Pieter Zeeman
Wikipedia
Pieter Zeeman (25. maaliskuuta 1865, Zonnemaire, Alankomaat – 9. lokakuuta 1943, Amsterdam, Alankomaat) oli alankomaalainen fyysikko, jolle myönnettiin 1902 Nobelin fysiikanpalkinto yhdessä Hendrik Lorentzin kanssa Zeemanin ilmiön keksimisestä.
[muokkaa] Koulutus ja perhe
Zeeman syntyi pieneen Zonnemairen kylään. Hänen vanhempansa olivat pappi Catharinus Forandinus Zeeman ja tämän vaimo Wilhelmina omaa sukua Worst. Zeeman oli jo nuoresta asti kiinnostunut fysiikasta. Ollessaan vasta koulupoika vuonna 1883, hän havainnoi revontulia. Zeemanin piirrokset ja selitykset ilmiöstä julkaistiin arvostetussa tieteen aikakauslehdessä Naturessa. Lehden editori oli kehunut tarkkoja havaintoja, jotka "professori Zeeman oli tehnyt observatoriossaan Zonnemairessa". Samana vuonna Zeeman valmistui oppikoulusta ja alkoi opiskella klassisia kieliä Delftissä päästäkseen opiskelemaan yliopistoon. Delftissä Zeeman tapasi Heike Kamerlingh Onnesin, josta tuli toinen hänen ohjaajistaan, kun hän vuonna 1885 aloitti opinnot Leidenin yliopistossa. Toinen ohjaajista oli Hendrik Lorentz. Lorentzin assistenttina hän tutki muun muassa Kerrin ilmiötä. Zeeman väitteli aiheesta tohtoriksi vuonna 1893.
Zeeman meni naimisiin 1895 Johanna Elisabet Lebretin kanssa. He saivat yhden pojan ja kolme tytärtä.
[muokkaa] Ura
Vuosina 1896 ja 1897 Pieter Zeeman julkaisi sarjan papereita, joissa hän raportoi havaitsemastaan ilmiöstä, joka sittemmin nimettiin Zeemanin ilmiöksi. Hän oli havainnut säteilevän kaasun spektriviivojen hajoavan useampaan osaan, kun kaasu laitetaan voimakkaaseen magneettikenttään. Tämä havainto oli tärkeä, sillä atomin tarkkaa rakennetta ei vielä tunnettu. Lorentzin teoreettisten tarkastelujen pohjalta pystyttiin osoittamaan, että atomissa on negatiivisesti varautuneita keveitä hiukkasia. Vasta noin vuotta myöhemmin J. J. Thomson havaitsi katodisäteitä tutkiessaan atomin perushiukkasen elektronin.
Zeemanin löydön merkitys ymmärrettiin heti ja niinpä hänet kutsuttiin luennoitsijaksi Amsterdamin yliopistoon heti vuonna 1897 ja 1900 hänet nimitettiin professoriksi. Ohjaajansa Lorentzin kanssa hän vastaanotti Nobelin fysiikanpalkinnon 1902 tutkimuksestaan magnetismin vaikutuksesta säteilyilmiöön. Viisi vuotta myöhemmin, 1908, hänet nimettiin van der Waalsin viran perijäksi tämän jäätyä eläkkeelle. Samaan aikaan hän myös toimi fysiikan laboratorion johtajana. Vuonna 1923 Zeemanille suunniteltiin uusi laboratorio, joka kantoi hänen nimeään. Hän jäi eläkkeelle 1935.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Nobelprize.org Pieter Zeemanin elämäkerta (englanniksi)
- Nobelprize.org Pieter Zeemanin Nobel-luento (englanniksi)
