Nez percet
Wikipedia
Nez perce-intiaanit olivat aikoinaan väkiluvultaan suurin läntisistä intiaaniheimoista. He vaelsivat läpi luoteisten avoimien maiden ja ulottivät retkensä suurille tasangoille, kun tuli metsästysaika. Heitä löytyi niin Oregonista, Washingtonista kuin Idahostakin. He kuuluivat sahaptinien kielikuntaan ja muodostuivat useammasta pikku heimosta,jotka elivät rauhanomaisesti keskenään ja olivat paljon yhteistoiminnassa. Heitä oli yli 6000 henkeä.
Nimitys Nez perces tuli ranskankielisestä sanasta ja tarkoitti lävistettyjä neniä. Nimi itsessään oli harhaanjohtava, sillä se oli annettu vain yhdelle intiaaniryhmälle,jonka seremonioissa harrastettiin lävistyksiä. Lähinnä kysymyksessä oli eräänlainen nenäriipus.Oikea nimi oli nee-me-poo tai nimipu, mutta kukaan ei tuntunut käyttävän sitä, vaan tästä kansasta tuli Nez perces-nimellä tunnettu intiaanikansa. He olivat melko kookasta väkeä ja yleisesti euroamerikkalaiset pitivät heitä kauniina aivan niin kuin Cree-intiaanejakin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Suhteet naapurikansoihin
Alun perin Nez percesit olivat lohenkalastajia, viljelijöitä ja keräilijöitä, mutta hevoset muuttivat heidänkin tulevaisuutensa. Ratsujen siivittämänä he alkoivat siirtyä itäisille preerioille,jossa riitti riistaa. Heistä tuli erinomaisia ratsastajia ja pian heillä oli suuria hevoslaumoja.He onnistuivat jalostamaan kuuluisan Appaloosa-lämminverihevosrodun.He uskoivat vakaasti,että mitä kirjavampi oli päällikön hevonen,niin sitä enemmän heimo otti taisteluissa voittoja. Lähinnä he puolustautuivat hyökkäileviä mustajalkoja ja shoshoneja vastaan. Myös Oregonissa asustavat pohjoiset paiutet eli paviotsot tekivät ryöstöretkiä heidän kyliinsä. Aggressioitaan osoittivat toisinaan myös snaket ja bannockit,mutta edellä mainittu kaksikko kahakoi yleisesti muidenkin kanssa. Montanassa asuvat crowt olivat 1700-luvulta lähtien nez percein hyviä kauppakumppaneita,vaikka välillä he ratkoivat riitojaan sotimalla. Crowt välittivät erilaisia eurooppalaisia teollisuustuotteita lännen heimoille. Nez percet saivat tuliaseensa kuitenkin hyvin myöhään amerikkalaisten toimesta. Kiväärien puute teki heistä alttiita vihollisen hyökkäyksille. Saatuaan viimein tuliaseita uskaltautuivat nez percet itäisemmillekin preerioille,vaikka siellä vaeltelivatkin vahvat siouxit,sekä cheyennet ja arapahot. Kyllä Nez percesit itsekin ahdistelivat muita heimoja,mutta sotaisiksi heitä ei voi sanoa.
[muokkaa] Amerikkalaiset
Nez percet olivat pitkään todella hyvissä väleissä valkoisten kanssa. Syksyllä 1805 oli joukko amerikkalaisia tutkimusmatkailijoita tullut ratsuin heidän mailleen oppaanaan shoshoninainen Sacagawea,josta myöhemmin tuli legenda. Retkikunta jäi myös lännen historiaan,sillä sitä johtivat Lewis ja Clark,jotka kartoittivat 1800-luvun alkupuoliskolla paljon länsirannikon ennestään täysin tuntamattomia heimoja. Sacagawea vakuutti nez percet vierailijoiden hyvistä aikeista ja intiaanit kestittivät heitä mitä maukkaimmilla liha- ja kalaruoilla. tästä alkoi amerikkalaisten ja nez percein ystävyys, jota kesti yli 50-vuotta.
