Jethro Tull

Wikipedia

Jethro Tull

Toiminnassa	1967-
Kotipaikka	Yhdistynyt Kuningaskunta
Laulukieli	englanti
Tyylilaji	Progressiivinen rock, Rock, Folk rock, Rhythm and blues, Hard Rock
Levy-yhtiö	Chrysalis Records
Jäsenet	Ian Anderson Martin Barre Jonathan Noyce Andrew Giddings Doane Perry Entiset jäsenet Mick Abrahams Glenn Cornick Clive Bunker John Evan Jeffrey Hammond Barriemore Barlow John Glascock David Palmer Dave Pegg Mark Craney Eddie Jobson Gerry Conway Peter-John Vettese Martin Allcock Dave Mattacks Tony Iommi (vain parin viikon ajan.)

Jethro Tull on 1960-luvun loppupuoliskolla Lutonissa perustettu brittiläinen yhtye, jonka keulahahmo on laulaja-huilisti Ian Anderson. Yhtyeen musiikkia on kuvailtu termeillä progressiivinen rock ja folk rock. Nimi Jethro Tull vakiintui käyttöön vuonna 1967, samaan aikaan kuin yhtye alkoi saada vankempaa kannatusta muun muassa keikoilta Lontoon Marquee Clubilla.

Jäsenistö Ian Andersonin ympärillä on vaihtunut lukemattomia kertoja vuosikymmenten aikana. Ensimmäisen kokoonpanon muodostivat hänen lisäkseen kitaristi Mick Abrahams, basisti Glenn Cornick sekä rumpali Clive Bunker. Nykyisessä yhtyeessä musisoivat Andersonin ohella kitaristi ja huilisti Martin Barre (toinen pysyvä jäsen albumilta Stand Up alkaen), basisti Jonathan Noyce, kosketinsoittaja Andrew Giddings ja rumpali Doane Perry, tosin palkattuna kiertuerumpalina.

Jethro Tull on voittanut kertaalleen Grammyn parhaasta hard rock/metallilevystä Crest of a Knave -levyllään. Valintaa kritisoitiin laajalti, koska levy sisältää lähinnä kitarapainotteista rockmusiikkia.

Sisällysluettelo

1 1960-luku
2 1970-luku
- 2.1 Progressiivinen Rock
- 2.2 Folk rock -vaihe
3 1980-luku
- 3.1 Elektroninen Rock
- 3.2 Hard rock
4 1990-luku
5 Tullin neljäs vuosikymmen
6 Tiesitkö, että...
7 Diskografia
8 Viitteet
9 Aiheesta muualla

[muokkaa] 1960-luku

Jethro Tullin myöhemmän keulakuvan, Ian Andersonin ensimmäinen yhtyekokoonpano aloitti vuonna 1963 nimellä The Blades. Vuodesta 1966 lähtien yhtye tunnettiin John Evan Bandina (myöhemmin nimellä John Evan's Smash), joka sai nimensä myöhemmin myös Jethro Tull -kokoonpanossa esiintyneestä pianistirumpali John Evansista, joka myöhemmin pudotti s-kirjaimen sukunimestään aiheuttaakseen sekaannusta ja saadakseen nimensä kuulostamaan vähemmän tavalliselta. Kun yhtye muutti Lontooseen, jäi suurin osa miehistöstä kotipuoleen Blackpooliin jättäen Ian Andersonin ja basisti Glenn Cornickin yhdistämään voimansa blueskitaristi Mick Abrahamsin ja hänen hyvän ystävänsä Clive Bunkerin kanssa. Yhtyeen nimet muodostuivat yleensä keikka-agenttien uusista aivoituksista, muiden joukossa eräs idea oli ottaa nimeksi Jethro Tull. Eräs syy tämän nimen vakiintumiseen oli luultavimmin se, että muuan klubin johtomies piti ensimmäistä kertaa yhtyeen esityksestä sen määrin, että kutsui sen esiintymään uudelleen samaiselle klubille.

