Alttoviulu

Wikipedia

Alttoviulu (suom. joskus myös viola, ransk. alto, eng. Viola, saks. Bratsche) kuuluu jousisoittimiin, tarkemmin viuluperheeseen. Alun perin viola oli nimitys joukolle jousisoittimia, joita alettiin valmistamaan keskiajalla. Rakenteeltaan alttoviulu on samanlainen viulun kanssa, lukuun ottamatta kokoeroa ja toisenlaista viritystä. Kuten viulu, myös alttoviulu viritetään kvinteittäin (c-g-d1-a1). Alttoviulun ääniala on c-c3 ja musiikkia nuotinnettaessa käytetään c-avainta (ns. alttoavain), joskin toiseen oktaaviin mentäessä (c2-) nuotinnuksessa aletaan vaihtelevasti käyttää g-avainta.

Toisin kuin viulu, alttoviulu ei ole barokin jälkeen nauttinut kovinkaan suurta sooloinstrumentin suosiota. Osiltaan tämä johtuu siitä, että alttoviulu on viuluperheen alttosoitin, ja usein sillä soitetaan juuri harmonioiden väliääniä. Myös kokonsa vuoksi alttoviulu hiukan häviää soinnissaan viulun ja sellon loistokkuudelle, sillä viulua matalampi ääniala vaatisi suuremman kaikukopan akustisista syistä. Alkuaikoina rakennettiin kooltaan tarpeeksi suuria alttoviuluja, mutta näitä ei juuri kukaan pystynyt soittamaan, koska soittimen on mahduttava leuan ja käden väliin (mensuuriltaan 42 kokoista soitinta soittavan tulisi olla väh. 195 cm!). Kuitenkin alttoviululla on mittasuhteidensa ansiosta aivan omanlaisensa uniikki persoonallisuutensa, sen sointi on tumma, kaunis, himmeä ja intohimoinen.

[muokkaa] Historia

Alttoviulun historia on suurimmalta osin samankaltainen viulun historian kanssa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Moni tutkija pitää alttoviulua viuluperheen ensimmäisenä soittimena ja näin ollen viulu ja sello olisivat kehittyneet alttoviulusta, jota soitinten nimitykset (viulu = violino, sello = violoncello) tukevat. Toiset taas ovat sitä mieltä, että viulu ja alttoviulu ovat syntyneet suurin piirtein samoihin aikoihin.

Ensimmäinen versio viulusta synti lira da braccion pohjalta 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa luultavasti Pohjois-Italiassa. Syntynyttä soitinta kutsuttiin viola da braccioksia, myöhemmin pelkäksi violaksi. Kyseisen soittimen syntyhistoria on hiukan epäselvä. Viuluperheen soitinten syntyhistoriaa on ollut vaikea selvittää mm. 1500-luvun sekavan nimityskäytännön vuoksi. Nykyisen kaltaiseksi soitin kehittyi kuitenkin 1500-luvun alkupuoliskolla. Muoto saatiin lira da bracciolta ja kielet rebekiltä. Vuoden 1550 paikkeilla alttoviulun kielitys oli muuttunut 4-kieliseksi, kun vielä vuonna 1530 kieliä oli kolme. Kvinttiviritystä käytettiin kuitenkin jo tuolloin. 1500-luvun jälkeen alttoviulun rakenteessa ei ole tapahtunut mitään muutoksia, kuten viulussa.

Jousisoitinten jousen nykyinen muoto vakiintui vasta 1780-luvulla Francois Tourten ansiosta. Aluksi jousi muistutti täysin esikuvaansa, puuosa oli paksu ja jouhista poispäinkaartuva. Barokin aika jousi muistutti enemmän nykyisen kaltaista jousta, mutta oli edelleen sekä lyhyempi että painavampi. Jouhien kireyttä soittaja sääteli sormillaan. Ennen nykyistä jousityyppiä Tourte ehti kokeilla erilaisia pituuksia, muotoja, materiaaleja ja tasapainotuksia. Jouseen pituuden ja keveyden lisäksi uutta oli ruuvimekanismi, jonka avulla jouhien kireyttä säädeltiin.

[muokkaa] Rakenne

Toisin kuin viululla, jonka koon Stradivari aikoinaan standardoi, alttoviululle ei koskaan ole määritelty mitään standardikokoa. Tästä syystä täysikokoisten alttoviulujen koot saattavat keskenään vaihdelle useitakin senttejä. Pienin mensuurikoko on 39 (eli 390 mm) ja suurin vakiintunut mensuuri 42:n tienoilla (420 mm). Alttoviulu näyttää hyvin yksinkertaisesti rakennetulta soittimelta, mutta tosiasiassa se koostuu yli 70 osasta, joista suurin osa on kiinnitetty toisiinsa liimaamalla.

