Jean Sibelius

Wikipedia

Johan Julius Christian "Jean" / "Janne" Sibelius (8. joulukuuta 1865, Hämeenlinna – 20. syyskuuta 1957, Ainola, Järvenpää) on Suomen kansallissäveltäjä. Hänen arvostetuimpia teoksiaan ovat seitsemän sinfoniaa, sinfoniset runot sekä viulukonsertto.

Sisällysluettelo 1 Elämä 1.1 Lapsuus ja nuoruus 1.2 Läpimurto 1.3 Muutto Ainolaan 1.4 Kansainvälinen maine kasvaa 1.5 1920-luvun mestariteokset ja Järvenpään hiljaisuus 2 Sibelius maailmalla 3 Teokset 3.1 Orkesteriteoksia 3.1.1 Sinfoniat 3.1.2 Sinfoniset runot 3.1.3 Muita orkesteriteoksia 3.2 Teoksia soolosoittimelle ja orkesterille 3.3 Kamarimusiikkia 3.4 Teoksia soolosoittimelle 3.4.1 Pianosävellyksiä 3.4.2 Urkuteoksia 3.5 Näyttämömusiikkia 3.5.1 Ooppera 3.5.2 Balettipantomiimi 3.5.3 Musiikkia näytelmiin 3.6 Vokaalimusiikkia 3.6.1 Kuoroteoksia 3.6.1.1 Orkesterisäestyksisiä 3.6.1.2 Soitinsäestyksisiä 3.6.1.3 A cappella –kuorolauluja 3.6.2 Yksinlauluja ja duettoja 3.6.2.1 Orkesterisäestyksillisiä 3.6.2.2 Pianosäestyksellisiä 4 Sibelius vapaamuurarina 5 Sibelius-kilpailuja 6 Tekijänoikeustulot 7 Anekdootit 8 Triviaa 9 Viitteet 10 Lähteet 11 Kirjallisuutta 12 Ääninäytteet 13 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Lapsuus ja nuoruus

Jean Sibeliuksen isä, Hämeenlinnan kaupunginlääkäri Christian Gustaf Sibelius, kuoli lavantautiin 1868 "Jannen" ollessa 2½-vuotias. Äiti oli Pyhäjoen rovastin tytär Maria Charlotta (o.s. Borg). Jannella, kuten häntä kotioloissa nimitettiin, oli kaksi sisarusta: isosisko Linda Maria (1863–1932) ja pikkuveli Christian Sibelius (1869–1922).

Janne harrasti lapsesta saakka musiikkia sisarustensa kanssa. "Vesipisaroita" (Vattendroppar) on hänen ensimmäisekseen nimetty, alakouluikäisenä tehty impressiotyyppinen sävellys viululle ja sellolle. Alakoulusta hän jatkoi Hämeenlinnan normaalilyseoon, jossa vielä hänen aikanaan oli jälkiä 1870-luvun kielisodista: pääosin ruotsinkielistä oppilaskuntaa kasvatettiin vahvassa fennomaanisessa hengessä. Lyseoaikana hän alkoi harjoitella viulunsoittoa intohimoisesti ja kävi tunneilla paikallisen sotilaskapellimestarin luona. Sisarukset muodostivat julkisestikin esiintyvän kamarimusiikkitrion: Linda oli pianisti, ja Christianin soitin oli sello.

Päästyään vuonna 1885 ylioppilaaksi Sibeliuksen oli määrä aloittaa lakimiehen opinnot Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä, mutta musiikki vei huomion luvuilta, ja opinnot keskeytyivät heti ensimmäisen vuoden jälkeen. Hän opiskeli Helsingissä musiikkia vuosina 1885–1889 muun muassa musiikkiopistossa eli nykyisessä Sibelius-Akatemiassa Martin Wegeliuksen johdolla. Jatko-opinnot hän suoritti vuosikymmenen vaihteessa Berliinissä (1889–1890) ja Wienissä (1890–1891). Wienissä Sibelius kohtasi monia aikansa suurimmista muusikoista, muun muassa Johannes Brahmsin, Anton Brucknerin ja Hugo Wolfin. Suomessa hänestä tuli osa vapaamuotoista, eri aloja edustavien taiteilijoiden nuorsuomalaishenkistä ryhmää, jonka muodostivat hänen lisäkseen Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eero ja Arvid Järnefelt, Eino Leino, Robert Kajanus, Juhani Aho sekä Eero Erkko. Useat ryhmän jäsenistä muodostivat sittemmin naapuriyhteisön Tuusulanjärven ympäristöön. Helsingissä Sibelius tutustui kuuluisaan italialais–saksalaiseen pianistiin ja säveltäjään, Ferruccio Busonin, josta tuli yksi Sibeliuksen musiikin uskollisimmista puolestapuhujista.

Sibelius solmi erityisen tiiviit siteet Järnefeltien perheeseen. Sibelius vihittiin Järnefeltien siskon, Ainon, kanssa Maksamaalla 10. kesäkuuta 1892. He saivat kuusi tytärtä: Eva, Ruth, Kirsti-Maria (kuoli 1-vuotiaana lavantautiin), Katarina, Margareta ja Heidi.

[muokkaa] Läpimurto

Palattuaan Suomeen vuonna 1891 Sibelius jatkoi Wienissä aloittamansa Kullervo-sinfonian säveltämistä. Kullervon kantaesitys vuonna 1892 oli Sibeliuksen koko uran suurimpia voittoja. Teoksessa kuultiin ensimmäistä kertaa Sibeliuksen väärentämätön sävelkieli, joka oli samanaikaisesti sekä kansallista että universaalia. Kullervosta lähtien suomalainen musiikki alkoi vapautua saksalaisten esikuvien vähäverisestä jäljittelystä. Teoksen kantaesityksen jälkeen Sibelius avioitui ja lähti Aino-vaimonsa kanssa häämatkalle Kalevalan syntysijoille Karjalaan, Ilomantsiin ja Korpiselälle. Matka Bayreuthin Wagner-juhlille vuonna 1894 sai Sibeliuksen pohdiskelemaan kalevalaisen oopperan säveltämistä. Tekeillä oli Veneen luominen –niminen projekti, jonka Sibelius sittemmin hylkäsi. Monia oopperaan tarkoitetuista aiheista päätyi neljä sävelrunoelmaa käsittävään orkesterisarjaan Lemminkäinen (1897). Kuuluisa Tuonelan joutsen perustui Veneen luomisen alkusoittoon.