|
1901: W. Röntgen 1902: H. Lorentz, P. Zeeman 1903: H. Becquerel, P. Curie, M. Curie 1904: L. Rayleigh 1905: P. Lenard 1906: J. Thomson 1907: A. Michelson 1908: G. Lippmann 1909: G. Marconi, F. Braun 1910: J. van der Waals 1911: W. Wien 1912: G. Dalén 1913: H. Onnes 1914: von M. von Laue 1915: W. L. Bragg, W. H. Bragg 1917: C. Barkla 1918: Planck 1919: J. Stark 1920: C. Guillaume 1921: A. Einstein 1922: N. Bohr 1923: R. Millikan 1924: Siegbahn 1925: J. Franck, G. Hertz 1926: J. B. Perrin 1927: A. Compton, C. Wilson 1928: O. Richardson 1929: L. de Broglie 1930: C. Raman 1932: W. Heisenberg 1933: E. Schrödinger, P. Dirac 1935: James Chadwick 1936: V. Hess, C. Anderson 1937: C. Davisson, G. Thomson 1938: E. Fermi 1939: E. Lawrence 1943: O. Stern 1944: I. Rabi 1945: W. Pauli 1946: P. Bridgman 1947: E. Appleton 1948: P. Blackett 1949: H. Yukawa 1950: C. Powell 1951: J. Cockcroft, E. Walton 1952: F. Bloch, E. Purcell 1953: F. Zernike 1954: M. Born, W. Bothe 1955: W. Lamb, P. Kusch 1956: W. Shockley, J. Bardeen, W. Brattain 1957: C. Yang, Tsung-Dao Lee 1958: P. Tšerenkov, I. Frank, I. tamm 1959: E. Segrè, O. Chamberlain 1960: D. Glaser 1961: R. Hofstadter, R. Mößbauer 1962: L. Landau 1963: E. Wigner, M. Goeppert-Mayer, J. Jensen 1964: C. Townes, N. Basov, A. Prohorov 1965: S-I. Tomonaga, J. Schwinger, R. Feynman 1966: A. Kastler 1967: H. Bethe 1968: L. Alvarez 1969: M. Gell-Mann 1970: H. Alfvén, L. Néel 1971: D. Gabor 1972: J. Bardeen, Leon Neil Cooper, John Robert Schrieffer 1973: L. Esaki, I. Giaver, B. Josephson 1974: M. Ryle, A. Hewish 1975: A. Bohr, B. Mottelson, L. Rainwater 1976: B. Richter, S. Ting 1977: P. Anderson, N. Mott, J. van Vleck 1978: P. Kapitsa, A. Penzias, R. Wilson 1979: S. Glashow, A. Salam, S. Weinberg 1980: J. Cronin, V. Fitch 1981: N. Bloembergen, A. Schawlow, K. Siegbahn 1982: K. Wilson 1983: S. Chandrasekhar, W. Fowler 1984: C. Rubbia, S. van der Meer 1985: K. von Klitzing 1986: E. Ruska, G. Binnig, C. Rohrer 1987: J. Bednorz, K. Müller 1988: L. Lederman, M. Schwartz, J. Steinberger 1989: N. Ramsey, H. Dehmelt, W. Paul 1990: J. Friedman, H. Kandall, R. Taylor 1991: P-G. de Gennes 1992: G. Charpak 1993: R. Hulse, J. Taylor Jr. 1994: B. Brockhouse, C. Shull 1995: M. Perl, F. Reines 1996: D. Lee, D. Osheroff, R. Richardson 1997: S. Chu, C. Cohen-Tannoudji, W. Phillips 1998: R. Laughlin, H. Störmer, D. Tsui 1999: G. 't Hooft, M. Veltman 2000: Ž. Alfjorov, H. Kroemer, J. Kilby 2001: E. Cornell, W. Ketterle, C. Wieman 2002: R. Davis Jr., M. Koshiba, R. Giacconi 2003: A. Abrikosov, V. Ginzburg, A. Leggett 2004: D. Gross, H. Politzer, F. Wilczek 2005: R. Glauber, J. Hall, T. Hänsch 2006: J. Mather, G. Smoot |
