Edvard I (Englanti)

Wikipedia

Edvard I

Edvard I (s. 17./18. kesäkuuta 1239 – k. 7. heinäkuuta 1307) oli Englannin kuningas vuosina 1272–1307. Hänet tunnetaan ennen kaikkea Walesin valloittajana, Englannin juutalaisten karkottajana ja skottien pitämisestä kovin ottein Englannin ylivallan alla. Edvard I oli kärsimätön ja kunnianhimoinen hallitsija, joka kohteli kapinoitsijoita säälimättömästi. Pituutensa (188 senttiä) vuoksi hänet tunnetaan lisänimellä Pitkäsääri (engl. Longshanks).

Edvard I oli järjestyksessään jo neljäs samanniminen kuningas Englannissa. Virallinen hallitsijoiden nimeämistapa, jossa nimeen liitettiin järjestysluku otettiin kuitenkin käyttöön vasta normannien valloituksen jälkeen vuonna 1066.

[muokkaa] Lapsuus ja avioliitto

Edvard syntyi Westminsterin palatsissa 17. tai 18. kesäkuuta 1239 kuningas Henrik III:n ja Eleonoora Provencelaisen vanhimpana lapsena. Vuodet 1239-1246 Edvardia hoitivat Hugh Giffard (Worcesterin piispan Godfrey Giffardin poika) ja tämän vaimo Sybil, joka oli kätilönä Edvardin synnytyksessä. Giffardin kuoltua Bartholomew Pecche korvasi tämän. Eräs nuorena Edvardille annettuista maista (vuonna 1249) oli Gascogne, mutta Henrik oli nimennyt Simon V de Montfortin vuotta aiemmin alueen kuninkaalliseksi käskynhaltijaksi, joten Edvardilla ei käytännössä ollut käskyvaltaa eikä tuloja alueelta.

Henrik III ja Kastilian hallitsija Alfonso X Viisas järjestivät Edvardin ensimmäisen avioliiton vuonna 1254. Edvard nai Eleonoora Kastilialaisen 1. marraskuuta 1254 Las Huelgasin luostarissa ja samalla Alfonso löi hänet ritariksi. Seuraavana vuonna aviopari palasi Englantiin.

[muokkaa] Nuoruus ennen valtaannousua

Vuonna 1258 paronit pakottivat Henrikin hyväksymään ns. Oxfordin sopimusehdot. 14. maaliskuuta 1259 Edvard teki liiton Gloucesterin jaarlin kanssa, joka oli ollut eräs Oxfordin sopimusehtojen tärkeimmistä alullepanijoista. Tämän vuoksi Edvard lähentyi uudistuksia odottavia paroneja ja 15. lokakuuta 1259 Edvard ilmoitti liittoutuneensa Simon de Montfortin kanssa ja kannattavansa paronien tavoitteita.

Pian tämän jälkeen Henrik lähti Ranskaan rauhanneuvotteluihin. Thomas Wykesin kronikka väittää, että Henrik sai tietää Edvardin yrittävän juonitella häntä vastaan ja kuningas palasi Lontooseen. Sen jälkeen Henrik pakotti Edvardin liittolaisten palauttamaan saamansa linnat ja Edvardin itsenäisyyttä rajoitettiin jyrkästi.

Seuraavien vuosien aikana vastakkainasettelu paronien ja kuninkaan välillä lisääntyi. Simon de Montfort joukkoineen valtasi suurimman osan kaakkoista Englantia vuonna 1263. Lewesin taistelussa 14. toukokuuta 1264 Henrik lyötiin ja otettiin vangiksi. De Montfortista tuli nyt väliaikainen hallitsija ja Henrik ja Edvard joutuivat kotiarestiin. Vain viisitoista kuukautta myöhemmin Edvard Pitkäsääri oli paennut vankeudesta ja johti kuningasmielisten joukot voittoon Eveshamin taistelussa 4. elokuuta 1265. Simon de Montfort sai surmansa taistelukentällä. Henrik eli viimeiset vuotensa nimellisenä hallitsijana, tosiasiallista valtaa käytti jo hänen poikansa Edvard.

