Platonismi
Wikipedia
Platonismi on erään antiikin merkittävimmän filosofin, Platonin, ajatuksiin perustuva filosofinen koulukunta. Platonismi eli alun perin Platonin perustamassa Akatemiassa Ateenassa. Myöhempää platonismia voidaan eri muodoissaan pitää Platonin alkuperäisen filosofian erilaisina tulkintayrityksinä, joissa on ollut erilaisia korostuksia.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Johdanto
Platonismin perusideana on se, että ympärillämme oleva todellisuus on vain heijastuma korkeammasta todellisuudesta. Toisella tavalla ilmaistuna se perustuu ajatukseen, että universaalit (mikä tahansa, joka voidaan johtaa partikulaareista) ovat olemassa itsenäisesti partikulaareista.
Näin joku tietty partikulaarinen puu, josta puuttuu oksa tai pari, joka on ehkä elävä tai mahdollisesti kuollut, ja jonka runkoon on kaiverrettu rakastavaisten nimikirjaimet, on eri asia kuin universaali Puun muoto tai idea. Idean käsitteen avulla jokainen pystyy yhdistämään epätäydelliset yksittäiset puut, Puun heijastumat liittyviksi toisiinsa.
Platonilainen tiede koostui dialektisista ajatuskokeiluista. Vaikka Platonin ajattelun mukaan vain ideoista voitiin saada todellista tietoa, tietoa voitiin kuitenkin lähestyä myös yleisten uskomusten kautta dialektisesti — ihmisten uskomukset asioista olivat monenlaisia, mutta dialektiikan avulla voitiin löytää se, mikä niissä on aina samaa, muuttumaton ydin. Platonilaisessa dialektiikassa oli sekä synteettinen että analyyttinen puoli, joka ilmeni käsiteanalyysissä (dihairesis). Synteettinen dialektiikka etsi juuri käsitteiden yhteisiä nimittäjiä, niiden ikuista ja muuttumatonta ydintä. Analyyttinen dialektiikka taas pilkkoi käsitteitä osiin selvittääkseen mistä osista ne koostuvat.
Platonilaisuuteen ei kuulunut kokeellista tiedettä. Ideoita koskien esitettiin hypoteeseja, joita voitiin todentaa esimerkeillä. Tämä vastaa eräänlaista deduktiota, jossa ideat suodatettiin käytettävissä olevasta tiedosta.
Platonismin katsotaan olevan vallitseva matematiikan filosofia, erityisesti mitä tulee matematiikan perusteisiin. Yksi tähän filosofiaan liittymä lausuma on, että matematiikka ei luoda, vaan se ikään kuin löydetään jostain kuvaamattomasta maailmasta. Selvä esimerkki tällaisesta löydetään brittiläisen matemaatikon G. H. Hardyn puhtaan matematiikan puolustuksesta.
Koska tällaisesta teoriasta puuttuu selvä ero matemaattisen ja ei-matemaattisen "luomisen" välillä, se jättää mahdollisuuden johtopäätökselle, että sama pätee myös kaikkinaiseen luovaan työhön taiteessa, musiikissa ja kirjallisuudessa.
Nietzsche tunnettiin erittäin kriittisenä sekä Platonia kohtaan että hänen vaikutukseensa länsimaiseen filosofiseen ajatteluun.
[muokkaa] Historia
Platonismi jaetaan tyypillisesti kolmeen jaksoon:
- Varhainen platonismi
- Keskiplatonismi
- Uusplatonismi
[muokkaa] Varhainen platonismi
Platonin kuoltua vuonna 348 eaa. Akatemian johtajuus siirtyi Platonin veljenpojalle Speusippokselle. Häntä seurasivat Ksenokrates, Polemon, Krantor ja Krates. Platonia seuranneessa Akatemiassa Vanha Akatemia noudatti pitkälti Platonin oppeja ilman suuria lisäyksiä tai muutoksia. Myöhempään platonismiin alkoi kuitenkin liittyä dogmaattisuutta, jota Platon ja erityisesti hänen esikuvansa Sokrates olisivat vierastaneet.
