Nuijasota

Wikipedia

Nuijasota oli suomalaisten talonpoikien kapina aatelistoa ja sotaväkeä vastaan 1596–1597. Se päättyi verisesti armeijan kukistaessa nuijin, keihäin ja jousin aseistetut talonpojat.

Nuijasota on 1900-luvun alkupuolen nationalistisessa historiankirjoituksessa usein nostettu suomalaisuuden symboliksi ja esitetty se suomalaisten nousuksi vierasta sortajaa edustanutta aatelistoa vastaan. Historiantutkimuksen keskeisiä selityksiä ovat kuitenkin olleet muun muassa "sota-ajan ja ankarien katovuosien aiheuttamat rasitukset, sotaväsymyksen aiheuttama tyytymättömyyden purkautuminen, poliittinen kiihotus sekä lukumäärässä ja vauraudessa kasvaneen aatelin harjoittama talonpoikien riisto".^[1]

Ensimmäisiä nuijasotaa koskevia tutkimuksia oli Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen väitöskirja vuodelta 1858, jossa hän esitti, että kapinoivat talonpojat taistelivat perinteisestä talonpoikaisvapaudestaan. 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti vallitsevana historiantulkintana oli Pentti Renvallin sodan psykologinen tulkinta, jonka mukaan kapinalliset talonpojat olivat väsyneitä sotaan ja henkisesti alikehittyneitä suhteessa Etelä-Suomen talonpoikiin. Professori Heikki Ylikangas on osoittanut useissa tutkimuksissa, että kapinan syyt löytyvät kasvaneesta säätyjen vastakkainasettelusta, joka johtui aatelinkasvusta ja talonpoikien köyhtymisestä. Yhdysvaltalainen tutkija John P. Maarbjerg esitti 1992, että kapina syttyi Etelä-Pohjanmaalla siksi, koska se oli eniten riippuvainen kaupasta ja tuonnista ja aikakauden hintakehitys oli ollut epäedullinen pohjanmaalaisille tuottajille. Tämän vuoksi perinteiset talonpoikaisjohtajat ja köyhemmät talonpojat yhdistivät voimansa ja ryhtyivät kapinoimaan.^[2]

[muokkaa] Nuijasodan syyt

Venäjänsodan aikana, erityisesti 1590-luvulla alkoi jo esiintyä alueellisia talonpoikaiskapinoita muun muassa Marttilassa, Huittisissa, Loimaalla, Halikossa, Pöytyällä, Paimiossa ja Rautalammilla. Rautalammilla vuosina 1592–1592 raskaiden sotaväen pakko-ottojen vuoksi noussut kapina oli näistä suurimittaisin. Venäjänsodan päätyttyä eivät sotarasitukset kaikilta osin poistuneetkaan talonpoikien odotusten vastaisesti ja ärtymys lisääntyi heidän keskuudessaan. Syypääksi rasituksiin koettiin Suomessa kuninkaan edustajana toiminut marski Klaus Fleming.^[3]

Nuijasota syntyi Ruotsin valtataisteluiden ja Suomen kiristyvien säätyvastakohtaisuuksien, sekä pitkällisen Venäjän sodan aiheuttaman väsymysreaktion takia. Sigismund, joka oli jo vuodesta 1587 ollut Puolan vaalikuningas, peri Ruotsin kuninkuuden isänsä Juhana III:n kuoltua 1592. Sigismund kuitenkin vietti aikaansa Puolassa, jolloin Ruotsissa käytännön valtaa pitivät valtaneuvosto ja Sigismundin setä (Juhanan nuorempi veli) Kaarle-herttua. Uskonpuhdistusta kannattaneen Kaarle-herttuan ja katolisen Sigismundin välille ilmaantui varsin pian erimielisyyksiä ja Kaarle-herttua kaappasikin vallan Ruotsissa Aarborgan valtiopäivillä 1597.