Vuonna 1896 Sibelius haki Helsingin yliopiston musiikin harjoitusmestarin virkaa, mutta hävisi paikan ystävälleen Robert Kajanukselle. Korvaukseksi – ja säveltämisen kannalta onnekseen – Sibelius sai vuotuisen apurahan, joka myöhemmin vaihtui elinikäiseksi taiteilijaeläkkeeksi.

Sortovuosien aikana Sibeliuksesta alkoi kasvavassa määrin tulla yksi kansallisen itsenäisyystaistelun symboleista. Isänmaallisuutta huokuvat teokset Finlandia ja Ateenalaisten laulu nostivat suomalaisten mielialoja vaikeiden aikojen keskellä. Ensimmäinen sinfonia (1899) päätti Sibeliuksen kansallisromanttisen kauden. Sinfonian myötä Sibelius alkoi kääntyi kohti absoluuttisen musiikin ihanteita. Sibelius asui perheineen Italiassa vuosina 1900–1901. Syventyminen Italian vanhan taiteen selkeään muotokieleen oli omiaan vahvistamaan Sibeliuksen tuotannossa nousevaa klassisen sopusuhtaista tendenssiä. Toisen sinfonian ohella muutos näkyy selvästi muun muassa sinfonisessa runossa Satu (1902).

[muokkaa] Muutto Ainolaan

Jean ja Aino Sibeliuksen koti Ainola valmistui Tuusulanjärven rantatielle 1904. Elämä Helsingissä oli käynyt sävellystyön ja perhe-elämän kannalta liian rasittavaksi vilkkaan ravintolaelämän takia. "Helsingissä kaikki laulu kuoli minussa", totesi Sibelius myöhemmin. Muutto Ainolaan takasi Sibeliukselle ihanteellisen työskentely-ympäristön koko loppuelämäksi. Sibeliuksen elämä oli näinä aikoina muutenkin nousuvoittoista: esimerkiksi hänen musiikkinsa alkoi löytää pysyvän jalansijansa Englannissa. Sibelius sai lukuisia vaikutusvaltaisia ulkomaisia esitaistelijoita. Ainolan valmistumisen aikoihin sävelletyistä teoksista huomattavimpia ovat kolmas sinfonia ja Pohjolan tytär. Sibelius johti Pohjolan tyttären menestyksekkään kantaesityksen Pietarissa vuonna 1906.

Vuonna 1907 Gustav Mahler – aikakauden toinen tärkeä sinfonikko – poikkesi Helsingissä konserttimatkalla. Helsingissä Mahler lausui Sibeliukselle kuuluisat sanansa "sinfonian on oltava kuin maailma: siihen pitää sisältyä kaikki." Sibelius edusti Mahleriin nähden vastakkaista tyyliestetiikkaa, eikä miesten välille syntynyt mitään syvää yhteisymmärrystä. Tämä ei kuitenkaan estänyt Mahleria kehumasta vaimolleen Sibeliusta ihmisenä.

Keväällä 1908 Sibeliuksella havaittiin kurkkukasvain. Leikkaus onnistui hyvin, mutta säveltäjän oli luovuttava sikareista ja alkoholista moneksi vuodeksi. Sibelius oli taipuvainen syviin masennuskausiin. Ei ole sattumaa, että nimenomaan näihin aikoihin Sibelius loi sisäistyneimmät, ekspressionistisimmat ja vaikeatajuisimmat sävellyksensä. Masennusvuosien mestariteoksia ovat muun muassa Öinen ratsastus ja auringonnousu (1908), jousikvartetto Voces intimae (1909), neljäs sinfonia (1911), Bardi (1913) ja Luonnotar (1913).

[muokkaa] Kansainvälinen maine kasvaa

1910-luvun alussa Sibelius teki useita konserttimatkoja ulkomaille. Kohteina olivat muun muassa Göteborg, Riika, Kööpenhamina, Berliini ja Pariisi. Sibeliuksen tähti alkoi vakiintua musiikinhistorian taivaalla. Vuonna 1912 Sibeliukselle tarjottiin Wienin musiikkiakatemian sävellyksen professuuria, josta säveltäjä kuitenkin kieltäytyi. Sibelius ymmärsi, ettei opettaminen ollut hänen ominta alaansa. Vuonna 1914 Sibelius matkusti Yhdysvaltoihin Norfolkin musiikkijuhlille johtamaan orkesteriteoksensa Aallottaret kantaesityksen. Aallottarissa puhaltaa Sibeliuksen tuotannossa ennen tuntemattomia, pehmeitä impressionistisia tuulia. Amerikan-matkan yhteydessä Sibelius vihittiin Yalen yliopiston kunniatohtoriksi. Lisäksi säveltäjä kävi ihailemassa Niagaran putouksia. Sibeliuksen teosten Yhdysvalloissa saama vastaanotto oli voimakkaan myönteinen, ja kaikki hänen johtamansa konsertit olivat loppuunmyytyjä.