Epäonnistuneen singlen (Mick Abrahamsin kirjoittama pop-kappale "Sunshine Day", jossa yhtyeen nimi on väärinkirjoitettu muotoon "Jethro Toe", joka tekee siitä keräilyharvinaisuuden) jälkeen Tull levytti bluesvetoisen This Was-albumin (1968). Muista myöhemmistä Jethro Tull -albumeista poiketen Anderson jakoi sävellys- ja sanoitustyön Mick Abrahamsin kanssa. This Was keräsi kehuja kriitikoilta, ja vain pari viikkoa ennen levytyksiä poikkihuilunsoiton aloittanut Anderson keräsi puhallinsoitintyöskentelyllään kiitosta. This Wasin tuotantokustannukset olivat aikakauteensa nähden harvinaisen alhaiset: levyn tuottaminen maksoi vain noin 1200 puntaa, minkä voidaan tietysti sikäli tulkita osoittavan yhtyeen silloista harrastelijamaisuutta.

This Wasin jälkeen Abrahams lähti yhtyeestä, perustaen oman Blodwyn Pig -kokoonpanonsa. Abrahamsin lähtöön lienee monia syitä, mutta eräs painavimmista oli Abrahamsin selvä halu soittaa bluesmusiikkia, kun taas Anderson tahtoi tuoda uusia musiikkilajeja esille sävellyksissään. Abrahams ja Glenn Cornick eivät tulleet myöskään hyvin keskenään toimeen, eikä Abrahams tahtonut matkustaa ympäri ulkomaita tai soittaa kolmea iltaa enempää viikossa, kun toiset taas tahtoivat soittaa yhä enemmän ja saada enemmän kansainvälistä mainetta.

Yhtyeen kokoonpanoon kiinnitettiin hetkellisesti myöhemmin Black Sabbathista tunnettu kitaristi Tony Iommi. Hän kuitenkaan ei pitänyt Jethro Tullia itselleen sopivana yhtyeenä, ja jätti kokoonpanon parin viikon jälkeen. Iommi korvattiin Martin Barrella, joka oli itsekin jo noihin aikoihin Jethro Tull -fani. Myöhemmissä haastatteluissa Ian Anderson on kertonut, että Barre oli ollut niin hermostunut koe-esityksiin tullessaan, että oli unohtanut kitaransa vahvistinjohdon kotiinsa. Silti Jethro Tull valitsi Barren kokoonpanoonsa, ja Martin onkin pitkäaikaisin yhtyeen jäsen Ian Andersonin jälkeen. Myöhemmin Anderson on todennut, ettei Jethro Tullia voisi olla olemassa ilman Martin Barrea.

Tämä uusi kokoonpano julkaisi vuonna 1969 uuden Stand Up -albumin, jolla bluesvaikutteet on jätetty ja astuttu lähemmäs progressiivista rockmusiikkia. Albumi oli kokonaan Ian Andersonin sanoittama, lukuun ottamatta J.S. Bachilta lainattua "Bouréeta". Stand Up sisältää huomattavan määrän rockmusiikkiin yhdistettyjä jazzvaikutteita, johtuen pääasiassa levyllä käytettävistä soittimista. Samana vuonna ilmestyi myös 1980-luvulle asti singlelistoilla säilynyt "Living In The Past".

[muokkaa] 1970-luku

Vuonna 1970 yhtyeen koskettimiin kiinnitettiin John Evans Smash -ajoilta tuttu John Evan (joka pudotti s-kirjaimen sukunimensä lopusta.) Uusi kokoonpano (Anderson-Barre-Cornick-Evan-Bunker) levytti Benefit-albumin, joka on kokeellissävytteistä klassista rockmusiikkia. Benefitin kappaleista ainoastaan "With You There To Help Me" säilyi jonkin aikaa yhtyeen keikkakalustossa, kunnes putosi pois. Benefitiä kritisoitiin yhtyeen kahden aiemman levyn tapaan huonosta äänenlaadusta.

Ian Anderson päätti potkia Glenn Cornickin ulos yhtyeestä tämän liiallisesta alkoholinkäytöstä johtuen. Uudeksi basistiksi saapui Jeffrey Hammond (joka sittemmin vaihtoi sukunimensä Hammond-Hammondiksi), joka mainitaan yhtyeen kolmella ensimmäisellä levyllä kappaleissa "A Song for Jeffrey", "Jeffrey Goes to Leicester Square" ja "For Michael Collins, Jeffrey and Me".