Klaus Fleming oli Sigismundin kannattaja. Talonpojat, jotka kärsivät ylempien säätyjen (rälssi eli aateli, ratsutilalliset sekä muut sotilaat) väärinkäytöksistä, joutuivat viemään valituksensa Ruotsiin Kaarle-herttualle. Fleming kielsi valitusretket Ruotsiin, mutta se ei estänyt niitä, pikemminkin lisäsi talonpoikaissäädyn katkeruutta ylempiä säätyjä kohtaan. Väärinkäytöksiin luetaan mm. liian suuren linnaleirin (sotilaiden elatusmaksu, joka lankesi armeijan majoitusalueen talonpojille) kantaminen, kyyditysten ja muiden etujen liiallinen käyttö, joka aiheutti talonpojille kohtuuttoman suurta vaivaa.

[muokkaa] Nuijasodan kulku

Ensimmäinen nuijasotaan liittynyt selkkaus tapahtui Etelä-Pohjanmaalla vuoden 1596 alussa rikkaan ratsutilallisen ja entisen nimismiehen Jaakko Ilkan toimesta. Huovit löivät Ilkan ilmeisen vähälukuisen joukon ja Ilkka itse vietiin vangiksi Turun linnaan. Vuoden 1596 aikana Pohjanmaan linnaleirejä Flemingin toimesta edelleen vahvistettiin. Samaan aikaan Kaarle-herttua yritti saada valtiopäiviltä luvan aloittaa sota Klaus Flemingiä vastaan. Sen epäonnistuttua herttua vihjasi pohjalaisille, että nämä voisivat hakea oikeutta itsekin ("Onhan teitä niin paljon, että pystytte karistamaan huovit päältänne, jos ei muuten niin aidaksilla ja nuijilla!").

Tämä Kaarle-herttuan viesti lienee ollut nuijasodan varsinainen alkusysäys, vaikka sen tarkoituksena ei ehkä ollutkaan talonpoikien lietsominen kapinaan, vielä vähemmän herttuaa kiinnosti, mitä kapinoiville talonpojille tapahtuisi. Kapinamieli sai lisää tuulta alleen, kun Jaakko Ilkka ilmestyi Pohjanmaalle karattuaan Turun linnasta, mahdollisesti Kaarle-herttuan avulla. Marraskuussa 1596 tapahtui selkkaus, jossa juopuneet talonpojat surmasivat huovin. Tämä toimi sytykkeenä, ja Etelä- ja Keski-Pohjanmaan tiheästi asutetuista pitäjistä koottiin joukko, joka aseistautui kirvein, karhukeihäin ja varsijousin. Ajatus lienee alun perin ollut vain oman maakunnan puolustaminen, mutta kun Satakunnan tiedustelijat lupasivat nuijamiehille kannatusta, tehtiin suunnitelma etelään hyökkäämisestä.

Joukko jaettiin kolmeen osaan. Ilkan johtaman pääjoukon oli määrä marssia Pirkkalaan, ja sieltä saatujen lisävoimien kanssa Turkuun. Pienemmän joukon oli tarkoitus kulkea Ulvilaan ja yrittää saada talonpoikien reiluna pitämä Anolan isäntä Akseli Kurki kapinallisten puolelle. Pienin osasto lähti hakemaan tukea Rautalammilta ja Savosta. Akseli Kurki kukisti Ulvilan osaston, ja Flemingin noin 2500 miehen osasto kohtasi Ilkan ehkä tuhannen miehen joukon Pirkkalassa (nyk. Nokialla) vuoden 1596 lopussa. Päivän taistelun jälkeen nuijamiehet olivat menettäneet toivonsa ja suostuivat Flemingin vaatimukseen antautumisesta ja johtajien luovuttamisesta. Jaakko Ilkka pakeni, mutta vuoti Abraham Melkiorinpoika vangitsi hänet Ilmajoella. Pidätyksen suorittivat mahdollisesti Ilkan paikalliset vastustajat Mauno Peltoniemen miesten johdolla, joiden keskuudessa hän oli joutunut vaimentamaan kapinan teloittamalla Mauno Peltoniemen kapinan alkuvaiheessa. Abraham Melkiorinpoika teloitti Ilkan hätäisesti Kyrön kirkolla eikä ehtinyt saada Flemingin kirjettä, jossa käskettiin toimittaa vangit Turkuun.^[4]