Mutta tässäkin tapauksessa valkoisen miehen ahneus oli se asia,johon ystävyyssuhde lopulta kaatui. Vielä 1850-luvulla nez percet eivät omien sanojensa mukaan olleet surmanneet ainuttakaan valkoista,mutta 60-luvun alussa alkoi tulla erimielisyyksiä. Kaikki alkoi kultalöydöksestä,joka tehtiin nez percein koillisessa Oregonissa sijaitsevasta Wallowan reservaatista. Pohjoisimmat nec percet luopuivat maa-alueistaan sovinnolla,kun valkoiset sitä halusivat ja uudisasutus alkoi nopeasti levitä alueella. Mutta Wallowa-laaksossa asuva eteläisempi nez percein ryhmä ei suostunut luovuttamaan 10.000 eekkerin alueita amerikkalaisille,vaan jäivät mailleen johtajanaan Old Joseph- niminen päällikkö. Vaikka Joseph ei enää kovin nuori ollutkaan,oli hänellä sisua tuomita amerikkalaisten harjoittama riistopolitiikka intiaaneja vastaan. Välit kiristyivät. Amerikan hallitus ei katsonut suopein silmin nez percein periksiantamattomuutta. Ystävyydestä ei ollut enää rippeitäkään jäljellä.
Kun Old Joseph kuoli vuonna 1871 alkoi valkoisia pientilallisia virrata Wallowa- laaksoon vaatien alueita intiaanimaista itselleen. Amerikan hallitus oli luvannut heille maata. Old Josephin poika,Joseph hänkin,valitti asiasta intiaaniagentille. Seurasi tutkimus,jonka lopputuloksena silloinen Yhdysvaltojen presidentti Ulysses Grant vuonna 1873 antoi muodollisesti Wallowa Valleyn olla nez perce-intiaanireservaatio. Mutta maita ahnehtivat amerikkalaiset olivat toista mieltä presidentin päätöksestä. He uhkasivat tuhota nez percet,elleivät nämä luopuisi maa-alueistaan vapaaehtoisesti. Vuonna 1877 hallitus teki päätöksen: Nez percein oli poistuttava Idahoon Lapwain territorioon ja jätettävä kaikki Wallawa-laakson maat Yhdysvaltain käyttöön. Aikaa oli tasan kuukausi. Ellei käskyä jostain syystä noudatettaisi olisi pakko turvautua väkivaltaan.
[muokkaa] Pitkä pako
Old Josephin molemmat pojat Joseph ja Ollicut olivat nousseet päälliköiksi. He eivät kuitenkaan halunneet aseellista yhteenottoa,koska tiesivat,että sota tulisi ennemmin tai myöhemmin päättymään heidän omaan häviöönsä ja heidän kulttuurinsa tuhoutuisi. Niin he surullisina kokosivat heimonsa alkaen tehdä matkaa Idahon reservaatioon,jossa jo vuosien ajan oli asunut suuri osa heidän kansaansa. Mutta jännittynyt tilanne räjähti keskellä kesää väkivallaksi,kun eräs katkeroitunut nez perce-soturi surmasi pimeän turvin neljä valkoista miestä. Amerikkalaisille tämä oli sodanjulistus. Nuoret nez percet purkivat pitkään tukahdutettua raivoaan,koska tiesivät jo sodan syttyneen. He surmasivat kahden päivän aikana 15 amerikkalaista. Josephin johtamat joukot saivat tukea toisilta heimon ryhmiltä,kun päälliköt Looking Glass ja White Bird toivat omat miehensä mukaan sotatoimia varten. He antoivat lupauksen,ettei valkoista siviiliväestöä vahingoitettaisi. Lupaus onnistuttiin pitämään. Nez percein vahvuus oli vajaa tuhat henkeä,kun he alkoivat vetäytymisensä itää kohti. Looking Glass johti joukot crow-heimon maille olettaen näiden olevan ystäviä,mutta tämä kuvitelma osoittautui erehdykseksi. Crowt olivat liittoutuneet Yhdysvaltojen kanssa. Nec percet muuttivat suunnitelmiaan ja päättivät paeta Kanadan rajaa kohden. Päätös tuli Josephilta. Hän tiesi Kanadaan paenneista siouxeista ja halusi yhdistää joukkonsa heidän kanssaan.