[muokkaa] Progressiivinen Rock

Tämä kokoonpano valmisti yhtyeen tunnetuimman työn, Aqualungin (1971). Albumi on yhdistelmä hard rockia ja folkmusiikkia ja keskittyy yhteiskunnallisiin teemoihin kuten köyhälistöön, uskonnollisiin arvoihin ja arkipäiväiseen elämään. Levyarvostelijat, kuten myös levyjen ostajat, pitivät levystä. Levyltä kappaleet "Aqualung" ja "Locomotive Breath" ovat tähän päivään mennessä muodostuneet eräänlaisiksi rock-klassikoiksi ja niitä soitetaan usein vanhaa rockia soittavilla radiokanavilla, ja yhtye onkin soittanut vuodesta 1971 lähtien jokaisella keikallaan molemmat kappaleet. Kolmesta aikaisemmasta Jethro Tull -levystä poiketen Aqualung nauhoitettiin 70-luvun alun parasta tekniikkaa hyödyntäen ja ansaitsi kiitosta hyvästä äänenlaadustaan ja orkesteritunnelmastaan. Levyn päällekäyvä kristilliskriittisyys toi yhtyeelle suurta mainetta etenkin nuorison parissa.

"Aqualung" oli yhtyeen kaupallinen ja taiteellinen läpimurto.

Andersonin kirjoitukset sisälsivät vahvoja mielipiteitä uskonnosta ja yhteiskunnasta. Aqualungia pidetään yleisesti konseptialbumina, mutta yhtyeen kommenttien mukaan levy ei ole varsinaisesti konseptialbumi. Innoituksensa levyn ensimmäisiin kappaleisiin Anderson kertoo saaneensa silloiselta vaimoltaan Jennieltä, joka toimi amatöörivalokuvaajana. Jennie onkin merkitty levyn nimikkokappaleen toiseksi sanoittajaksi, vaikkei varsinaisesti osallistunutkaan itse sanoitustyöhön. Kannen piirrokset suunnitteli ja piirsi kuuluisa graafikko Burton Silverman.

Clive Bunker korvattiin Barriemore Barlow'lla (joka myös vaihtoi nimeään lisäämällä etunimeensä 'more'-päätteen tehden nimestään erikoisemman) vuoden 1971 alussa. Ensitöikseen hän nauhoitti yhtyeen kanssa "Life is a long song" -EP:n, ja Barlow esiintyi ensimmäistä kertaa yhtyeen levyllä vuoden 1972 Thick as a Brickillä. Thick as a Brick oli ensimmäinen kunnollinen Jethro Tull -konseptialbumi, joka piti sisällään yhden erittäin pitkän singleraidan, joka jakautui levyn molemmin puolin ja sisälsi yhteensulautuneita osia ja joitain toistuvia teemoja. Levyn teema ja sanoitukset pyörivät fiktiivisen 12-vuotiaan lapsinero Gerald Bostockin ja pikkukaupungin tapahtumien ympärillä. Bostock (joka tunnetaan myös nimellä "Little Milton"), on kirjoittanut runon nimeltä Thick as a Brick, joka käsittelee kasvamisen haasteita ja osallistunut sillä kansainvälisesti arvostettuun runokilpailuun. Kuitenkin loppujen lopuksi Bostock diskataan, koska hänen runossaan käytettiin väärää sanamuotoa ja runokilpailun tuomaristo suosittelee Bostockille pikaista psyykkistä hoitoa. Diskauksesta suuttuneena Bostock lukitsee itsensä huoneeseensa eikä suostu tulemaan sieltä ulos.

Levylle tehdyt kansilehtiset ovat konseptin ohella erikoiset; painos fiktiivisestä St. Cleve Chronicle -sanomalehdestä, pitäen sisällään muun muassa yhdistä pisteet -tehtäviä, ristisanoja, sääennusteita ja erinäisiä uutisia. Thick as a Brick menestyi hyvin myös kriitikoiden keskuudessa saaden paljon suitsutusta arvostetuiltakin musiikkijulkaisuilta, kuten esimerkiksi Rolling Stonelta. Levy myi myös äärimmäisen hyvin rikkoen platinarajan nopeasti.

Ian Anderson, Martin Barre ja Jeffrey Hammond-Hammond muistelevat Thick as a Brickin syntyä: "Kun aloimme äänittämään Thick as a Brickiä, emme aluksi tienneet, että lopputulos tulisi olemaan valtava konseptialbumi. Projekti alkoi samalla tapaa kuin aiemmat projektimme Aqualung ja Benefit. Ehkä idea konseptialbumista syntyi useiden kriitikkojen erehtyessä luulemaan Aqualungia konseptialbumiksi, vaikkei se sitä ollutkaan. Levy sisältää paljon brittiläistä mustaa huumoria, joka oli osa tuon ajan ajankuvaa. Levyn sanoituksissa mainitaan levyn "sanoittanut" 12-vuotias Gerald Bostock, ja osa miettii vielä tänäkin päivänä: "Mitä? Gerald Bostock? Hänhän on nykyään kolmissakymmenissä", vaikka loppujen lopuksi sanoitustyön hoiti vain ja ainoastaan Ian (Anderson)."

