Stalingradin taistelu
Wikipedia
| Stalingradin taistelu | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa toista maailmansotaa | |||||||||
 |
|||||||||
|
|||||||||
| Taistelijat | |||||||||
 Saksa |
 Neuvostoliitto |
||||||||
| Komentajat | |||||||||
 Friedrich Paulus |
 Vasili Tšuikov |
||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
| 500 000 saksalaista, lisäksi romanialaisia ja unkarilaisia | 1 700 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
| 850 000 kaatuneina, haavoittuneina tai vangittuina | 750 000 kaatuneina, haavoittuneina tai vangittuina noin 40 000 kuollutta siviiliä |
||||||||
Stalingradin taistelu oli toisen maailmansodan käännekohta ja yksi ihmiskunnan verisimmistä taisteluista. Se oli aikanaan suurin koskaan käyty taistelu (osallisena noin 5 milj. sotilasta). Taistelu koostui etelävenäläisen Stalingradin (nykyään Volgograd) kaupungin saksalaispiirityksestä, kaupunkitaistelusta ja venäläisten vastahyökkäyksestä, joka päättyi saartoon ja saksalaisjoukkojen tuhoamiseen. Miestappiot olivat arviolta noin 1–2 miljoonaa. Akselivallat menettivät noin neljänneksen itärintaman miesvahvuudestaan eivätkä enää toipuneet menetyksestä. Neuvostoliiton voitto aloitti saksalaisten perääntymisen itärintamalla, mikä lopulta johti natsi-Saksan häviöön vuonna 1945.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Taistelun tausta
Kun Saksa aloitti suurhyökkäyksensä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 yli kolmen miljoonan sotilaan voimin, sen päätavoite oli valloittaa Leningrad, Moskova ja Ukraina. Stalingrad ei alun perin ollut tärkeä kohde Hitlerin sotasuunnitelmassa. Kun puna-armeija onnistui torjumaan Saksan hyökkäyksen joulukuussa 1941, suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Seuraava kesänä Hitler päätti aloittaa suurhyökkäyksen etelässä ja idässä - tavoitteena oli vallata Kaukasuksen öljykentät ja vehnävarat ja katkaista Volgan liikennereitit. Huhtikuussa 1942 Hitler määräsi, että Stalingrad oli joko vallattava tai eristettävä suurhyökkäyksen yhteydessä. Kolme kuukautta myöhemmin kaupunki oli jo saksalaisten tärkein valloituskohde. Kaupungin valloittaminen oli strategisesti kannattavaa, sillä sen tehtaissa valmistettiin myös suuri osa Neuvostoliiton sotatarvikkeista.
[muokkaa] Taistelun kulku
[muokkaa] Saksan hyökkäysvaihe
Saksan armeija sai 13. heinäkuuta käskyn hyökätä Stalingradiin. Neljä päivää myöhemmin Hitler kuitenkin määräsi kenraali Hothin 4. panssariarmeijan Kaukasuksella olevien joukkojen tueksi, mikä heikensi hyökkäyksen tehoa merkittävästi. Stalingradin puolustus oli vielä heikko, joten panssarivaunujen avulla kaupunki olisi voitu vallata verraten helposti. 29. heinäkuuta Hitler määräsikin panssarivaunut takaisin kaupunkiin, mutta Neuvostoliitto oli jo ehtinut tehostaa puolustusta.
Neuvostoliittolaisten joukot Stalingradissa käsittivät Vasili Tšuikovin komentamat 62. ja 64. armeijan, jotka olivat miehittäneet kaupungin kaikki tärkeät rakennukset. Neuvostosotilaat pitivät huolen, että saksalaisten oli taisteltava oloissa, joihin he eivät olleet tottuneet ja joissa he eivät voineet hyödyntää tavallista taktiikkaansa. Puolustajat pysyttelivät niin lähellä vihollistaan, että saksalaislentokoneet eivät voineet pommittaa venäläisten etulinjoja. Kaupunkia pommittaessaan saksalaiset myös vaikeuttivat omaa taisteluaan: kun sortuneet talot tukkivat tiet, hyökkääjien panssarivaunut eivät pystyneet etenemään. Ahtailla kaduilla panssarivaunut ja kaupunkisotaan tottumattomat saksalaiset olivat helppo saalis neuvostosotilaille ja taitaville tarkka-ampujille. Erityisen verisiä olivat taistelut Punainen lokakuu -terästehtaan, Dzeržinski-traktoritehtaan ja Mamajevin kurgaani -kukkulan hallinnasta. Mamajevin kurgaanilla taisteli mm. Neuvostoliittolainen 13. Kaartin Kivääridivisioona. Neuvostoliitolaiset toivat myös Volgan yli jatkuvasti miesvahvistuksia ja sotamateriaalia Stalingradia puolustaville joukoille.
