Perustuslailliset
Wikipedia
Perustuslailliset viittasi niihin puolueisiin (lähinnä nuorsuomalaiset ja useimmat ruotsalaiset, myöhemmin myös pieni Maalaisliitto) ja yksilöihin, jotka eivät alistuneet suuriruhtinaan laittomiin määräyksiin vaan pitivät kiinni perustuslaeista etenkin sortokausien aikana.
Vastustajinaan perustuslaillisilla olivat vanhasuomalaiset, myöntyväisyysmiehet, lähinnä Suomalaisen puolueen ei-nuorsuomalaiset jäsenet. Sosialistit (SDP) useammin tukivat kuin vastustivat perustuslaillisia.
Professori Leo Mechelin oli oikeustieteellisiin tutkimuksiinsa nojaten esittänyt, että vaikka tsaari oli Venäjällä yksinvaltias, Suomessa (suuriruhtinaana) hän oli perustuslakien alainen.
Ensimmäisellä sortokaudella (1899–1905) tsaari Nikolai II antoi Suomen venäläistämiseksi perustuslakien vastaisiä määräyksiä, joita perustuslailliset kieltäytyivät tottelemasta. Tärkein vaikuttaja oli kuitenkin oma-aloitteinen kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov (murhattiin 1904).
Mechelinin ympärille ryhmittyneet perustuslailliset torjuivat laittomia määräyksiä valtiopäivillä, lehdistössä, adresseilla, mielenosoituksilla ja passiivisella vastarinnalla kuten yllyttämällä kansan kieltäytymään laittomista kutsunnoista Venäjän armeijaan. Taiteilijat Sibeliuksesta Leinoon ja Canthista Gallen-Kallelaan liittyivät nuorsuomalaisten riveihin, ja näin syntyi moni merkkiteoksia Leinon taustatekstittämää Finlandia-hymniä myöten.
Kun Bobrikov sai vuonna 1903 tsaarilta diktaattorin valtuudet ja karkotti perustuslaillisten johtajat, muutama näistä alkoi pitää Mechelinin väkivallan vastaista linjaa riittämättömänä ja perusti kirjailija Konni Zilliacuksen johdolla aktivistipuolueen, joka salakuljetti aseita, valmisteli aseellista taistelua ja surmasi korkeimmat venäläistäjät - tosin Bobrikovin surmannut ja kansallissankariksi noussut Eugen Schauman toimi vain puoliksi aktivistien piirissä.
Vastarinnan huipentuma oli täydellinen kansalaistottelemattomuus vuoden 1905 suurlakon yhteydessä, missä myös sosialistit olivat mukana. Tämä ja etenkin tsaarin tuore poliittinen tappio Venäjällä päättivät sortokauden Mechelinin johtamaan hallitukseen, joka lakkautti sensuurin ja sääti yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden sekä sanan-, paino-, kokoontumis- ja yhdistysvapauden. Valtiomuodon edistyksellisyyden taustalla oli pitkälti tarve esittää kansa yhteneväisenä tšaarinvaltaa vastaan; monet perustuslailliset eivät sinänsä kannattaneet esimerkiksi niin laajaa äänioikeutta.
Perustuslailliset olivat tuolloin saaneet enemmistön säätyvaltiopäivillä mutta ensimmäisessä eduskunnassa (1907) he saivat vain kuutisenkymmentä paikkaa 200:sta, joten Mechelinin senaatti joutui seuraavana vuonna eroamaan, ja alkoi toinen sortokausi (1908–1917). Tänä aikana aktivistit ja muut perustuslailliset loivat mm. suojeluskuntia ja jääkäriliikkeen valmistelemaan aseellista itsenäisyystaistelua (sisällissota 1918).
Toinen sortokausi päättyi Venäjän helmikuun vallankumoukseen, jolloin siellä valtaan tullut liberaalien väliaikainen hallitus vapautti poliittiset vangit, lakkautti kuolemanrangaistuksen ja sensuurin, sääti ihmisoikeudet muttei antanut Suomelle itsenäisyyttä. Kommunistien kaapattua Venäjällä vallan marraskuussa Suomi vähitellen irrottautui Venäjästä. Eduskunta hyväksyi perustuslaillisen P. E. Svinhufvudin (jonka väliaikainen hallitus oli vapauttanut Siperiasta) hallituksen laatiman itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917.
