Suomen vesiliikenne
Wikipedia
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Vesillä liikkumisen historiaa Suomessa
Vesillä liikkuminen on ollut vuosituhansia tärkeää suomalaisten esivanhemmille. Vesistöt ovat aina olleet osa Suomalais-Ugrilaisten elämää. Suomalais-Ugrilaisten kielten alkukodin sijainti on kiistanalainen, mutta varmuudella ainakin kantasuomalaisen kielimuodon puhujat olivat kiinteästi merten piirissä ja myös liikkuivat merillä. Itämerensuomalaiset kehittyivät Itämeren piirissä, ja tunsivat myös varhain Vienanmeren. Saamelaiset ovat olleet yhteydessä Jäämereen ja Norjanmereen.
Vesireitit ovat olleet kautta historian, 1800-luvulle asti, tärkein liikenneväylä Suomessa ja monin paikoin muualla Itämeren piirissä.
Kalastus on ollut tärkeä elinkeino kivikaudelta teollistuneeseen aikaan saakka, eikä jo varhain omaksuttu maanviljelys syrjäyttänyt sitä.
[muokkaa] Perinteistä suomalaista vesillä liikkumisen sanastoa
Veneisiin ja laivoihin liittyvästä suomen kielen sanastosta iso osa on nuorta lainaa indoeurooppalaiselta taholta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että keksinnöt olisi otettu käyttöön vasta silloin, kun niitä tarkoittavat sanat lainattiin. Usein lainasanat kertovat jostakin uudistuksesta aiempaan teknologiaan, esimerkiksi airo lienee vain uudentyyppinen mela, jonka käyttötarkoitus oli kuitenkin sama kuin melallakin. Ikivanhat lainat tai omaperäiset sanat ovat monissa tapauksissa vain korvautuneet uudemmilla lainasanoilla. Korvautuneita ovat esimerkiksi sanat emä -> köli, mela -> airo, kokka -> keula, parraspuu -> (soutajan) penkki, puu, purjepuu -> masto, vene, alus -> laiva. Vanhoja omaperäisiä, veneisiin liittyen käytettyjä sanoja ovat esimerkiksi kansi, alus, uisko (tietynlainen purjealus), haaksi (laiva), pohja, vene, lauta, hanka (laita), hankain (sanasta hanka), perä, mela, puu (masto) ja emä (köli). Mahdollisesti omaperäinen on myös purje, jonka mahdolliset vastineet joissain sukukielissä tarkoittavat myötätuulta, joskin sanalle on myös vaihtoehtoinen indoeurooppalainen etymologia.
[muokkaa] Veneiden ja laivojen kehitys
Kivikaudella käytettiin ruuhia, puunrungosta koverrettuja veneitä. Ruuhi ei sopinut avomerimatkoihin, sillä sen laidat olivat erittäin matalat. Ruuhilla luultavasti kalasteltiin järvillä ja rannikon lähellä.
Jo kivikauden lopulla ruuhi alkoi syrjäytyä, kun Itämeren ja luultavasti Suomenkin vesistöissä tulivat käyttöön nahkapohjaiset veneet. Nahkapohjaista venettä piti koossa puukehikko. Veneen pohjassa oli suksen muotoinen puuesine, joka suojasi herkkää nahkapohjaa vaurioilta, kun vene osui pohjaan, kiville tai rantaan. Joistain hyvin vanhoista sukseksi nimetyistä löydöistä onkin arveltu, että ne voisivatkin olla näitä veneen osia. Rautakaudella tulivat käyttöön varsinaiset puuveneet, jotka mahdollistivat pitkätkin merimatkat. Puuveneissa on puukehikko, jonka varaan laidat on tehty lankuista. Kiinnikkeinä käytettiin nauloja tai niittejä. Puuveneitä oli erikokoisia, pienimmät yhden soudettavia pienille järville, isoimmat suuria "pitkäveneitä" merimatkoihin. Ruuhia on silti satunnaisesti käytetty sisävesistöissä vielä historiallisellakin ajalla.
Suomen ensimmäinen lujitemuovivene valmistettiin vuonna 1955. Tämän "lasimuoviveneen" suunnitteli ja sen valmistusta johti Merivoimien Esikunnan laivanrakennustoimiston päällikkö insinöörikomentajakapteeni Teuvo Ilmari Riki. Tämän 4,27 metriä pikän 60 kiloisen veneen laidat olivat 3–4 mm paksut. Veneeseen voitiin asentaa 1,1–2,2 kW (1,5–3 hv) perämoottori, joka antoi sille 11 km/h (6 solmun) nopeuden [1].