Myöhemmin, Keskimmäisen Akatemian aikana, syntyi skeptinen reaktio dogmaattisuutta vastaan, jolloin Akatemia palasi dialektisuuteen. Krateen jälkeen, vuonna 268 eaa. Arkesilaos perusti Keskimmäisen Akatemian saaden vaikutteita pyrrholaisesta skeptisyydestä. Arkesilaos käytti filosofiansa mallina Platonin varhaisten dialogien Sokratesta, ja halusi "lopettaa ratkaisujen tekemisen" (epokhê peri pantôn). Kuten Sokrates, Keskimmäisen ja Uuden Akatemian johtajat eivät kirjoittaneet mitään ja dogmaattisten oppilausumien sijaan he korostivat dialektiikkaa ja antoivat keskustelujen osallistujien käyttää omaa järkeään. Keskimmäisen ja Uuden Akatemian soveltaman skeptisyyden todellisesta luonteesta on keskusteltu paljon, mutta se vaikuttaa syntyneen vastareaktiona stoalaisten vahvalle dogmaattisuudelle.
[muokkaa] Keskiplatonismi
Keskiplatonismilla viitataan Platonin opetuksiin liittyviin oppijärjestelmiin, jotka vaikuttivat noin vuosien 130 eaa., Antiokhos Askalonilaisen syntymän, ja 204 jaa., Plotinoksen, uusplatonismin perustajan syntymän, välillä. Keskiplatonismin voidaan katsoa monissa kysymyksissä ennakoineen uusplatonismia.
Antiokhos, joka toimi Akatemian johdossa vuosina 79-78 eaa. halusi palauttaa Akatemian Platonin ja Vanhan Akatemian filosofien oppeihin. Todellisuudessa palattiin dogmaattisuuteen. Antiokhoksen opetukset koskien platonilaisia muotoja, joista hän opetti, että platonilaiset ne eivät ole ylimaallisia vaan läsnä olevia järjellisille mielille, mukaan lukien Jumala, sekä demiurgia ja maailmansielua (jonka mukaan fyysinen maailma oli elävä, sielullinen olento) tarjosivat kehyksen, jolle sekä muut keskiplatonistit että myöhemmät platonistit saattoivat perustaa ajattelunsa.
Koska Akatemia oli tuhottu vuonna 88 eaa., platonismi oppi alkoi hajautua sekä maantieteellisesti että opillisesti. Monissa kysymyksissä platonismiin alkoi keskiplatonismin kaudella sekoittua vaikutteita toisaalta dogmaattisista aristotelismista ja stoalaisuudesta, toisaalta mystis-uskonnollisista pythagoralaisuudesta ja teosofiasta. Stoalaisten tavoin platonilaiset suhtautuivat negatiivisesti epikurolaisuuteen ja kyynikoihin.
Keskiplatonismi muodosti pohjan muun muassa Plutarkhoksen ja Ciceron filosofialle. Filon, myöhempi keskiplatonisti, yhdisti stoalaista ja platonilaista filosofiaa juutalaisiin kirjoituksiin Septuagintan allegorisilla tulkinnoilla. Filon opetti, että Jumala oli kaikkien asioiden takana ja sai maailmankaikkeuden olevaksi ensin puhtaasti älyllisen tahdon teon kautta ja sen jälkeen fyysinen maailmankaikkeus luotiin hänen Logoksensa (sanansa) kautta. Logos sai näin Platonin maailmansielun roolin. Ihmisen tavoitteena oli "tulla Jumalan kaltaiseksi" puhdistautumalla ja nousemalla yhä korkeammalle todellisuustasolle.
[muokkaa] Uusplatonismi
-
Pääartikkeli: Uusplatonismi
Uusplatonismi syntyi 200-luvulla platonismin ja itämaisen teosofian yhtymisestä. Platonin opetuksia uusplatonikot tulkitsivat kuitenkin hyvin uudella tavalla, joten uusplatonismi eroaa Platonin ajattelusta joiltain osin merkittävästikin. Uusplatonismin alkuunpanijana pidetään Ammonios Sakkasta, ja sen merkittävimpänä edustajana ja varsinaisena oppi-isänä Plotinosta.