Sibeliuksen lupaavasti alkanut kiertueputki katkesi ensimmäiseen maailmansotaan. Sotavuosina hänen tulonsa romahtivat, ja hän joutui henkensä pitimiksi säveltämään monia melko vähäpätöisiä tilausteoksia ja pienimuotoisia kappaleita. Tosin maailmansodan aikana Sibelius sävelsi myös hienoimpiin saavutuksiinsa kuuluvan viidennen sinfonian, jonka ensimmäinen versio kantaesitettiin säveltäjän 50-vuotisjuhlinnan yhteydessä. Suomen itsenäistyminen Venäjästä tuotti isänmaalliselle Sibeliukselle luonnollisesti suurta iloa. Sota-ajan ankeus alkoi haihtua vasta vuonna 1919, jolloin Sibelius osallistui pitkästä aikaa kansainvälisille musiikkijuhlille, Pohjoismaiden musiikkipäiville. Matkan yhteydessä hän tapasi toisen suuren pohjoismaisen sinfonikon, Tanskan Carl Nielsenin.

[muokkaa] 1920-luvun mestariteokset ja Järvenpään hiljaisuus

Vuodet 1920–1922 olivat luovan tauon aikaa Sibeliuksen elämässä. Hiljaisuuden päätyttyä hän alkoi esiintyä uudelleen ulkomailla ja viimeisteli kuudennen (1923) ja seitsemännen (1924) sinfoniansa. Samalla hän huomasi kokevansa vanhenevan säveltäjän kohtalon: työ ei sujunut enää samaa vauhtia kuin ennen, ja itsekritiikki alkoi kasvaa suhteettomaksi. Tapiolan (1926) ja Myrsky-näytelmämusiikin (1926) jälkeen vuonna 1929 syntyivät viimeiset julkaistut teokset viululle ja pianolle (opukset 114–116).

Sibelius sävelsi myöhemmällä iälläänkin, mutta ei saattanut enää yhtään teosta julkisuuteen. Säveltäjä kamppaili vuosikausia kapellimestari Serge Koussevitskyn ja Bostonin sinfoniaorkesterin tilaaman kahdeksannen sinfonian kanssa. Teoksen luonnokset paloivat Ainolan takassa todennäköisesti joskus 1940–1950-lukujen taitteessa. Mieltä lämmittävän menestyksen ohella Sibeliuksen viimeisiin vuosikymmeniin mahtui epäilemättä myös paljon turhautumista ja tragiikkaa.

Sibeliuksen nauttima arvostus valjastettiin monesti Suomen hyväksi. Esimerkiksi talvisodan aikana Yhdysvalloissa julkaistiin postimerkki, jossa oli Sibeliuksen kuva ja teksti "I need your help", "tarvitsen apuanne". Suomen tukeuduttua jatkosodassa natsi-Saksaan Sibeliusta pyydettiin julkaisemaan kirjoitus, jossa amerikkalaisia ja brittejä vedottiin ymmärtämään Suomen ratkaisua. Syntymäpäivinään Sibelius sai vastaanottaa lukuisia koti- ja ulkomaisia huomionosoituksia, muun muassa lahjasikareja Winston Churchilliltä ja Harry S. Trumanilta. Sibelius kuoli aivoverenvuotoon Ainolassa 20. syyskuuta 1957 - samana päivänä kuin toinen tunnettu suomalainen säveltäjä, Heino Kaski. Hän on edelleen ainoa suomalainen, jonka kuoleman vuoksi YK:n yleiskokous on viettänyt hiljaisen hetken. Puheenjohtaja Sir Leslie Munro lausui muistosanat: "Sibelius kuului koko maailmalle. Musiikillaan hän rikastutti koko ihmissuvun elämää." Sibelius haudattiin valtion kustannuksella rakastamansa Ainolan puutarhaan.

[muokkaa] Sibelius maailmalla

Taidemusiikin piireissä Suomen ulkopuolella Sibelius on saanut säveltäjänä tunnustusta etenkin sinfonioidensa ansiosta, mutta myös monet hänen sävelrunoistaan sekä viulukonsertto ovat kuuluisia. Länsimaisen taidemusiikin historiankirjoituksessa hänet mainitaan usein yhtenä 1900-luvun johtavista sinfonikoista. Yleensä Sibeliuksen sävellystyön huippukohdiksi mainitaan tällöin 4. sinfonia esimerkkinä motiivitekniikasta ja 7. sinfonia täydelliseksi hioutuneesta yhtenäisestä sinfonisesta muodosta.

Suomen kulttuurimatkailulle säveltäjällä on tärkeä merkityksensä. Musiikkituristien matka suuntautuu esimerkiksi Sibelius-monumentille, Ainolaan tai Sibelius-museoon.

[muokkaa] Teokset

[muokkaa] Orkesteriteoksia

[muokkaa] Sinfoniat

• Sinfonia nro 1, e-molli, op. 39 (1899)

Sibeliuksen ensimmäisessä sinfoniassa on kuultavissa Tšaikovskin ja Borodinin vaikutteita. Teosta kuitenkin hallitsee Sibeliuksen itsenäinen tyyli: esimerkiksi Borodinin musiikkiin Sibelius tutustui vasta joitakin vuosia sinfonian valmistumisen jälkeen. Hän alkoi säveltää teosta Berliinissä vuonna 1898 ja saattoi teoksen päätökseen keväällä 1899. Sinfonia poikkeaa jo pelkästään soitinnusratkaisuissaan totunnaisesta sinfoniaperinteestä. Esimerkiksi ensimmäinen osa alkaa patarummun hiljaisella tremololla, jota vasten piirtyy sooloklarinetin melankolinen laulu. Johdannon jälkeinen viulujen soittama pääteema on vauhdikkaampi ja intohimoisempi. Toinen osa (Andante) on kuin hellä serenadi dramaattisen teoksen keskellä. Scherzo-osa alkaa jousien pizzicatosäestyksellä, kimmoisan ja ytimekkään teeman esittelee patarummut. Scherzon triotaite on puhaltimien hallitsema luonnonidylli, jossa on kuultavissa kenties Brucknerin vaikutus. Finaali alkaa ensimmäisen osan klarinettiaiheella, tällä kertaa suuremmalle orkesterille siirrettynä ja kohtalokkaammaksi muunnettuna. Osa on Sibeliuksen kenties pateettisinta musiikkia. Sibelius ei sorru tälläkään kertaa romanttisen sinfoniakirjallisuuden maneereihin: alun klarinettiteemasta ei muokata voitokasta loppuhuipennusta esimerkiksi Tšaikovskin tyyliin. Sibeliuksen 1. sinfonia päättyy kuohuviin sointuihin ja jousien alistuneisiin pizzicatoihin.