"Thick" sisältää paljon siihen aikaan suuressa arvossa ollutta mustaa peribrittiläistä Monty Python-tyylistä huumoria. Thick as a Brickia pidetään eräänä vielä tuolloin verrattain tuoreena genrenä olleen progressiivisen rockin tukipilareista ja suurimmista vaikuttajista tyylilajin kehitykseen. Yhtyeen silloinen kokoonpano, Anderson-Barre-Evan-Hammond-Barlow on Jethro Tullin pitkäaikaisin kokoonpano, joka kesti vuoteen 1975 asti.

Thick as a Brick, eräs progressiivisen rockin historian arvostetuimmista teoksista.

Vuonna 1972 näki päivänvalon myös toinen uusi Jethro Tull -julkaisu Living in the Past, tupla-albumisovitus, joka sisälsi singlejä, niiden B-puolia ja aikaisempien levyjen lopullisista versiosta alun perin pois jääneitä kappaleita, mukaan lukien kokonaisuudessaan albumin lopettavan Life is a Long Song -EP:n, joka oli nauhoitettu jo vuoden 1970 New Yorkin keikalla. Living in The Past on monen Jethro Tull -fanin mielestä yhtyeen kaikkien aikojen paras levy, vaikkakin Ian Anderson sanoitti nimikkokappaleen juuri erinäisiä poplistoja silmällä pitäen.

Vuonna 1973 Jethro Tull yritti nauhoittaa uutta levyään kuuluisalla Chateau d'Herouvillen studiolla, mutta jäsenet olivat tyytymättömiä studion ja nauhoitusten laatuun, joten he jättivät uuden levytyksen myöhemmäksi ja kutsuivat studiota pilkallisesti nimellä Chateau d'Isaster (pudottamalla heittomerkin pois d'Isaster-sanasta saadaan sana disaster, joka tarkoittaa katastrofia). Tull kuitenkin julkaisi nämä nauhoitukset vuoden 1993 Nightcap-tupla-albumin ensimmäisellä CD:llä. Epäonnistuneen levytyksen jälkeen yhtye vetäytyi jälleen studiolle nauhoittamaan uutta levyään, joka ilmestyessään kantoi nimeä A Passion Play, joka oli jälleen kerran kahdelle puoliskolle jakautuva kokonaisuus. A Passion Playn ensimmäinen puolisko pohjautuu Chateau D'herouvillen nauhoituksiin, "A Story of a Hare Who Lost Its Spectaclesin" ollessa täysin uusi sävellys. Koko B-puoliskon käsittävä kappale parodioi harrastelijateatterin amatöörimäisyyttä Aisopos-tyylisellä eläinsadulla, jonka lukijana toimii Jeffrey Hammond-Hammond. A Passion Play sai arvostelijoilta kritiikkiä verrattaisen tasapaksuutensa ja jokseenkin esiintyvän itsetarkoituksellisuutensa vuoksi, vaikkakin moni yhtyeen progressiivisen tuotannon fani tunnustaa A Passion Playn yhtyeen parhaimpien teosten joukkoon yhdessä Thick as a Brickin kanssa.

Vuonna 1974 kuultiin uutta Tullia. Albumi kantoi nimeä War Child. Levyn piti alun perin olla Soundtrack Ian Andersonin ideoimalle elokuvalle, mutta kun elokuvaprojekti peruuntui johtuen rahoitus- ja julkaisuvaikeuksista, julkaistiin levy yksinään. 'War Child' sisälsi muun muassa hitit "Bungle in the Jungle" ja "Only Solitaire". Levy ylsikin suosion saattelemana Billboardin listalla sijalle 2. "Only Solitaire" oli L.A Timesin Robert Hillburnin haukuntojen kohde. Hilburnin kritiikki yhtyettä kohtaan olikin poikkeuksetta ankaraa.