[muokkaa] Platonismi keskiajalla
Kristinuskon saavutettua merkittävän aseman, monet kristityt saivat vaikutteita keskiplatonismista ja erityisesti uusplatonismista. Platonilaisiin kuuluvat muun muassa kirkkoisät Augustinus ja Origenes. Merkittävin ja vaikutusvaltaisin kristitty uusplatonikko oli 400-luvulla vaikuttanut kirjoittaja, joka tunnetaan nimellä Pseudo-Dionysios Areopagita. Hänen teoksensa ovat olleet merkittäviä sekä itäiselle että läntiselle kristinuskolle ja vaikuttivat laajalti ajatteluun keskiajalla. Johannes Scotus Eriugenan 800-luvun käännös eräästä hänen teoksestaan oli laajalti käytössä.
Keskiajan skolastiikassa pyrittiin yhdistämään antiikin Kreikan ajattelua kristinuskoon ja Raamattuun. Aluksi skolastikot yrittivät tulkita kristinuskoa platonismin valossa, mutta painopiste siirtyi myöhemmin aristotelismiin. Platonin opetusten tulkitsemista vaikeutti se, ettei oppineilla ollut pääsyä Platonin teoksiin joitakin poikkeuksia, kuten Timaioksen osia, lukuun ottamatta. Platon tunnettiinkin ensimmäkseen Aristoteleen välityksellä. Hänen kirjoituksensa eivät kuitenkaan antaneet Platonin opetuksista täysin oikeaa kuvaa.
Platonin teokset esiteltiin uudelleen länteen Bysantin kukistumisen jälkeen, kun bysanttilaiset filosofit pakenivat länteen. Yksi merkittävimpiä tässä työssä Plethon.
- Katso myös: Kristitty uusplatonismi
[muokkaa] Platonismi uudella ajalla
Renessanssin ajan Italiassa uusplatonismin herättivät henkiin muun muassa Marsilio Ficino, Medicit ja Sandro Botticelli. Vasta 1700- ja 1800-luvuilla Platonin ajattelua alettiin tulkita puhtaalta pöydältä Platonin omista dialogeista käsin ilman vuosisatojen aikana syntyneitä tulkintatraditioita. Muun muassa Thomas Taylor kirjoitti laajalti platonismista ja käänsi lähes koko Platonin tuotannon englanniksi.
Uusplatonismi on vaikuttanut myös joihinkin nykyisiin kristittyihin teologeihin.
- Katso myös: Renessanssin uusplatonismi
[muokkaa] Ideaoppi
Platonin filosofisen järjestelmän keskeisin osa ja yksi hänen suurimpia perintöjään filosofialle, kenties suurin, oli hänen ideaoppinsa eli dualistinen metafysiikkansa. Platonin päämääränä oli määritellä, mitkä olivat niitä yleisiä termejä, jotka ovat ajattelun kohteina kun ihminen ajattelee. Hänelle oli selvää, etteivät ne voineet olla aistien kohteita, koska ne olivat jatkuvassa muutoksen tilassa. Tämän vuoksi niiden tuli olla ymmärryksen kautta käsitettyjä kohteita, jotka olivat muuttumattomia ja saattoivat toimia tieteen ja tiedon kohteina. Kukin tällainen asia oli eidos, idea tai muoto, yleistermi. Tästä seuraa, että oli olemassa eidos kaikille asioille, joita kutsutaan yleisellä nimellä. Näin universaali ei ollut vain hen, "ykseys", niin kuin elealaiset sanoivat, tai vain polla, "moneus", niin kuin Herakleitos sanoi, vaan hen kai polla, "ykseys ja moneus".
Platonin metafysiikassa maailma jaettiin siis kahteen puoleen: ymmärrettävissä ja ajateltavissa olevaan "muotojen" maailmaan, ja aistittavissa olevaan maailmaan ympärillämme. Hän näki aistittavissa olevan maailman, ja kaikki siinä olevat asiat, epätäydellisinä kopioina ymmärrettävissä olevan maailman muodoista eli ideoista. Nämä ideat ovat muuttumattomia ja täydellisiä, ja ne ovat käsitettävissä ainoastaan älyllä ja ymmärryksellä, eli sillä mielen kyvyllä, joka ei sisällä aistien käyttöä tai mielikuvitusta.