Saksalaisten ainoa mahdollisuus oli valloittaa koko kaupunki pala palalta ja rakennus rakennukselta. Neuvostoliiton pienet kivääriryhmät tekivät siitä huomattavan vaikeaa, sillä sotilaat puolustivat kaupungin jokaista tuhoutunutta rakennusta tarmokkaasti ja saattoivat jopa kivittää saksalaisia. Ainoa tapa vallata rakennus oli murtautua sisään ja puhdistaa se huone huoneelta neuvostosotilaista. Usein he palasivat myöhemmin uudestaan ja valtasivat menetetyt alueet takaisin.
[muokkaa] Neuvostoliiton vastahyökkäys
Kenraali Georgi Žukov, Stalinin ensimmäinen sijainen sotatoimien johdossa, valmisteli mittavaa vastahyökkäystä Stalingradin vapauttamiseksi. Se sai kuitenkin odottaa marraskuulle asti, jolloin pakkasen kovettama maa helpottaisi tankkien liikkumista. Sillä aikaa kenraali Vasili Tšuikov joukkoineen (62. ja 64. armeija) joutui pysymään Stalingradin raunioissa syöttinä, jolla pyrittiin houkuttelemaan kaupunkiin lisää saksalaisia.
Hitler epäili Neuvostoliiton suunnittelevan vastahyökkäystä ja määräsi 22. panssaridivisioonan Stalingradin joukkojen vahvistukseksi, mutta puolet tankeista ei toiminut ja suunnitelma takerteli pahasti. Muun muassa panssarivaunujen suojana olleet oljet aiheuttivat sen, että niihin kylmää pakoon kerääntyneet hiiret olivat nakertaneet sähköjohtojen kuoria ja saaneet aikaan oikosulkuja.
Neuvostoliitto oli koonnut vastahyökkäykseen 500 000 miestä, 900 panssarivaunua ja 1 100 lentokonetta. Kun hyökkäys viimein alkoi 19. marraskuuta 1942, kuudennen armeijan avuksi lähetetyt saksalaisjoukot karkotettiin. Muutamassa päivässä kenraali Friedrich Paulus ja hänen 250 000–300 000 miestään olivat joutuneet saarroksiin. Nyt Stalingradista pääsi pois ainoastaan lentokoneella. Paulus lähetti Hitlerille sähkeen, jossa hän pyysi vetäytymislupaa. Hitler ei suostunut hyväksymään tappiota ja määräsi 6. armeijan pysymään asemissaan ja odottamaan apua. Sotilaille oli määrä toimittaa tarvikkeita lentoteitse, kunnes panssaridivisioonat onnistuisivat tunkeutumaan kaupunkia piirittävien neuvostojoukkojen läpi. Luftwaffe kuitenkin menetti huoltoyrityksissään 500 konetta ja kenraali Hothin IV. Panssariarmeija pysäytettiin noin 50 kilometrin päässä kaupungista.
[muokkaa] Piiritys
Stalingradin piiritetyt saksalaiset joutuivat kohtaamaan Venäjän talven kesävarusteissa. Miehiä kuoli punatautiin, pilkkukuumeeseen ja nälkään. Rotat järsivät nukkuvien sotilaiden paleltuneita jalkoja. Armeijan 4 000 hevosta syötiin, ja lihan loputtua sotilaan päiväannos oli määräyksen mukaan kulhollinen keittoa ja 60 grammaa leipää. Stalingradista hävisivät nopeasti myös koirat ja kissat, ja lopulta osa epätoivoisista sotilaista päätyi veistämään lihaa jäätyneistä ruumiista.
Kun puna-armeija lähestyi, Paulus joutui hylkäämään Gumrakissa, 10 kilometrin päässä kaupungin keskustasta olleen päämajansa. Hitler ei kuitenkaan vieläkään antanut lupaa antautumiseen. Lopulta sotamarsalkaksi ylennetty (arvomerkit pudotettiin lentokoneesta) Paulus päätti antautua ilman johtajansa lupaa. 31. tammikuuta 1943 neuvostoliittolaiset saapuivat hänen Univermagin varastorakennuksessa sijaitsevaan päämajaansa. Tuolloin hän tervehti sotilaita sanomalla "Hyvää päivää" kohottamatta kättään natsitervehdykseen.
[muokkaa] Lopputulos
Akselivallat menettivät taistelussa arviolta 850 000 miestä kaatuneina, haavoittuneina tai vangittuina: 400 000 saksalaista, 200 000 romanialaista, 130 000 italialaista ja 120 000 unkarilaista. Neuvostoliiton tappioista ei ole varmaa tietoa, mutta puna-armeija menetti yli 750 000 miestä ja yli 40 000 siviiliä kuoli. Neuvostoliiton ilmoituksen mukaan 91 000 saksalaista joutui Neuvostoliiton vankileireille, joilta vain noin 6 000 heistä selvisi hengissä. Stalingradin taistelu oli käännekohta toisessa maailmansodassa: Saksan eteneminen itärintamalla vaihtui jatkuvasti perääntymiseksi.
[muokkaa] Katso myös