• Sinfonia nro 2, D-duuri, op. 43 (1902)

Toinen sinfonia on soitetuimpia Sibeliuksen sinfonioita, ja Sibeliuksen matkat Italiassa 1901 heijastuvat tässä teoksessa. Sinfonian kantaesitys oli todellinen riemuvoitto, sillä teoksen valoisa luonnonläheisyys ja suurieleinen paatos tehosivat helmikuun manifestin traumoja sulattelevaan kansakuntaan. Kapellimestari Robert Kajanus esitti sinfonialle jopa summittaisen isänmaallisen ohjelman. Sibelius tosin sanoutui jyrkästi irti kaikista sinfonioihinsa liitetyistä ulkomusiikillisista tulkinnoista. Isänmaallisista ja subjektiivisista tuntemuksista huolimatta toisessa sinfoniassa Sibeliuksen tuleva klassinen suuntaus on jo selvästi idullaan. Ensimmäisessä osassa (Allegretto) pastoraalisen lempeät ja näitä intohimoisemmat jaksot vuorottelevat. Toinen osa on synkeä ja fantasiamainen sävelkuvaus, joka Sibeliuksen mielessä assosioitui maailmankirjallisuuteen, Don Juanin ja Kivisen vieraan kohtaamiseen. Fis-duuritaitteessa esiintyy kuuluisa Christus-aihe. Scherzo-osa (Vivacissimo) alkaa beethovenmaisen energisenä allegromusiikkina. Hitaassa Ges-duuri–triossa kuullaan oboen soittama sulokas ja pitkälinjainen melodia, joka alkaa peräti yhdeksän kertaa toistuvalla b-sävelellä. Scherzo on yksi Sibeliuksen tuotannon vitaalisimmista saavutuksista. Mahdikas finaali huipentuu pääaiheen riemuitsevaan julistukseen.

• Sinfonia nro 3, C-duuri, op. 52 (1906)

Kolmannessa sinfoniassa Sibelius luopui romanttisesta ilmaisusta, ilmaisu sai tiiviimmät mittasuhteet sinfoniankin ollessa kolmiosainen. Teemat ja orkestraatio ovat kauttaaltaan klassisen selväpiirteisiä. Kolmannessa sinfoniassa Sibelius vapautui ensimmäistä kertaa perinteisten muotojen rajoitteista. Sinfoniaa on usein luonnehdittu pastoraaliseksi, mutta teoksessa on runsaasti myös rytmikästä, jopa tanssillista musiikkia. Esimerkiksi ensiosan sivuteeman kertauksessa Sibelius käyttää puhaltimia tehostamaan rytmiä tavalla, joka on tuonut joillekin kriitikoille mieleen jopa Igor Stravinskyn. Ensimmäisen osan alussa soi sellojen ja kontrabassojen reipas, marssimainen teema. Viulujen ja puhaltimien mukaantulo virittää luonnonläheisen tunnelman. Myöhemmin osassa kuullaan kirkkomusiikin mieleentuovia lyydisiä sävyjä. Hidas osa (Andantino con moto, quasi allegretto) kulkee pääsävellajista kaukaisessa gis-mollissa. Se on hienostunein värivivahtein toteutettu suvanto ennen finaalin toimintaa. Kolmas osa (Allegro) on tavallaan scherzon ja finaalin yhdistelmä. Keskivaiheilla on neljänteen sinfoniaan viittaavaa kromaattista häilyvyyttä. Loppua kohti tunnelma kirkastuu ja sinfonia päättyy vastustamattoman määrätietoiseen C-duuri-loppunousuun. Teos sai kantaesityksensä 25. syyskuuta 1907.

• Sinfonia nro 4, a-molli, op. 64 (1911)

Neljäs sinfonia on Sibeliuksen tuotannon merkittävimpiä teoksia. Teos sisältää paljon ekspressiivisiä elementtejä, ja sen onkin katsottu olevan Sibeliuksen henkilökohtaisin sinfonia. Sibelius itsekin nimitti sävellystään psykologiseksi sinfoniaksi. Teos sijoittuu aikakaudelle, jolloin Sibelius oli kurkunpäänleikkauksen vuoksi pidättäytynyt suurilta intohimoiltaan, sikareilta ja alkoholilta, kahdeksaksi vuodeksi (1908–1916). Kauden teokset ovatkin suurelta osin tummanpuhuvia. Neljännen sinfonian syntyyn voidaan katsoa vaikuttaneen myös Kolille vuonna 1909 tehty matka, vaikka kantaesityksen musiikkiarvostelija "Bis" Wasenius sai Sibeliuksen närkästymään tämän tehdessä Kolista sinfonian ohjelmallisen sisällön. Itse kantaesityksessä teos sai hämmentyneen vastaanoton. Häilyvä tunnelma virittyy heti tritonus-intervallin leimaamissa ensimmäisissä tahdeissa. Vasta sellon mietteliäs soolo vakiinnuttaa tonaaliteetin a-molliin. F-duurissa alkava scherzo-osa käynnistyy oboen leikkisällä teemalla. Myöhemmin musiikki muuttuu dissonoivaksi ja ristiriitaiseksi. Kolmas osa (Il tempo largo) on Sibeliuksen ehkä vaikuttavin hidas sinfoniaosa. Musiikki kasvaa aforistisista aiheista tuskaisiin huipennuksiin, intensiteetin noustessa kerta toisensa jälkeen. Finaali alkaa leikkisästi, toisen osan mieleen tuoden. Musiikki kuitenkin kehittyy eri sävellajien väliseksi kamppailuksi. Kooda henkii vahvaa kuolemanläheisyyttä. Sinfonia loppuu jousien raskaisiin a-mollisointuihin.

