Foneemi
Wikipedia
Foneemi on puhutun kielen teoreettinen perusyksikkö, jonka avulla voidaan erotella sanoja (ts. foneemin vaihtaminen muuttaa sanan merkitystä). Kaksi sanaa, joiden välillä on vain yhden foneemin ero (esim. /tuli/ ja /suli/), muodostavat minimiparin.
Foneemien määrä vaihtelee kielestä kieleen: Pirahã-kielessä on vain 10, kun taas !Xóõsta löytyy jopa 141. Suomeen kielestä lasketaan yleensä 21 foneemia, joista 13 on konsonantteja ja 8 on vokaaleja. Tarkka luku riippuu kuitenkin huomattavasti murteesta ja käytetystä menetelmästä erottaa foneemit allofoneista.
Kielitieteessä foneemi merkitään yleensä vinoviivoilla / /, kun taas allofonit merkitään hakasuluilla [ ] ja oikeinkirjoitus kulmasulkeilla < >. Esimerkiksi suomen kielessä foneemi /v/ voi reaalistua allofoneina [v] tai [ʋ] (vapaassa vaihtelussa; edellinen on frikatiivi, kun taas jälkimmäinen – yleisempi suomessa – on puolivokaali), mutta oikeinkirjoitus voi kuitenkin vaatia erottamaan sanat <Virtanen> ja <Wirtanen>. Sukunimen erilaiset kirjoitusasut eivät kuitenkaan osoita, että <Virtanen> ja <Wirtanen> olisi joskus äännetty eri tavoin. Suomen kirjakielen historiassa foneemia /v/ merkittiin <w>:llä. Osa sukunimistä on säilyttänyt vanhan kirjoitusasunsa.
Foneemiperiaatteen mukaisessa ortografiassa kutakin foneemia vastaa täsmälleen yksi grafeemi (kirjain). Suomen kielessä morfeemien kirjoitustapa noudattaa yleisesti foneemiperiaatetta, merkittävimpänä poikkeuksena kenties äng-äänne. Suomen yleiskieli ei ole foneettisesti kirjoitettu kieli, koska sandhia kuten loppukahdennusta ei merkitä, esim. <otapa se> ['otɑ'p:ɑs:e]. Vastaavat ilmiöt kirjoitetaan esimerkiksi sanskritissa ja joskus suomen murteissa, kuten Tampereella <nysse tulee>.
