui jonkin aikaa maanpaossa Maltalla, kunnes muutti myöhemmin Italian Rivieralle. Mehmed VI kuoli 15. elokuuta vuonna 1926 San Remossa, Italiassa.
Hänen vanhimmasta serkustaan kruununprinssi Abdul Mejidista tuli Turkin kalifi, joka otti nimekseen Abdul Mejid II 9. marraskuuta 1922. Kalifi oli vallassa vuodesta 1922 vuoteen 1924, mutta todellinen valta oli Turkin uudella hallituksella.