[muokkaa] Sotaretket

[muokkaa] Ristiretket

Vuonna 1269 kardinaali Ottobono, paavin lähettiläs, saapui Englantiin ja pyysi prinssi Edvardia ja hänen veljeään Edmundia osallistumaan Ludvig IX:n mukana kahdeksannelle ristiretkelle. Pystyäkseen osallistumaan Edvard joutui lainaamaan rahaa runsaasti Ludvigilta ja ranskalaisilta. Oppineet kuten P.R. Cross ovat arvioineet Edvard keränneen ja kuluttaneen lähes puoli miljoonaa livreä. Edvardin mukana lähti suhteellisen pieni joukko ritareita, luultavasti vain noin 230. Monen retkikunnan jäsenistä olivat sukulaisia. Ristiretken alkuperäisenä tavoitteena oli mennä piiritetyn Akkon avuksi, mutta Ludvig oli suunnannut Tunisiaan. Edvardin saavuttua sinne, Ludvig oli jo kuollut sairauteen. Suurin osa ranskalaisista joukoista palasi kotiin, mutta pieni osa heistä seurasi Edvardia Akkoon osallistuakseen yhdeksänteen ristiretkeen.

Lyhyen pysähdyksen Kyproksella jälkeen Edvard saapui Akkoon kolmentoista laivan kanssa. Akkossa olleessaan Edvard yritti solmia diplomaattisuhteet mongolien kanssa toivoen liittoa, jonka avulla lyödä Egyptin sulttaani Baibars. Ajatus ei kuitenkaan toteutunut.

Vuonna 1271 Kyproksen Hugo III saapui ritareita mukanaan Pyhälle maalle. Vahvistusten saapui rohkaisi Edvardia hyökkäämään Ququnin kaupunkiin. Pian tämän jälkeen Edvard solmi kymmenen vuoden rauhansopimuksen Baibarsin kanssa. Jokseenkin samoihin aikoihin häntä yritettiin myös salamurhata. Saatuaan tiedon isänsä kuolemasta vuonna 1272 Edvard palasi Englantiin Euroopan hovien kautta kulkeneen huvipitoisen paluumatkan jälkeen vuonna 1274 ottaakseen vallan käsiinsä ^[1].

Yleisesti Edvardin ristiretki oli varsin merkityksetön ja antoi vain Akkolle kymmenen vuotta armonaikaa. Edvardin maineelle osallistuminen teki kuitenkin hyvää ja jotkut vertasivat häntä jopa Rikhard Leijonamieleen.

Vahvistaakseen valtaansa Edvard aloitti laajat tutkimukset palauttaakseen lain ja oikeuden maahan. Ne paljastivatkin laajoja väärinkäytöksiä ja Edvard käynnisti laajat lainsäädäntöuudistukset ^[1].

[muokkaa] Walesin sodat

Vuonna 1267 Montgomeryn rauhassa Llywelyn Viimeinen oli laajentanut Walesin alueita etelämmäksi ja saavuttanut Walesin prinssin arvonimen. Llywelyn ei kuitenkaan suostunut antamaan uskollisuuden valaa kuninkaalle, joten tämä päätti käyttää voimakeinoja hänen alistamisekseen. Edvard kieltäytyi hyväksymästä isänsä tekemää rauhaa ja palkkasi vuonna 1275 merirosvot kaappaamaan Eleonoora de Montfortin, Simon de Montfortin ainoan tyttären. Tämä oli matkalla Ranskasta (jossa oli ollut maanpaossa) Walesiin naidakseen Llywelynin. Vuonna 1276-1277 Edvard kävi ensimmäisen sotaretkensä Walesin prinssiä vastaan. Llywelyn vangittiin Snowdonian vuorilla. Seuranneessa Aberconwyn rauhassa Eleonoora vapautettiin ja Llywelynin sallittiin mennä naimisiin hänen kanssaan. Loistava hääseremonia pidettiin Worchesterin katedraalissa ja Edvard vastasi kuluista. Llywelyn sai pitää Walesin prinssin arvonsa, mutta maa-alueista hänelle jätettiin vain pieni pala Gwyneddia.

Vuonna 1282 Llywelynin nuorempi veli Dafydd ap Gruffydd aloitti kapinan. Llywelyn kuoli pian tämän jälkeen. Sitten Edvard tuhosi jäljelle jääneen vastarinnan, kaapaten, brutaalisti kiduttaen ja teloittaen Dafyddin seuraavana vuonna. Suojellakseen valloitustaan hän rakennutti massiivisia kivilinnoja ympäri Walesia. Näistä Caernarfonin, Beaumarisin ja Harlechin linnat ovat säilyneet nykypäiviin. Rhuddlanin asetuksella vuonna 1284 Walesista tuli osa Englantia. Vuonna 1301 Edvard I nimitti vanhimman poikansa Walesin prinssiksi, ja arvonimi on siitä lähtien ollut Englannin kuninkaan vanhimmalla pojalla.