Nuijamiesten kolmas osasto onnistui lietsomaan kansannousun Rautalammilla, jonka johtajaksi tuli pitäjän nimismies Matti Leinonen. Rautalammin joukko jakautui kahtia ja lähti kulkemaan etelään molemmin puolin Päijännettä. Länsipuolen joukon huovit pysäyttivät tammikuun 1597 puolivälissä Padasjoella. Nuijamiehet houkuteltiin ilmeisesti antautumaan, mutta tähän suostuttuaan heidät petollisesti surmattiin. Surmansa sai ilmeisesti 300-400 nuijamiestä. Itäpuolen joukko marssi Sysmän kautta Suur-Savoon (nyk. lähinnä Mikkeli ja Savilahti) ja onnistui nostamaan useita kansannousuja, jotka olivat kuitenkin hajanaisia ja vailla sotilaallista tavoitetta. Useita nuijamiesjoukkoja lyötiin. Suur-Savon pappilan luona (nyk. Mikkelin Kenkäveronniemi) surmattiin vuoden 1597 tammikuussa 200 nuijamiestä samalla tavoin kuin Padasjoella, petollisen antautumissuostuttelun jälkeen. Olavinlinnan päällikkö Gödik Fincke oli luvannut antautuville ja aseistaan luopuneille armahduksen. Kuohunta jatkui Savossa hiipuvana vuoden 1597 kevättalveen.

Kaarle-herttuan Ouluun lähettämä vouti Israel Laurinpoika sai vielä alkuvuodesta 1597 osan Pohjois-Pohjanmaan talonpojista nousemaan kapinaan. Oulun seudulta ja Kemistä koottu joukko, jolla oli mukanaan muutama Oulun linnasta haettu tykki ja jota johti Hannu Krankka, eteni Kokkolaan, ja sieltä Flemingin joukon kanssa käydyn kahakan jälkeen Kyröön. Pohjoispohjalaiset olisivat siellä jo luovuttaneet, mutta Israel Laurinpoika valehteli kylmäverisesti Ruotsista saapuvista suurista apujoukoista. Kyrönjoella käydyssä Santavuoren taistelussa Flemingin joukot kukistivat nuijamiehet, joista noin 500 vangittiin. Kaatuneiden määrästä ei ole tietoa. Kevättalvella 1597 hiipuivat nuijasodan viimeisetkin lieskat. Nuijamiesten kokonaistappiot olivat Pentti Virrankosken arvion mukaan noin 1200 miestä. Heikki Ylikankaan mukaan kaatuneita oli noin 3000.

[muokkaa] Katso myös

Talonpoikaislevottomuudet Ruotsin valtakunnassa

[muokkaa] Kirjallisuutta

Haavikko, Paavo: Nuijasota. Sisällissodan vuodet 1596–1599. Art House 1996, Helsinki.
Luukko, Armas: Etelä-Pohjanmaan nuijapäälliköt ja heidän paikalliset vastustajansa. Kytösavut III. 1947.
Renvall, Pentti: Kuninkaanmiehiä ja kapinoitsijoita. Tammi 1962, Helsinki.
Ylikangas, Heikki. Nuijasota. Otava 1977, Helsinki.
Yrjö-Koskinen, Yrjö-Sakari: Nuijasota, sen syyt ja tapaukset. 2p. Helsinki 1877.
Kimmo Katajala, Suomalainen kapina, SKS, Helsinki 2002.