Suomen perustuslaki
Wikipedia
| Suomi |
 Tämä artikkeli on osa sarjaa: |
|
|
|
|
Suomen nykyinen perustuslaki (säädös 11.6.1999/731) on yhtenäinen, 1. maaliskuuta 2000 lähtien Suomessa voimassa ollut perustuslaki, joka korvasi aikaisemmin neljä erillistä perustuslakia. Uuteen perustuslakiin on koottu aikaisempien perustuslakien, vuoden 1919 hallitusmuodon, vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen sekä vuoden 1922 ns. ministerivastuulain ja valtakunnanoikeudesta annetun lain, samoin kuin niihin myöhemmin tehtyjen muutosten pohjalta kansalaisten oikeuksia ja velvollisuuksia sekä keskeisiä valtioelimiä ja niiden keskinäisiä suhteita – Suomen kansanvallan perusteita – koskevat säännökset keskistetyssä ja nykyaikaisessa muodossa.
Perustuslaissa on 131 pykälää, jotka jakautuvat 13 lukuun seuraavasti:
- Valtiojärjestyksen perusteet
- Perusoikeudet
- Eduskunta ja kansanedustajat
- Eduskunnan toiminta
- Tasavallan presidentti ja valtioneuvosto
- Lainsäädäntö
- Valtiontalous
- Kansainväliset suhteet
- Lainkäyttö
- Laillisuusvalvonta
- Hallinnon järjestäminen ja itsehallinto
- Maanpuolustus
- Loppusäännökset
Useimmat säännökset vastaavat vähäisin tarkistuksin entisiä, ja 1995 uudistetut perusoikeussäännökset on otettu uuteen perustuslakiin lähes sellaisenaan.
Uutta perustuslakia säädettäessä on pidetty tavoitteena, että lait pyritään mukauttamaan perustuslakeihin poikkeuksia tekemättä, ja perustuslain sanamuodonkin mukaan vain "rajatut poikkeukset" perustuslaista ovat mahdollisia. Tuomioistuimet, jotka eivät aikaisempien säännösten mukaan ole voineet tutkia lakien perustuslainmukaisuutta, ovat uuden perustuslain mukaan velvolliset ilmeisessä ristiriitatilanteessa antamaan etusijan perustuslain säännöksille.
[muokkaa] Historiaa
Ruotsissa, jonka osa Suomi oli, perustuslain käsite muotoutui 1600-luvulla. Tätä ennen perustuslain yksilönsuojaa käsittäneet säädökset olivat sijainneet kuninkaanvalassa, jonka kuningas vannoi noustessaan valtaistuimelle. Valassa kuningas sitoutui hallitsemaan lain mukaisesti ja pitämään voimassa alamaisten erioikeudet. Perustuslaeiksi luettiin 1700-luvulla yleensä Maanlain kuninkaankaari, valtiopäiväjärjestys, säätyerioikeudet sekä joukko muita säädöksiä. Vapaudenaikana käsitykseksi muodostui, että näiden lakien muuttaminen vaati valtiopäivien kaikkien säätyjen suostumuksen.
Kuningas Kustaa III:n tehtyä vallankaappauksen vuonna 1772 perustuslaeiksi ymmärrettiin ennen muuta vuoden 1772 hallitusmuoto, valtiopäiväjärjestys, neljän säädyn säätyerioikeudet sekä vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja. Vaikka Aleksanteri I ei vuonna 1809 vahvistaessaan Suomen perustuslait tarkentanutkaan, mitä nimenomaisia lakeja hän tarkoitti, 1800-luvun alkupuolella muodostunut konsensus piti tätä luetteloa tyhjentävänä. Joskus listaan laskettiin lisäksi vuoden 1734 laki.
Keisari Aleksanteri II aloitti vuonna 1863 valtiopäivien säännöllisen koollekutsumisen, ja vuonna 1869 säädettiin uusi valtiopäiväjärjestys. Suomen perustuslakien kodifikaatiota eli järjestelmällistämistä yritettiin saada aikaiseksi koko vuosisadan loppupuolen ajan, mutta venäläis-suomalaiset erimielisyydet estivät tämän. Uutena perustuslakina voimaan tuli kuitenkin vuoden 1906 valtiopäiväjärjestys, jonka vuoden 1905 säätyvaltiopäivät hyväksyivät. Tämän lain järjestyksessä säädettiin lopulta vuonna 1919 Suomen hallitusmuoto sekä sitä täydentäneet laki eduskunnan oikeudesta tarkastaa valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin sekä eduskunnan oikeusasiamiehen virkatointen lainmukaisuutta (274/1922, "Ministerivastuulaki"), laki valtakunnanoikeudesta (273/1922). Lopulta Valtiopäiväjärjestys sai uuden, ajanmukaisen muodon vuonna 1928. Yhdeksi laiksi Suomen perustuslaki säädettiin vasta vuonna 1999. Tällöin Hallitusmuodossa ja Ministerivastuulaissa olleet säädökset siirrettiin enimmäkseen muutoksitta uuteen perustuslakiin. Sen sijaan valtiopäiväjärjestyksestä perustuslakiin siirrettiin vain olennaiset, eduskunnan kokoonpanoa, vaalitapaa, edustajien loukkaamattomuutta sekä muita vastaavia asioita koskeneet säädökset. Valtakunnanoikeudesta säädettiin perustuslaissa vain lyhyesti. Sen sijaan kaikki molempien valtioelinten normaalia, päivittäistä toimintaa koskeneet säädökset siirrettiin tavanomaisen lain tasoisiin Eduskunnan työjärjestykseen ja lakiin valtakunnanoikeudesta. Tämä vähensi tarvetta muuttaa perustuslakia joka kerta, kun päivittäisissä rutiineissa tehdään vähäisiä muutoksia, mikä vähensi eduskunnnan työtä ja toisaalta lisäsi perustuslain koskematonta asemaa.