Tämän perusteella vaikuttaa siltä, että Platon katsoi filosofian olevan eräänlaista maailman riisumista, varmojen ja ikuisten asioiden, jotka ovat piilotettuja ja kiedottuja muuttuvaan ja maalliseen, etsimistä. Filosofian tehtävänä oli tämän muuttuvan ja maallisen hunnun riisuminen ja kohoaminen kohti kaikkein ylimmäistä ideaa joka sisältää myös kaikki muut alemmat ideat, ja jossa ei ole mitään sellaista jota aistit voisivat lähestyä. Yksittäiset ideat ovat vain hypoteettisia käsitteitä, joille voidaan antaa todellinen pohja vain korkeampien hypoteesien kautta. Siksi myös Jumala on kaikkien asioiden mitta, ei yksittäinen ihminen, kuten Protagoras sanoi.
Platon esittää teoksensa Valtio kirjoissa VI ja VII useita metaforia selittääkseen metafyysisiä näkemyksiään: aurinkovertauksen, kuuluisan luolavertauksen, ja erityisesti jaetun viivan. Yhdessä nämä metaforat selvittävät monimutkaisen ja joiltain osin vaikean teorian: on olemassa jonkinlainen Hyvyyden Muoto (monin paikoin tulkittu Platonin Jumalaksi), joka on lopullinen tietämys, joka valaisee kaikki muut muodot (eli universaalit: abstraktit tyypit ja attribuutit) ja josta kaikki muut muodot saavat alkunsa. Tämä Hyvyyden Muoto tekee tämän samaan tapaan kuin aurinko valaisee, tai tekee näkyväksi ja sillä tavalla "synnyttää", aistimaailmassa olevat asiat.
Aistimaailmassa havaitsemamme asiat muistuttavat vain heikosti niitä lopullisesti todellisia muotoja, jotka ovat olemassa ideoiden maailmassa. Näin ne ovat näin ikään kuin auringon luolan seinälle heijastamia varjokuvia, joista voidaan havaita vain ääriviivat, ja jotka vain edustavat luolan oviaukon ohi kulkevia muotoja eli todellisuutta luolan ulkopuolella.
Voimme kuvitella, että kaikki asiat maailmankaikkeudessa ovat ikään kuin esitettynä yhdellä janalla, joka kuvaa niiden todellisuuden määrää: tämä jana on jaettu kerran keskeltä kahtia, ja sitten nämä kaksi osaa on uudestaan jaettu keskeltä kahtia. Ensimmäinen kahtiajako edustaa jakoa ideamaailman ja aistimaailman välillä. Vastaava jako tehdään syntyneille puoliskoille: Aistimaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta "todellisia asioita", ja toisaalta varjoja ja heijastumia. Vastaavasti ideamaailmaa edustava jana jaetaan osiin, jotka edustavat toisaalta ensimmäisiä prinsiippejä ja kaikkein yleisimpiä muotoja, ja toisaalta niistä johdettuja, "heijastuneita" muotoja.
Platon sovelsi ajatustaan myös politiikkaan. Tällaisesta filosofiasta johdettu hallintomuoto on sellainen, jossa perinnölliset yhteiskuntaluokat on tiukasti määrätty ja rajattu, kaikki taiteet on enimmäkseen tukahdutettu yleisen edun hyväksi, kaupungin ja yhteiskuntaluokkien koko on määritelty matemaattisilla kaavoilla, oikeus lisääntyä määräytyy arvonnalla, ja rotuhygienia toteutetaan salassa kansalta juonimalla tässä arvonnassa. On väitelty siitä, missä määrin tällainen hallintomalli on todellisuudessa yhteydessä ylevään ja omaperäiseen filosofiaan, joka teoksessa muutoin esitetään.
Platonin esittämä näkemys voidaan löytää jo aiemmin myös Zarathustran ajattelussa: hän kutsuu näitä maailmoja nimellä Minu (ideamaailma) ja Giti (aistimaailma). Platonin tavoin myös Zarathustra esitteli ideaalivaltion, hän käytti siitä nimitystä Shahrivar (ideaalinen kaupunki). On epävarmaa, kumpi vaikutti kumpaan ja missä määrin. Vaikka Zarathustra eli kauan ennen Platonia, hänen kirjoituksiaan on usein muutettu jälkikäteen.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteitä
- Anthon, Charles: A Manual of Greek Literature, 1853.
- Thesleff, Holger: Platon ja platonismi teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
[muokkaa] Aiheesta muualla
Internet Encyclopedia of Philosophy: (englanniksi)