Vuonna 1975 Jethro julkaisi uutta materiaaliaan levyllä Minstrel in the Gallery. Minstrel in the Gallerylla ja äänipuolella paljonkin yhtenäisyyksiä menestyslevy Aqualungin kanssa. Minstrel in the Gallery mm. sisälsi pitkiä kappaleita, ja levyllä akustinen kitara oli tärkeässä osassa. Levy jakoi kriitikoiden mielipiteitä, mutta pitkäikäisten fanien keskuudessa Minstrel in the Gallery on eräs rakastetuimpia Jethro Tull -klassikkolevyjä . Tämän jälkeen basisti Hammond jätti yhtyeen ja tilalle hankittiin John Glascock.

Vuotta myöhemmin Jethro julkaisi rockooppera Too old to Rock 'n Roll, too young to Die!:n, joka kertoi keski-ikäistyvästä rockmuusikosta. A Passion Playn saamien tuomioiden loukkaama Ian Anderson teki levystä särmikkään mielenkiintoisine sanoituksineen ja soundeineen. Pariinkin otteeseen toimittajat kysyivät, kertoiko levy Andersonista itsestään. Vastaus oli kieltävä.

Levyn konsepti kertoo iäkkäästä rockmuusikosta, joka menestyy hyvin tietokilpailussa voittaen itselleen pienen rahasumman. Muusikko huomaa, ettei vanhaa rockmusiikkia arvosteta enää ollenkaan, ja onnettomuuden seurauksena mies vaipuu koomaan nähden sarjan monimuotoisia unia. Tuntemattoman ajanjakson jälkeen mies herää koomasta huomaten vanhan klassisen rockin olevan jälleen pinnalla. Levyn kansilehtisten mukana toimitettavan sarjakuvan päähenkilöllä ja Andersonilla on selvää yhdennäköisyyttä.

70-luvun puoliväliin saavuttaessa yhtyeen liveshow oli paisunut spektaakkelimaiseksi ja teatraaliseksi esitykseksi erikoisine esiintymisasuineen ja Andersonin pisteliään nerokkaan huumorin kera. Noihin aikoihin eräs muistettavimmista ja yleisimmistä välispiikeistä oli Andersonin naljailu John Glascockia "sitä uutta tyyppiä" kohtaan.

[muokkaa] Folk rock -vaihe

1970-luvun loppupuolella Jethro Tull julkaisi kolme folk rock -painotteista levyä: Songs from the Wood, Heavy Horses ja Stormwatch. Songs from the Wood oli 1970-luvun alun julkaisujen jälkeen ensimmäinen Tull-albumi, joka sai kriitikoilta valtaosaltaan myönteisiä arvosteluita.

Levyjen teemat sijoittuvat pääasiassa luontoon. Songs from the Woodin keskittyessä kertomaan metsistä, keskittyy Heavy Horses sen sijaan kertomaan maaseudulla asumisesta, englantilaisista maalaisperinteistä ja kotieläimistä. Stormwatch kertoo synkemmissä, akustisissa tunnelmissa rannikkoasumisesta ja ottaa kantaa luonnon saastumiseen ja sinä aikana pinnalla olleeseen talouskriisiin. Kuitenkin suurimmaksi eroksi Songs from the Woodin ja Heavy Horsesin välillä mainitaan usein Songs from the Woodin keskittyminen englantilaisiin taruihin, kun taas Heavy Horses kertoo lähinnä arkipäiväisestä englantilaisesta maalaiselämästä.

Ian Andersonin monitaituruus soittimissa kävi ilmi etenkin vuoden 1977 Songs from the Woodilla. Levyn kansiteksteissä Anderson kertoo säveltäneensä eräänä sateisena sunnuntaipäivänä kaksi kappaletta studiolla muiden jäsenten ollessa kotonaan. Näistä kahdesta sanoituksesta muodostuivat "Hunting Girl" ja "Jack In The Green". Anderson ajatteli, etteivät yhtyeen jäsenet "välttämättä lämpenisi tällaisille folk- ja kansansatutyylisille lauluille". Anderson toteaa, ettei muun yhtyeen Jack In The Greenin tapauksessa tarvinnutkaan, sillä mies levytti kappaleen yksikseen soittaen jokaista laulussa esiintyvää instrumenttiä.