• Sinfonia nro 5, Es-duuri, op. 82 (1915 muokattu 1916 ja 1919)

Viides sinfonia on yleisilmeeltään valoisa ja luonnonläheinen ja siten täydellinen vastakohta neljännen introverttisuudelle. Sibeliuksen itsekritiikki alkoi kuitenkin kasvaa, ja teoksen luomisprosessi oli tuskallinen. Säveltäjä laati teoksesta kolme eri versiota. Viidennen sinfonian näennäisestä tyylillisestä ongelmattomuudesta huolimatta säveltäjä ei tinkinyt piiruakaan epäsovinnaisuuden tarpeestaan. Ensimmäinen osa alkaa raukeana ja pastoraalisena, mutta keskivaiheilla päädytään lähes hätkähdyttävän modernilta kuulostavaan, jopa Ligetin kenttätekniikan mieleen tuovaan taitteeseen. Viidettä sinfoniaa pidetään ainutlaatuisena muotorakenteellisista ratkaisuistaan: ensimmäinen ja toinen osa ovat mestarillisesti yhteen sulautettuja. Finaalissa kuullaan yksinkertaisuudessaan nerokas käyrätorvien keinuva teema, joka huipentaa sinfonian suurenmoisella tavalla. Teoksen loppusivuilla Sibelius tarjoaa yllätyksen. Tavanomaisen koodan sijasta 5. sinfonia päättyy täyden orkesterin kuuteen painokkaaseen, tauoilla erotettuun sointuun, jotka kaikuvat kuin avaruuden keskeltä.

• Sinfonia nro 6, d-molli, op. 104 (1923)

Kuudes sinfonia on yksi vähiten soitetuista. Siinä on hyvin herkkiä ja kuulaita sävyjä, ja siinä on useasti kuultu Palestrina-vaikutteita. Teosta hallitsee doorinen sävy. Myös kuudennessa sinfoniassa esiintyy omintakeisia muotoratkaisuja: esimerkiksi scherzo-osassa ei kuulla lajinperinteelle tyypillistä triotaitetta. Scherzon laukkaavaa pääteemaa käytetään epätavallisesti sekä hallitsevana pääaihena että säestyskuviona. Osalle on tyypillistä hienostunut ja taidokas polyfonia, muun muassa kaanontekniikka. Finaali kulminoituu sinfonian ainoaan todella dramaattiseen huipennukseen, jota Sibelius tehostaa tyylilleen uskollisena kromaattisella asteikolla. Huipennuksen jälkeen tunnelma seestyy, ja sinfonian loppu on täynnä jousien hallitsemaa pehmeää hohdetta. Tavanomaisen d-mollipäätöksen sijaan Sibelius lopettaa sinfonian viulujen korkeaan, arvoitukselliseen d-säveleen.

• Sinfonia nro 7, C-duuri, op. 105 (1924)

Seitsemännessä sinfoniassa Sibeliuksen tyyli on aikaisempaa absoluuttisempaa. Se on muotorakenteeltaan erikoinen, yksiosainen teos. Sibelius nimesi sen aluksi Fantasia sinfonicaksi, mutta myöhemmin vakuuttui teoksen sinfonisista elementeistä ja antoi sille järjestysnumeron VII. Sinfonia on herättänyt mielenkiintoa, koska siinä temaattisen ja orkestraation rajat ovat usein häilyviä. Teos on Sibeliukselle tyypillinen siinä suhteessa, ettei siinä ole ulkoisesti mitään vallankumouksellista, mutta tarkka analyysi löytää siitä toinen toistaan taidokkaampia polyfonisia ja muodollisia ratkaisuja, jotka epäsovinnaisimmillaan osoittautuvat suorastaan radikaaleiksi. Seitsemäs sinfonia sisältää monia Sibeliuksen hienoimmista sävelaiheista: alun ylöspäin kurottautuva asteikkokulku, sellojen ja alttoviulujen lavea koraalimainen melodia sekä adagio-taitteen majesteettinen pasuunateema. Partituurin nostalgisella päätössivulla kuullaan mukailtu sointukulku Valse tristestä ja vähäeleisen voitokas kirkastuminen C-duuriin. Sibeliuksen seitsemäs sinfonia on samanaikaisesti haikea katsaus nuoruuteen ja kypsän iän suvereeni taidonnäyte.

[muokkaa] Sinfoniset runot

• Kullervo op. 7 1892

Kullervo on viisiosainen Kalevala-aiheinen suurimuotoinen sävelruno, jota kutsutaan myös Kullervo-sinfoniaksi. Se on sävelletty orkesterille, mieskuorolle, sopraanolle ja baritonille. Sibelius aloitti sen säveltämisen Wienissä vuonna 1891, ja teos valmistui Sibeliuksen palattua Helsinkiin vuonna 1892. Kullervo kohotti Sibeliuksen kansan tietoisuuteen lupaavana säveltäjänä, vaikka teosta onkin kritisoitu soitinnuksen sekä muodon puutteista. Sibelius vetikin sävellyksen pois julkisuudesta pian ensiesitysten jälkeen.