Alttoviulun vartalo -kaikukoppa- muodostuu kannesta, pohjasta ja kehäliuskoista. Kansi tehdään usein kuusesta, kun taas pohjan ja kehäliuskojen rakentamiseen käytetään vaahteraa. Rakentamisessa käytetään ainoastaan vanhaa, hyvin kuivunutta puuta ja kaikukoppa on kokonaan lakattu. Alttoviulun vartalosta erkanee kaula, joka on tehty on niin ikään tehty vaahterasta. Sen pintaan on kiinnitetty kannen päälle ulottuva otelauta, joka on ebenpuuta. Kaulan päässä on tappirasia, joka päättyy kierukkaan. Kielet kiinnitetään alapäästään kielenpidikkeeseen. Kielenpitimestä kieli kulkee tallan yli otelaudan päälle ja otelaudan yläosassa olevan satulan kautta tappirasiaan, jossa kielen yläpää kiinnitetään viritystappiin.

Tallalla on tärkeä merkitys soittimen soinnin kannalta. Sen tehtävänä on kielen värähtelyn johtaminen kaikukopan kanteen. Tallan rakenteesta riippuen se esim. joko himmentää (paksu ja pehmeä talla) tai terävöittää ääntä (ohut ja kova talla). Jopa tallan sijoitus vaikuttaa sointiin, sillä kaksi tärkeää osaa, pinna ja bassopalkki, ovat tallan alla alttoviulun sisällä. Pinna sijaitsee korkeimman kielen (a1) alla olevan tallan jalan kohdalla ja bassopalkki kulkee pitkittäin matalimman (c ) kielen kohdalla kannen sisäpintaan liimattuna. Pinna välittää kielestä tallan kautta tulevan värähtelyn kaikukopan pohjaan ja tasoittaa kielen jännityksen aiheuttamaa painetta kannessa. Bassopalkin tehtävä on jäykentää kannen rakennetta ja hajottaa värähtelyjä laajemmalle alueelle.

Jousi on viulun jousen kanssa samanpituinen, joskin tukevampi. Jousi koostuu jouhista ja puuosasta. Puuosa on yleensä bernambuco-puuta, joka kasvaa Brasiliassa. Jouhet ovat hevosen häntäjouhia, joita jousessa on 150-250 kappaletta yhtenä nippuna. Ne on pingotettu kanta- ja tyvikappaleen (frossi) väliin. Jouhien kireyttä voidaan säädellä tyvessä olevalla ruuvimekanismilla. Jousen puuosan laatu vaikuttaa alttoviulun sointiin hyvin paljon. Puuosa voi olla puun sijasta valmistettu myös hiilikuidusta. Ennen soittamista jouhiin hierotaan hartsia, joka lisää äänen syntymiseen vaadittavaa kitkaa.

Käsittelyn helpottumiseksi alttoviuluun voidaan liittää joitain lisäosia. Leuka- ja olkatuki auttavat pitämään soittimen paikoilla leuan ja olkapään välissä. Pikavirittimillä voidaan hienosäätää viritystä.

[muokkaa] Soittaminen

Alttoviulu, kuten kaikki muutkin viuluperheen soittimet, on oikeakätisten soitin. Oikeassa kädessä (ns. jousikäsi) pidetään jousta ja vasemman käden sormilla taasen painetaan kieliä otelautaan saaden erikorkuisia ääniä.

Perustekniikka alttoviulun soitossa on jokseenkin samanlainen kuin viulussa. Kokonsa vuoksi alttoviulun soittaminen vaatii kuitenkin enemmän fyysistä voimaa, jotta soittaja saa aikaan parhaan mahdollisen äänen. Myös jousen pitotapa poikkeaa hiukan viulun jousen pitotavasta. Kun viulua soitettaessa jousta pidetään etusormipainotteisesti, alttoviulua soitettaessa ote siirtyy enemmän pikkusormipainotteiseksi. Myös sävelten väliset välit ovat hiukan viulua leveämmät (ja vaihtelevat tietysti myös koon mukaan).

Soittotapoja on monia: alttoviulua voi soittaa jousella, näppäillen (pizzicato) ja moniäänisesti kaksois- tai kolmoisotteilla. Pizzicatoja on olemassa erilaisia, tavallinen pizzicato, vasemman käden pizzicato (kieliä näppäillään vasemmalla kädellä) sekä ns. Bartok(?)-pizzicato (kieli vedetään niin korkealle, että se pamahtaa otelautaan). Jousella voidaan soittaa sekä veto- että työntöjousella. Liikesuunnan muutoksen lisäksi on olemassa monia erilaisia jousenkäyttötapoja. Jousella voidaan soittaa détachéna (irrallaan, jokainen sävel erikseen) tai legatona (sitoen, säveliä sidotaan samalle vedolle tai työnnölle). Staccatossa sävelet soitetaan selvästi toisistaan erotettuina. Martellatossa (irrottaen) sävelet soitetaan selvästi erotettuina jousen kärjellä, kun spiccatossa sävelet ovat ponnahtelevia ja lyhyitä vetoja jousen keskiosalla. Jousella voidaan soittaa myös lähellä tallaa (sul ponticello), otelaudan päältä (sul tasto) tai jousen puupuolella (col legno). Myös huiluäänien soittaminen on mahdollista.