Näillä kolmella levyllä Tullin musiikkityyli muuttui jonkin verran, vaikkakin peruskonsepti on sama kuin yleensä. Etenkin Songs from the Woodin sanoituksista voi huomata Ian Andersonin muuton maaseudulle, joka tapahtui levyttämisen aikoihin. Levyn saattoteksteissä Anderson kertoo huomanneensa "sen suuren eron, kun heräät Lontoon kaduilta tulevan äänisaasteen sijaan raikkaaseen maalaisilmaan, linnunlauluun ja kissan mouruntaan". Eräänä innoituksenaan keskiaikaistunnelmiin ja kansantaruihin Anderson mainitsee myös "yhtyeen amerikkalaisen PR-mies Jo Lustigin, joka sai kutsua itseään myös yhtyeen manageriksi". Anderson kertoo, että erääksi jouluksi Lustig osti Andersonille lahjaksi paksun kirjan, joka kertoi brittiläisistä kansantaruista ja legendoista. Anderson kertoo huomanneensa kirjaa lukiessaan "mainioita aiheita lyriikkoihin ja musiikillisiin ideoihin, jotka lopulta toivat Tullin folk rockin maailmaan".

Jethro Tull lähti tekemään promootiokiertuetta Heavy Horses -levylleen ja vuonna 1978, vain viisi kuukautta Heavy Horsesin jälkeen ilmestyi promootiokiertueilta koottu kaksi CD:tä käsittävä Bursting Out. Se sisälsi dynaamisia live-esityksiä kokoonpanolta, joka on usean Tull-fanin mielestä 'kulta-aikojen kokoonpano'. Levy tuo esiin myös Ian Andersonin peribrittiläisen hurtin huumorintajun ("David meni kuselle. Ai, hän palasikin jo. Annoitko "sille" kunnon ravistuksen?") ja mainion kommunikoinnin yleisön kanssa. Levy sisältää Levy on nauhoitettu eri puolilla Eurooppaa, suurin osa Saksassa ja Ranskassa. Ensimmäisen levyn sisäänjuonnon tekee Montreuxin jazzfestivaalejen isä Claude Nobs, ja kansiteksteistä Anderson omistaakin levyn Nobsille ja Montreuxin kaupungille, joka teki yhtyeeseen suuren vaikutuksen ystävällisyytensä ja vieraanvaraisuutensa vuoksi. Levystä julkaistiin remasteroitu versio vuonna 2004, ja siitä on myös julkaistu lyhennetty versio, joka ei sisällä ollenkaan välispiikkejä. Jethro Tull sai Bursting Outin arvostelumenestyksen siivittämänä maineen hyvänä stadionyhtyeenä.

Samana vuonna jo aiemmin Jethro Tullissa muutamia säkeitä kirjoittanut David Palmer kiinnitettiin yhtyeeseen virallisesti, ja antoikin merkittävän panoksensa yhtyeen seuraavalle albumiprojektille, Stormwatchille, "folk-trion" viimeiselle levylle. Levy onkin ensimmäinen Jethro Tull -levy sitten yhtyeen alkuaikojen, jolla on yhtyeen muun jäsenen sävellyksiä. Palmer sävelsi levyn ehkäpä kuuluisimman kappaleen, instrumentaali "Elegyn". Stormwatch on aikaisempia Songs from The Woodia ja Heavy Horsesia synkempi levy, joka pureutuu silloiseen öljykriisiin ja ympäristön saastumiseen, joka oli tuolloin kiihtymässä johtuen tuolloin käytetyistä vähemmän puhtaista polttoaineista. Kolme vuotta yhtyeen kanssa keikkaillut ja levyttänyt John Glascock soitti bassoa enää vain parilla kappaleella johtuen hänen heikenneestä kunnostaan, jonka aiheutti sydämen vajaatoiminta. Vaikea tilanne pakotti Ian Andersonin soittamaan bassoa suurimmalla osalla levystä.

Sekavasta tilanteesta ja vaikeista levytyssessioista huolimatta Stormwatchin voidaan katsoa sisältävän yhtyeen 70-luvun tuotannon musiikillista huippua yhdessä Thick as a Brickin ja Aqualungin kanssa. Yhteistä näille kolmelle levylle on myös suorahko kritiikki yhteiskuntaa kohtaan. Stormwatch-kiertueen aikana yhtye vastaanotti surullisen tiedon: John Glascock menehtyi sydänleikkauksen jälkeen 17. marraskuuta 1979.