Teoksen osat:

1. Johdanto
2. Kullervon nuoruus
3. Kullervo ja hänen sisarensa
4. Kullervon sotaanlähtö
5. Kullervon kuolema

• En Saga (Satu) op. 9 (1892, muokattu 1902)

Sibelius ryhtyi säveltämään Satua Robert Kajanuksen pyynnöstä heti Kullervon valmistuttua. Teoksesta oli määrä tulla pienimuotoisempi ja lyhyempi – Kullervo oli saanut kritiikkiä mittasuhteistaan. Satu on kuitenkin yksi Sibeliuksen laajimmista sävelrunoista. Siinä on kuultu enemmänkin muinaisskandinaavisia kuin kalevalalaisia piirteitä, ohjelmallista taustaa sillä ei ole. Sibelius on itse sanonut teoksesta myöhemmin: "Satu on erään mielentilan ilmaus. Niihin aikoihin kun kirjoitin tämän sävelrunoelman, sain itse kokea monia järkytyksiä."

• Lemminkäinen op. 22 (1893)

Lemminkäinen on neljän sävelrunoelman (tunnetaan myös legendoina) sarja, jossa on myös sinfoniallisia piirteitä kuten neliosaisuus ja ensimmäisen osan sonaattimuotoisuus. Teoksella on ohjelmallinen Kalevala-tausta, ja siinä on kuultavissa Brucknerin sekä Wagnerin vaikutteita. Kriitikko Karl Flodin teilasi teoksen arvostelussaan, joten Sibelius veti pois kaksi osaa, ja vuonna 1900 siitä julkaistiin vain osat Tuonelan joutsen ja Lemminkäinen palaa kotitienoille. Vasta vuonna 1935 Lemminkäinen esitettiin toisen kerran kokonaisena, ja 1954 teos julkaistiin kokonaisuudessaan, jolloin toisen ja kolmannen osan paikkaa vaihdettiin.

Teoksen osat:

1. Lemminkäinen ja Saaren neidot
2. Tuonelan joutsen
3. Lemminkäinen Tuonelassa
4. Lemminkäinen palaa kotitienoille

• Finlandia op. 26 (1899)

Nimeltään alun perin "Suomi Herää", viimeinen osa kuvaelmamusiikista, joka esitettiin Eino Leinon taustatekstittämänä herättämään suomalaisissa taisteluhenkeä sortovaltaa vastaan.

• Pohjolan tytär op. 49 (1906)
• Öinen ratsastus ja auringonnousu op. 55 (1908)
• Bardi op. 66 (1913)
• Luonnotar op. 70 (1913)
• Aallottaret op. 73 (1914)
• Tapiola op. 112 (1926)

[muokkaa] Muita orkesteriteoksia

• Karelia-sarja, op. 11 (1893)
• Rakastava, op. 14, (1893), miesäänille ja jousille (sov. 1911 jousille ja lyömäsoittimille)
• Valse triste, op. 44 (1903)

[muokkaa] Teoksia soolosoittimelle ja orkesterille

• Viulukonsertto d-molli (op. 47, 1904)
• Kuusi humoreskia viululle ja orkesterille (op. 87 ja 89, 1917–18)

[muokkaa] Kamarimusiikkia

• Voces intimae, op. 56, jousikvartetto (1909)

[muokkaa] Teoksia soolosoittimelle

[muokkaa] Pianosävellyksiä

• Kuusi impromptua (op. 5, 1893)

1. g-molli (Moderato)
2. g-molli (Lento–Vivace)
3. a-molli (Moderato/Alla marcia)
4. e-molli (Andantino)
5. h-molli (Vivace)
6. e-molli (Commodo)

• F-duuri-sonaatti (op. 12, 1893)
• Kymmenen pianokappaletta (op. 24, 1895–1903)

1. Impromptu, g-molli
2. Romans (Romanssi), A-duuri
3. Caprice (Kapriisi), e-molli
4. Romance (Romanssi), d-molli
5. Valse (Valssi), E-duuri
6. Idyll (Idylli), F-duuri
7. Andantino, F-duuri
8. Nocturno, e-molli
9. Romance (Romanssi), Des-duuri
10. Barcarola (Barcarolle)

• Kyllikki (kolme lyyristä kappaletta) (op. 41, 1904)

1. Largamente-Allegro
2. Andantino
3. Comodo

• Kymmenen kappaletta op. 58 (1909)

1. Rêverie (Lente)
2. Scherzino (Con moto)
3. Air varié (Andante)
4. Der Hirt (Vivacetto)
5. Des Abends (Andantino)
6. Dialogue (Allegro grazioso)
7. Tempo di Minuetto
8. Fischerlied (Allegretto)
9. Ständchen (Moderato)
10. Sommerlied (Largo)

• Kolme sonatiinia (op. 67, 1912)

1. fis-molli
2. E-duuri
3. b-molli

• Kaksi rondinoa (op. 68, 1912)

1. gis-molli
2. cis-molli

• Bagatelles (op. 34, 1913–16)
• Pensées lyriques ( op. 40, 1912–16)
• Neljä lyyristä kappaletta (op. 74, 1914)

• Cinq morceaux ("Puusarja") (op. 75, 1914–19)

1. När rönnen blommar (Kun pihlaja kukkii)
2. Den ensamma furan (Yksinäinen honka)
3. Aspen (Haapa)
4. Björken (Koivu)
5. Granen (Kuusi)

• Treize morceaux (op. 76, 1911–19)

• Cinq morceaux ("Kukkasarja") (op. 85, 1916–17)

1. Bellis
2. Oeillet
3. Iris
4. Aquileja
5. Campanula

• Kuusi kappaletta (op. 94, 1914–19)
• Kuusi bagatellia (op. 97, 1920)
• Huit petits morceaux (1922)
• Five Romantic Compositions (op. 101, 1923–24)
• Five Characteristic Impressions (op. 103, 1923–24)
• Five Esquisses (op. 114, 1929)
• Kuusi suomalaista kansanlaulua pianosovituksina (1902–03)