Pakenijoiden joukossa oli paljon naisia,lapsia ja vanhuksia,jotka kenraali Oliver Howard oli häätänyt Lapwain reservaatiosta. Nez perce-soturit yrittivät suojata parhaan taitonsa mukaan heidän selustansa jättäytymällä puolustusasemiin odottamaan lähestyviä kenraali Howardin johtamia armeijan yksiköitä. Soturien joukosta nousi esille puoliverinen Lean Elk-niminen biisoninmetsästäjä,joka tunsi valkoisten metkut ja osasi käyttää tietojaan näitä vastaan. Amerikkalaiset tunsivat hänet nimellä Poker-Joe. Hän osoittautui pakoretken aikana erinomaiseksi sotastrategistiksi ja päälliköt noudattivat hänen neuvojaan. Yhdysvaltain armeijan yksiköt ajoivat heitä takaa hellittämättä. Ankaria tulitaisteluja käytiin,mutta nez percet onnistuivat torjumaan vihollisensa kerta kerran jälkeen. Käyttäen erinomaisesti maaston tarjoamia etuja hyväkseen intiaanit suojautuivat milloin vuoristojen louhikkoihin,milloin taas kaivamiinsa poteroihin. He olivat erinomaisia kiväärin käyttäjiä ja tarkat laukaukset vuorien rinteiltä tuottivat amerikkalaisille joukoille paljon huolia. Pakomatkan rasitukset olivat kuitenkin sitä luokkaa,että osa pakolaisista alkoi osoittaa selviä uupumisen merkkejä. Matkanteko hidastui,kun useasti toistuvat vihollishyökkäykset alkoivat lisätä haavoittuneiden määriä. Raskaat vuoristojen ja suurten jokien ylitykset alkoivat vaatia veroaan.
Pakolaiset onnistuivat kaikista vastuksista huolimatta pääsemään läpi Montanan kanjonien, rotkojen ja autiomaiden. Kanadan rajat lähenivät ja siellä olevilta Sitting Bullin siouxeilta he uskoivat saavansa apua,jos sitä vielä tarvittaisiin. Eräällä taukopaikalla crow-heimon tiedustelijat varastivat heiltä useita hevosia. Tämä teki vaelluksen entistä vaivalloisemmaksi ja yhä useampi vanhuksista ja haavoittuneista alkoi jäädä pääjoukosta jälkeen. Heitä saattoi odottaa mikä tahansa kohtalo,vihollisen luoti tai nälkäkuolema. Mutta matkan oli jatkuttava. Lopulta nez percein pääjoukot saapuivat Missouri-joen pohjoisille rantamille missä he hyökkäsivät pienelle amerikkalaisten varusvarikolle. Täältä he saivat ryöstetyksi hieman elintarvikkeita ja muita tarpeellisia varusteita.
Onnistuttuaan taas karistamaan kenraali Howardin joukot kannoiltaan he pystyttivät leirin 30 mailin päähän Kanadan rajasta paikkaan nimeltä Snake Creek. Piper-Joe piti ajatusta huonona,mutta Looking Glass näki miten väsyneitä kaikki olivat ja antoi käskyn pysähtyä. Muut päälliköt eivät vastustaneet ajatusta. Nez perce-pakolaiset tunsivat olonsa ensi kerran turvalliseksi koko vaivalloisen pakomatkan aikana. Mutta he eivät tienneet,että valkoisen miehen lennättimellä tieto kulki nopeasti pitkiä matkoja. Tai sitten he eivät uskoneet Piper-Joea. Joka tapauksessa joukko ratsuväen sotilaita cheyenne-tiedustelijoiden opastuksella järjesti joukkojaan Bitterroot Mountainsille. Sieltä käsin he pystyivät muodostamaan sulun,joka tukki pakotien yli Kanadan rajan. Joukkoja johti kenraali Nelson Miles ja hän järjesti paikalle vielä jalkaväen miehiä tykkeineen.
Cheyenne-tiedustelijat jäljittivät nopeasti nez percein leirin. Kenraali Nelsonin johdolla ratsuväki laukkasi läpi tasangon jalkaväen juostessa perässä. Kylmänä aamuna syyskuun 30 päivä sotaosasto suoritti iskunsa pakolaisten leiriin. Hyökkäykset tehtiin eri suunnilta ja nez percet yllättyivät täydellisesti. Monta uljasta intiaanisoturia menetti henkensä ja Josephin veli Ollicut sai myös surmansa. Mutta nez percet vastasivat iskuun. Kymmenet tarkka-ampujat avasivat tulen ja heidän osumansa olivat kuolettavia. Kenraali Milesin oli pakko keskeyttää hyökkäysisku. Hän komensi miehensä kaivamaan poteroita ja järjestämään paikkoja tykeille. Hälinän aikana osa nez perceistä White Birdin johdolla pääsi murtamaan aukon vihollisen piirityksen läpi. Jotkut heistä ehtivät ottaa alleen hevoset,osa pakeni jalan.
