Heike Kamerlingh Onnes
Wikipedia
Heike Kamerlingh Onnes (s. 21. syyskuuta 1853 Groningen, Alankomaat – k. 21. helmikuuta 1926 Leiden, Alankomaat) oli Nobel-palkittu alankomaalainen fyysikko. Hän tutki materiaalien matalan lämpötilan ilmiöitä lähellä absoluuttista nollapistettä ja menetelmiä, joilla jäähdyttää aine niin kylmäksi.
[muokkaa] Nuoruus ja perhe
Heike Kamerlingh Onnes syntyi Groningenissä 1853. Hänen vanhempansa olivat tiilitehtaan omistaja Harm Kamerlingh Onnes ja Anna Gerdina Coers Arnhemista.
Hän aloitti opiskelut Groningenin yliopistossa vuonna 1870 ja jatkoi opintojaan Heidelbergin yliopistossa vuosina 1871 – 1873 Robert Bunsennin ja Gustav Kirchhoffin oppilaana. Palattuaan Groningeniin Kamerlingh Onnes suoritti filosofian maisteria vastaavan tutkinnon 1878 ja sai tohtorin arvon 1879.
Kamerlingh Onnes meni naimisiin 1887 Maria Adriana Wilhelmina Elisabeth Bijleveldin kanssa ja perheeseen syntyi yksi poika.
[muokkaa] Ura
Kamerlingh Onnes julkaisi 1881 artikkelin Algemeene theorie der vloeistoffen (Yleinen teoria nesteistä), mikä oli alku hänen uralleen matalissa lämpötiloissa olevien materiaalien tutkijana. Vuonna 1882 hänet nimitettiin kokeellisen fysiikan ja meteorologian professoriksi Leidenin yliopistoon. Hänen mottonsa oli Door meten tot weten (vapaasti käännettynä tietoa saadaan mittauksilla), mikä kuvasti hänen arvostustaan kvantitatiivisia mittauksia kohtaan.
Järjesteltyään uusiksi fysiikan laboratorion nimityksensä jälkeen, hän ryhtyi kokeellisesti todentamaan Hendrik Lorentzin ja Johannes Diderik van der Waalsin teorioita. Hän rakensi matalan lämpötilan tutkimuksiin soveltuvan laboratorion, jossa tehtyjen tutkimusten ensimmäinen huippuhetki oli vuonna 1908 heliumin nesteyttäminen kryostaateilla.
Myöhemmin laboratoriossa tutkittiin muun muassa radioaktiivisuutta, fluoresenssia, fosforesenssia ja optisia, magneettisia, ja sähköön liittyviä ilmiöitä kuten Hallin ilmiötä. Vuonna 1911 Kamerlingh Onnes löysi elementaalisten metallien suprajohtavuuden tutkiessaan niitä matalissa lämpötiloissa. Toisin kuin esimerkiksi William Thomson, hän uskoi, että johteiden resistanssi pienenisi tasaisesti lämpötilan aletessa. Lämpötilan laskiessa alle 4,2 K elohopean resistanssi kuitenkin katosi kokonaan. Hän kuvasi ilmiötä sanalla suprajohtavuus (engl. supraconductivity) ja omaksui vasta myöhemmin nykyään englannin kieleen jääneen nimityksen superconductivity.
Näistä matalan lämpötilan tutkimuksista (erityisesti heliumin nesteyttämisestä) hänelle myönnettiin Nobelin fysiikanpalkinto vuonna 1913.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Nobelprize.org Heike Kamerlingh Onnesin elämäkerta
|
1901: W. Röntgen 1902: H. Lorentz, P. Zeeman 1903: H. Becquerel, P. Curie, M. Curie 1904: L. Rayleigh 1905: P. Lenard 1906: J. Thomson 1907: A. Michelson 1908: G. Lippmann 1909: G. Marconi, F. Braun 1910: J. van der Waals 1911: W. Wien 1912: G. Dalén 1913: H. Onnes 1914: von M. von Laue 1915: W. L. Bragg, W. H. Bragg 1917: C. Barkla 1918: Planck 1919: J. Stark 1920: C. Guillaume 1921: A. Einstein 1922: N. Bohr 1923: R. Millikan 1924: Siegbahn 1925: J. Franck, G. Hertz 1926: J. B. Perrin 1927: A. Compton, C. Wilson 1928: O. Richardson 1929: L. de Broglie 1930: C. Raman 1932: W. Heisenberg 1933: E. Schrödinger, P. Dirac 1935: James Chadwick 1936: V. Hess, C. Anderson 1937: C. Davisson, G. Thomson 1938: E. Fermi 1939: E. Lawrence 1943: O. Stern 1944: I. Rabi 1945: W. Pauli 1946: P. Bridgman 1947: E. Appleton 1948: P. Blackett 1949: H. Yukawa 1950: C. Powell 1951: J. Cockcroft, E. Walton 1952: F. Bloch, E. Purcell 1953: F. Zernike 1954: M. Born, W. Bothe 1955: W. Lamb, P. Kusch 1956: W. Shockley, J. Bardeen, W. Brattain 1957: C. Yang, Tsung-Dao Lee 1958: P. Tšerenkov, I. Frank, I. tamm 1959: E. Segrè, O. Chamberlain 1960: D. Glaser 1961: R. Hofstadter, R. Mößbauer 1962: L. Landau 1963: E. Wigner, M. Goeppert-Mayer, J. Jensen 1964: C. Townes, N. Basov, A. Prohorov 1965: S-I. Tomonaga, J. Schwinger, R. Feynman 1966: A. Kastler 1967: H. Bethe 1968: L. Alvarez 1969: M. Gell-Mann 1970: H. Alfvén, L. Néel 1971: D. Gabor 1972: J. Bardeen, Leon Neil Cooper, John Robert Schrieffer 1973: L. Esaki, I. Giaver, B. Josephson 1974: M. Ryle, A. Hewish 1975: A. Bohr, B. Mottelson, L. Rainwater 1976: B. Richter, S. Ting 1977: P. Anderson, N. Mott, J. van Vleck 1978: P. Kapitsa, A. Penzias, R. Wilson 1979: S. Glashow, A. Salam, S. Weinberg 1980: J. Cronin, V. Fitch 1981: N. Bloembergen, A. Schawlow, K. Siegbahn 1982: K. Wilson 1983: S. Chandrasekhar, W. Fowler 1984: C. Rubbia, S. van der Meer 1985: K. von Klitzing 1986: E. Ruska, G. Binnig, C. Rohrer 1987: J. Bednorz, K. Müller 1988: L. Lederman, M. Schwartz, J. Steinberger 1989: N. Ramsey, H. Dehmelt, W. Paul 1990: J. Friedman, H. Kandall, R. Taylor 1991: P-G. de Gennes 1992: G. Charpak 1993: R. Hulse, J. Taylor Jr. 1994: B. Brockhouse, C. Shull 1995: M. Perl, F. Reines 1996: D. Lee, D. Osheroff, R. Richardson 1997: S. Chu, C. Cohen-Tannoudji, W. Phillips 1998: R. Laughlin, H. Störmer, D. Tsui 1999: G. 't Hooft, M. Veltman 2000: Ž. Alfjorov, H. Kroemer, J. Kilby 2001: E. Cornell, W. Ketterle, C. Wieman 2002: R. Davis Jr., M. Koshiba, R. Giacconi 2003: A. Abrikosov, V. Ginzburg, A. Leggett 2004: D. Gross, H. Politzer, F. Wilczek 2005: R. Glauber, J. Hall, T. Hänsch 2006: J. Mather, G. Smoot |