[muokkaa] Urkuteoksia

• Intrada, op. 111 no. 1 (1925)
• Surusoitto, op. 111 no. 2 (1931)

[muokkaa] Näyttämömusiikkia

[muokkaa] Ooppera

• Neito Tornissa (Jungfrun i tornet), 1-näytöksinen, ilman opusnumeroa, Helsinki 1896

[muokkaa] Balettipantomiimi

• Scaramouche, op. 71 (1913)

[muokkaa] Musiikkia näytelmiin

• Kuningas Kristian II (op. 27, 1898)
• Kuolema (op. 44, 1903)
• Pelléas et Mélisande op. 46 (1905)
• Belsazarin pidot (op. 51, 1906, neliosainen sarja 1907)
• Joutsikki (Svanevit) (op. 54, 1908)
• Myrsky, op. 109 (1925)

[muokkaa] Vokaalimusiikkia

[muokkaa] Kuoroteoksia

[muokkaa] Orkesterisäestyksisiä

• Ateenalaisten laulu (Atenarnes sång), op. 31 no. 3 (1899), poika- ja miesäänille (unisono), torviseptetille ja lyömäsoittimille
• Herr du bist ein Fels, koraali sekakuorolle ja orkesterille
• Herr erzeige uns deine Gnade, koraali sekakuorolle ja orkesterille
• Jordens sång, op. 93, sekakuorolle ja orkesterille
• Kantaatti tohtorin- ja maisterin-vihkijäissä 31 päivänä toukokuuta 1894, JS 105, sekakuorolle ja orkesterille
• Maan virsi, op. 95, sekakuorolle ja orkesterille
• Partiolaisten marssi, op. 91b, sekakuorolle ja orkesterille
• Processional (Onwards, Ye Peoples), op. 113 no. 6
• Vapautettu kuningatar, op. 48, sekakuorolle ja orkesterille

[muokkaa] Soitinsäestyksisiä

• Jääkärimarssi (Jääkärien marssi), op. 91 (1917), mieskuorolle ja pianolle

[muokkaa] A cappella –kuorolauluja

• Uusmaalaisten laulu, mies- tai sekakuorolle, JS 214 (1912)

[muokkaa] Yksinlauluja ja duettoja

[muokkaa] Orkesterisäestyksillisiä

• Arioso, op. 3 (1911), lauluäänelle ja jousiorkesterille

[muokkaa] Pianosäestyksellisiä

• Viisi joululaulua, op. 1 (1897–1913)

1. Nu står jul vid snöig port (Joulupukki kolkuttaa) (Zacharias Topelius, 1913)
2. Nu så kommer julen (Jo on joulu täällä) (Zacharias Topelius, 1913)
3. Det mörknar ute (Jo joutuu ilta) (Zacharias Topelius, n. 1897)
4. Julvisa (Jouluvirsi, En etsi valtaa, loistoa) (Zacharias Topelius, 1909)
5. On hanget korkeat, nietokset (Wilkku Joukahainen, 1901)

• Seitsemän laulua Runebergin runoihin, op. 13 (1890–1892)

1. Under strandens grannar
2. Kyssens hopp
3. Hjärtats morgon
4. Våren flyktar hastigt (ork. 1913)
5. Drömmen
6. Till frigga
7. Jägargossen

• Kuusi laulua (op. 36, 1899–1900)

1. Svarta rosor (Mustat ruusut)
2. Men min fågel märks dock icke (Vaan mun lintuain ei kuulu)
3. Bollspelet vid Trianon (Palloleikki Trianonissa)
4. Säv, säv, susa (Soi, soi, kaisla)
5. Marssnön
6. Demanten på marssnön (Timantti hangella)

• Viisi laulua (op. 37, 1900–02)

1. Den första kyssen (Ensi suutelo)
2. Lasse liten (Pikku Lasse)
3. Soluppgång (Auringonnousu)
4. Var det en dröm? (Untako vain?)
5. Flickan kom ifrån sin älsklings möte (Tuli tyttö luota armahansa)

• Viisi laulua (op. 38, 1903–04)

1. Höstkväll (Syysilta)
2. På verandan vid havet (Merenrantakuistilla)
3. I natten (Yössä)
4. Harpolekaren och hans son (Harpunsoittaja ja hänen poikansa)
5. Jag ville jag vore

• Kuusi laulua (op. 50, 1906)

1. Lenzgesang (Kevätlaulu)
2. Sehnsucht (Kaipaus)
3. Im Feld ein Mädchen singt (Tuoll’ laulaa neitonen)
4. Aus banger Brust (Raskas huokaus)
5. Die stille stadt (Hiljainen kaupunki)
6. Rosenlied (Ruusulaulu)

• Souda, souda, sinisorsa, ei opusnumeroa, (1899)

[muokkaa] Sibelius vapaamuurarina

Jean Sibelius liittyi Suomen vapaamuurareihin vuoden 1922 elokuussa.^[1] Vapaamuurariuden takaisin tuomista Suomeen ajoivat aktiivisimmin asianajaja Toivo H. Nekton ja insinööri J. E. Tuokkola, joka muutti takaisin Suomeen vuonna 1918. Tuokkola ja Nekton luetteloivat mahdollisia Suomen vapaamuurijäseniä, Sibeliuksen nimi löytyy varhaisimmista luonnoksista saakka.^[2]

22. elokuuta vuonna 1922 Helsingin Säätytalolle kokoontuneen arvovaltaisen joukon läsnä ollessa New Yorkin osavaltion suurmestari Arthur S. Tompkins seurueineen suoritti rituaalinmukaisen astetyön yhden tulokkaan toimiessa rituaalien kokelaana Jean Sibeliuksen ja muiden lähes kolmenkymmenen miehen seuratessa tapahtumia sivusta. Suomi-loossi aloitti toimintansa suuren innostuksen vallassa. Sibelius osallistui ensimmäisen toimintavuoden aikana peräti kuusi kertaa loosin istuntoihin. Käynnit harvenivat seuraavina vuosina, kenties ulkomaanmatkojen vuoksi.^[3]

Sibeliuksen osana vapaamuurareissa oli lähinnä vain urkujen soittaminen sekä rituaalimusiikin säveltäminen. Sibelius sai myöhemmin kunniajäsenyyden – Sibeliuksen jälkeen vastaavan huomionosoituksen on saanut vain kaksi henkilöä. Sibeliuksen viimeiset sävellykset olivat vapaamuurareiden rituaalimusiikkia. Näiden sävellysten nimet ovat Veljesvirsi ja Ylistyshymni.