Piirityksen sisään jääneet nez percet,joukossaan yhä päälliköt Joseph ja Looking Glass, pitivät puoliaan muutaman päivän. Sää muuttui samalla yhä kylmemmäksi ja talven ensi kosketus sai taivaalta vihmovan veden tulemaan lumena alas maahan. Kuuden nez percen ryhmä pääsi vielä tunkeutumaan vihollislinjojen lävitse,mutta Kanadan rajalla matkalla siouxien luo turvaan assiniboine-intiaanit surmasivat heidät.
Lokakuun 5 päivä muodostui historialliseksi. Piiritetyt nez percet havahtuivat hevosten hirnahduksiin ja uskoivat,että heimoveljien hälyttämät siouxien apujoukot olivat vihdoin saapuneet paikalle. Erehdys oli kohtalokas Looking Glassille,joka liikahti olinpaikastaan eteenpäin nähdäkseen paremmin. Vihollisen tarkka-ampujan luoti osui hänen päähänsä,hänen ehtimättä koskaan käsittää,että ratsastajat olivat olleet kenraali Howardin armeijakunnan miehiä. Joseph,ainoana päällikkönä paikalla jäi paikoilleen yli 400 intiaanin kanssa,josta suurin osa oli naisia. Nähdessään edessään vääjäämättömän kohtalon astui Joseph hevosen selkään ratsastaen hitaasti läpi taistelutantereen pysähtyen amerikkalaisten joukkojen eteen. Sinitakit kuuntelivat mykistyneinä,kun Joseph piti kuuluisan puheensa,joka päätyi historian lehdille. Hän kertoi olevansa väsynyt sotimiseen ja turhaan verenvuodatukseen. Hän suri heimoveljiään,joita odotti vuoristoissa ja erämaissa nääntyminen nälkään tai kylmyyteen. Hänen sydämensä oli sairas ja siellä asui suuri suru. Hän suri kadonneita lapsiaan ja hänellä oli pelko,ettei löytäisi heistä ainuttakaan elävänä. Puheensa joseph lopetti toteamukseen,että hänen kohdaltaan sodat olisivat ikuisesti ohitse.
Puheellaan Joseph pääsi intiaanihistoriaan kunniapaikalle ja hänen viiltävästä tuskastaan tuli intiaanikansoille kärsimyksen symboli. Toinen pakoretkestä selvinneistä päälliköistä oli White Bird. Hän johti 300 nez perce-soturia Kanadaan. Hänet surmattiin viisi vuotta myöhemmin intiaanien toimesta.
Joseph eli vielä noin 25 vuotta,mutta hänen elämänhalunsa oli kadonnut jo aiemmin. Hänen kuolinsyykseen todettiin "sydämen murtuminen". Hän ei koskaan ollut palannut heimonsa alkuperäisille maille,vaan asusti loppuelämänsä Colvillen reservaatiossa Washingtonin osavaltiossa. Kanadaan paenneet nez percet palasivat sen sijaan Idahoon Lapwain vanhaan reservaatioonsa. Kaikkiaan heidän pakonsa oli kestänyt nelisen kuukautta ja sinä aikana he ehtivät taivaltaa noin 2700 kilometriä.
[muokkaa] Nykyaika
Alun perin Oklahoman reservaatioon siirtynyt joukko nez percejä sai myöhemmin 1800-luvun lopulla luvan siirtyä heimoveljiensä luo Lapwaihin. He saivat kiittää Josephia,joka oli ajanut heidän asiaansa. Oklahomassa he olivat masentuneet täysin,sillä ilmasto oli aivan erilainen ja poissa olivat heille rakkaat vuoristot. Idahon reservaatiossa asustaen he ovat säilyttäneet oman kielensä ja 1980-luvulla heitä oli hieman yli 2000 henkeä. Josephista on maalattu lukuisia maalauksia ja hänestä on myös joitakin valokuvia.