[muokkaa] 1980-luku

[muokkaa] Elektroninen Rock

70-luvun lopulle tultaessa Ian Anderson alkoi kaavailla ensimmäistä soololevyään. 1980-luvulle tultaessa Anderson alkoi levyttää tuota albumiaan, pääasiassa levy-yhtiön painostuksesta johtuen. Levyllä Anderson päätti tehdä monta asiaa toisin, kuin olisi tehnyt aiemmin Jethro Tullissa. Anderson päätti käyttää levyllä paljon elektronisia soittimia, kuten syntetisaattoria. Kun Anderson sai viimein levynsä tehtyä, laittoi levy-yhtiö levyn hätäisesti levitykseen, kaiken kukkuraksi Jethro Tullin nimellä. Levyn kanteen päätynyt nimi oli A. A toi Tullin soundiin enemmän elektronisia soittimia jättäen kuitenkin osan peruselementeistä paikalleen. A:ta on usein väitetty Jethro Tullin huonoimmaksi levyksi Under Wrapsin ohella. Väite on muuhun Tull-tuotantoon verrattaen oikea, johtuen erikoisesta, jopa paikoitellen 80-luvun syntikkapopsoundia lähentelevästä melko epätasaisesta elektronisesta soundista. Osin väitettä voidaan pitää vääränä, koska levy ei periaatteessa ole yhtyeen, vaan Ian Andersonin soololevy.

A-kiertueella rumpalina ollut Mark Craney (joka kuoli 26.11.2005) ja koskettimia ja viulua soittanut Eddie Jobson lähtivät yhtyeestä A-kiertueen jälkeen ja yhtyeessä alkoi "kiertävien rumpalien aika." Rumpaleina vuorottelivat pääasiassa Gerry Conway ja Doane Perry. Peter-John Vettese korvasi Jobsonin koskettimissa ja yhtye palasi folkimpaan soundiinsa - joskin syntetisaattorin kera albumillaan Broadsword and the Beast 1982. Vuosi 1981 oli yhtyeen historiassa ensimmäinen, jona he eivät tehneet levyä.

Vuonna 1984 Jethro Tull julkaisi levyn Under Wraps, joka oli "raskaasti elektroninen albumi." Vaikka yhtyeen ilmoitettiin olevan ylpeä levyn soundista, ei sitä otettu hyvin vastaan. Etenkin Pohjois-Amerikassa vastaanotto oli rujo, ja Andersonin lauluäänen katoamisesta johtuen Under Wraps -kiertue oli pakko keskeyttää. Tämän seurauksena Tull meni kolmen vuoden mittaiselle tauolle, jona aikana Ian Anderson ryhtyi onnistuneesti lohiyrittäjäksi.

[muokkaa] Hard rock

Jethro Tull palasi voimakkaampana kuin kukaan oli osannut odottaa vuonna 1987 albumillaan Crest of a Knave. Vettese ei ollut levyä tehdessä mukana, joten Ian Anderson joutui hoitamaan syntetisaattorin ohjelmoinnin, ja täten levy keskittyi enemmän Martin Barren kitaransoittoon, kuten yhtye oli tehnyt 70-luvun alussa. Levy oli huikea arvostelu- ja yleisömenestys, ja Tull kävikin nappaamassa vuonna 1989 Grammy-palkinnon parhaasta hard rock - ja metallialbumista näin lyöden kaikki ällikällä ja voittaen ehdottoman ennakkosuosikki Metallican. Vuoden 1989 gaalasta kiisteltiin paljon etenkin sen takia, että kovinkaan moni ei mieltänyt Jethron levyä hard rockiksi saati sitten metalliksi. Yhtye ei osallistunut koko gaalaan managerinsa toiveesta, koska heillä "ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa Grammya parhaasta hard rock/metallialbumista." Jälkeenpäin ajateltuna hyvä ratkaisu, koska kun voittaja paljastettiin, koko sali täyttyi hevifanejen buuauksesta. Sittemmin yhtye on aikakauslehtien haastatteluissa kysyttäessä kyseisestä yllättävästä kriitikkojen valinnasta vastannut: "Flute is a heavy, metal instrument!" (Suomennettuna: "Huilu on raskas, metallinen soitin!") "Knaven" äänitysten aikana yhtyeeseen kuului Andersonin lisäksi vain kaksi vakiojäsentä, Martin Barre ja Dave Pegg. Levyn kansiteksteistä voi huomata erään Tullin peruselementeistä, varsin erikoisen huumorin. Kansiteksteissä levyn nauhoituspaikaksi mainitaan: "Keittiön kulman takana huoneessa, jonka ovi maalattiin normaalisti valkoiseksi, muttei ole enää valkoinen." Levyn kansikuvaksi suunniteltiin aatelissuvun tunnukselta näyttävää vaakunaa, johon on lisätty Jethro Tulliin ja sen jäseniin liittyviä elementtejä. Vaakunan kilvessä on musta kissa, ja Anderson onkin useasti maininnut pitävänsä kotieläimistä, etenkin kissoista. Vaakunan taustalla voi huomata poikkihuilun, joka on luonnollisesti ollut yhtyeen peruselementti koko sen olemassaolon ajan.