[muokkaa] Sibelius-kilpailuja

Sibelius-seura ry järjestää viiden vuoden välein kansainvälisen Jean Sibelius –viulukilpailun Helsingissä. Kilpailu on avoin kaikkien kansallisuuksien viulisteille, jotka täyttävät kilpailuvuonna korkeintaan 30 vuotta. Sibelius-kilpailu on yksi maailman arvostetuimmista viulukilpailuista. Sen voittajia ovat muun muassa Oleg Kagan (1965), Viktoria Mullova (1980) ja Pekka Kuusisto (1995). Vuonna 2005 kilpailun voitti saksalainen Alina Pogostkin. Seuraava, järjestyksessään kymmenes Sibelius-viulukilpailu järjestetään 2010. Sibelius-viulukilpailun voittaja saa maineen ja yleensä Sibelius-kilpailussa menestymistä seuraavien konsertointimahdollisuuksien lisäksi 20 000 euron rahallisen palkinnon.

Jean Sibelius –kapellimestarikilpailu on tuoreempi Sibeliuksen nimeä kantava kilpailu. Sibelius-kapellimestarikilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1995, jolloin ensimmäistä palkintoa ei jaettu. Toinen palkinto jaettiin tällöin Hirofumi Kuritalle. Toisen kilpailun voitti virolainen Olari Elts. Kolmas kilpailu järjestettiin Finlandia-talossa 12.–15. syyskuuta 2005. Kolmannessa Sibelius-kapellimestarikilpailussa huomiota herätti se, että lautakunta päätti yllättäen jättää kaikki tarjolla olleet kolme palkintoa jakamatta. Kyseisessä kapellimestarikilpailussa palkintona on vuoden 2005 kilpailuesitteen mukaan tarjolla voittajalle $15 000, toiselle $12 000 ja kolmannelle sijalle yltävälle $10 000.

[muokkaa] Tekijänoikeustulot

Helsingin Sanomien laskelman mukaan Sibeliuksen tuotanto on Suomen tuottoisin tekijänoikeusmaksujen mukaan vuonna 2004. Sibeliuksen perillisten verotietoihin perustuen lehti arvioi vuosituoton olevan jopa 1 500 000 euroa. Tämä summa jaetaan Sibeliuksen perillisille, joita on kymmeniä.

Nykyisen tekijänoikeuslain mukaan Sibeliuksen tuotanto vapautuu vuonna 2027, jolloin on kulunut 70 vuotta hänen kuolemastaan.

[muokkaa] Anekdootit

Yleisesti tunnettu vitsi: Sibelius oli lähdössä eräänä iltana ravintolaan, jolloin vaimo ärtyneenä kyseli, että koskas sitä meinataan kotiin tulla. Tähän Sibelius vastasi: "Olen säveltäjä, en ennustaja."

Sibelius teki vuonna 1911 arkkitehtien Eliel Saarisen ja Herman Geselliuksen erämaa-ateljeessa Hvitträskissä Kirkkonummella vieraillessaan huvilan lähistöltä Suomen ensimmäisen kalliomaalauslöydön. [1]

[muokkaa] Triviaa

• Suuret suomalaiset –kilpailussa vuonna 2004 Sibelius päätyi sijalle 8.
• Timo Koivusalo on tehnyt Sibeliuksesta elokuvan, joka sai ensi-iltansa syyskuussa 2003

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Sibelius.fi – Vapaamuurarit
2. ↑ Sibelius.fi – Vapaamuurarit
3. ↑ Sibelius.fi Vapaamuurarit

[muokkaa] Lähteet

• Tawaststjerna, E. (1997): Sibelius. Helsinki: Otava. ISBN 951-1-14231-3.
• Jukka Isopuro (toim.) (1992): Sävelten maailma 3. WSOY.
• Helsingin Suomalaisen Klubin Sibelius-sivusto, http://www.sibelius.fi

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Kari Kilpeläinen: Tutkielmia Jean Sibeliuksen käsikirjoituksista. (Diss.) Helsingin yliopisto 1992. ISBN 951-45-6138-4.
• Erkki Salmenhaara: Jean Sibelius. Tammi, Helsinki 1984. ISBN 951-30-5490-X
• Vesa Siren: Aina poltti sikaria – Jean Sibelius aikalaisten silmin. 735 s. Otava, Helsinki 2000. ISBN 951-1-14494-4
• Erik Tawastjerna: Jean Sibelius 1–5. Otava, Helsinki 1965–1988. Myös uudistettu yksiosainen laitos, 1997.
• Veijo Murtomäki: Sinfoninen ykseys: muotoajattelun kehitys Sibeliuksen sinfonioissa. (Diss.) Helsingin yliopisto 1990. ISBN 951-95540-6-8

[muokkaa] Ääninäytteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Jean Sibelius –tietokanta
• Jean Sibelius Esittely Sibeliuksen elämästä
• The Sibelius Discussion Forum
• YLEn Elävä arkisto – Kansallissäveltäjä Jean Sibelius
• YLEn Elävä arkisto – Jean Sibelius ja RSO