[muokkaa] Skotlannin sodat

Edvard I:n patsas, York Minster

Walesin jälkeen Edvard I:n mielenkiinto suuntautui Skotlantiin. Vuonna 1286 Skotlannin kuningas Aleksanteri III kuoli ja jätti perijäkseen vasta kolmevuotiaan tyttärentyttärensä Margareetan, joka oli Aleksanterin tyttären ja Norjan kuninkaan lapsi. Edvardilla oli suunnitelma Margareetan naittamiseksi pojalleen, mutta tämä kuoli matkallaan Norjasta Skotlantiin. Kolmetoista aatelista vaati tämän jälkeen Skotlannin kruunua itselleen. Välttääkseen sisällissodan ja Englannin hyökkäyksen Edvardin annettiin valita kruununperimyksestä ja tämä valitsi Skotlannin kuninkaaksi marraskuussa 1292 John Balliolin. Edvard vaati Balliolita uskollisuudenvalaa ja teki selväksi, että halusi tämän sotilaallista ja taloudellista tukea Ranskaa vastaan. Tämä oli liikaan Balliolille, joka solmi neuvonantajiensa taivuttelemana liiton Ranskan kanssa ja aloitti sodan. Edvard kokosi suuren armeijan ja marssi Skotlantiin tuhoten muun muassa Berwick-upon-Tweedin kaupungin ja valloittaen Dunbarin ja Edinburghin. Niin sanottu Sconen kivi ("kohtalon kivi") eli hietakivi jolla skottihallitsijat oli kruunattu 800-luvulta asti, vietiin Sconen palatsista Westminster Abbeyyn Englantiin. Kivi asetettiin Edvardin valtaistuimen, jolla kaikki myöhemmät Englannin hallitsijat on kruunattu, alle, jossa se oli aina vuoteen 1996.

Skotlantilaisten kapinat kuitenkin jatkuivat yli Edvardin valtakauden. Kuninkaalle tuotti päänvaivaa erityisesti itsenäisyystaistelija William Wallace, mutta hän voitti tämän Falkirkin taistelussa 1298. Oltuaan yhdeksän vuotta leskenä, Edvard meni vuonna 1299 naimisiin Ranskan Filip III:n tyttären Margareetan kanssa. Edvard jatkoi hyökkäyksillä Skotlantiin vuosina 1300, 1301, 1303 ja 1304, Wallace saatiin kuitenkin vangitsi vasta 1305 ja teloitettiin 23. elokuuta 1305. Vuotta myöhemmin toinen skottisankari Robert Bruce antoi St. Andrewin piispan kruunata itsensä Skotlannin kuninkaaksi. Vaikka Edvard ensin löikin Brucen, vuonna 1307 tämä kokosi joukkonsa ja Edvard kuoli sairauden heikentämänä 7. joulukuuta 1307 Burgh-on-Sandsissa ennen kuin sai Skotlantia täysin liitetyksi Englantiin. Vastoin toiveitaan hänet haudattiin Westminster Abbeyhin. Hänet haudattiin lyijyarkussa. Edvardin toive oli, että lyijyarkku vaihdettaisiin kultaiseen vasta kun Skotlanti olisi kokonaan valloitettu ja liitetty Englannin kuningaskuntaan. Tämä tapahtui vuonna 1707, mutta yhä tänä päivänä Edvard I:n jäännökset ovat lyijyarkussa. Hänen poikansa Edvard II seurasi isäänsä valtaistuimella.

[muokkaa] Edvard ja juutalaiset

Rahoittaakseen Walesin sotaretket Edvard I alkoi verottaa raskaasti juutalaisia rahanlainaajia. Juutalaiset köyhtyivät ja menettivät uuden pankkijärjestelmän myötä yleisen "käyttökelpoisuutensa", mikä johti antisemitismin lisääntymiseen. Lopulta Edvard I kielsi koron ottamisen kokonaan ja aloitti suoranaiset juutalaisvainot. Vuonna 1274 juutalaiset pakotettiin kantamaan keltaista merkkiä, ja noin 300 johtavien juutalaisperheiden päämiestä teloitettiin Lontoon Towerissa. Vuonna 1290 Edvard I hääti juutalaiset kokonaan Englannista.