Crest of a Knave toi yhtyeelle paljon kohua herättäneen parhaan hard rock/metallialbumin Grammy-palkinnon.

Crest of a Knaven tyyliä verratessa on yleensä mainittu Dire Straits, osaksi siksi, että Andersonilla ei selvästikään ollut enää samanlaista äänialaa kuin aiemmin. Tullin avoin seksuaalisten suuntausten käsittely ei kuitenkaan heikentynyt. Albumi sisältää suositun livekappale Budapestin, joka kuvaa intiimiä kohtausta paikallisen ujon naispuolisen näyttämötyöntekijän kanssa. Vuoden 1989 kiertueen lavastuksissa esitettiin varjokuvia notkeista naistanssijoista "Kissing Willie" -kappaleen aikana.

Vuosi 1988 muistetaan Tullin julkaisemasta 20 Years of Jethro Tull-kokoelmasta, viiden LP:n kokoisesta teemallisesta juhla-albumista. (Levy on myös julkaistu sekä kolmen CD-levyn teemattomana painoksena että yhden levyn lyhennettynä painoksena.) Levy sisältää paljon pois jätettyä materiaalia vuosien varrelta kuten myös monipuolisia liveraitoja ja digitaalisesti remasteroituja kappaleita. Kokoelma sisälsi myös kirjasen, joka kertoo yksityiskohtaisesti yhtyeen historian.

[muokkaa] 1990-luku

Rock Islandin jälkeen Jethro julkaisi Catfish Risingin, Roots to Branchesin ja J-Tull Dot Comin, jotka ovat paljon vähemmän hevirockpainotteisia, kuin Crest of a Knave oli. Kun Catfish Risingissä oli avoin bluestunnelma, kaksi muuta albumia sisälsivät enemmänkin folkia ja erilaisia musiikkivaikutteita ympäri maailmaa.

[muokkaa] Tullin neljäs vuosikymmen

Jethro Tull on kestänyt 21. vuosisadalle saakka, ja jatkaa uusien albumien julkaisemista tasaiseen tahtiin. Myös Andersonin ääni on alkanut palautua entiseen loistoonsa. Vuonna 2003 julkaistiin The Jethro Tull Christmas Album. Albumi sisältää perinteisiä englantilaisia joululauluja yhdessä vanhojen ja uusien Jethro Tull-sävellysten kanssa. Albumi näyttää myös yhtyeen jäsenten loistavan soittotaidon.

Huhtikuussa 2005 Ian Anderson ilmoitti yhtyeen virallisella kotisivulla, ettei yhtye ole aikeissa tehdä uutta materiaalia lähiaikoina. Anderson kertoi keskittyvänsä kiertelemiseen Tullin ja sooloyhteensä Rubbing Elbowsin kanssa. Hän aikoo myös tehdä vierailuja eri musiikkiartistien levyillä sekä livenä että studiossa. Vuonna 2005 julkaistiin myös Ian Andersonin kaksilevyinen livealbumi Ian Anderson Plays The Orchestral Jethro Tull. Myös Jethro Tullin Nothing is easy: Live at the isle of Wight 1970-DVD ja livelevy Aqualung live (nauhoitettu vuonna 2004) julkaistiin vuonna 2005. Aqualung liven myyntituotot lahjoitetaan kodittomien tukijärjestölle.

Ex-rumpali Mark Craney, lyhyen aikaa eläneeltä vuosien 1980-1981 kokoonpanolta kuoli diabetekseen ja keuhkokuumeeseen 26. marraskuuta 2005. Hän oli kärsinyt läpi elämänsä erilaisista terveysongelmista, kuten mm. kivesten toimintahäiriöstä, halvauksesta ja huonokuntoisesta sydämestä. Moni Tull-jäsen (mukaan lukien Ian Anderson) avustivat Craneytä hyväntekeväisyysalbumilla, Something With A Pulsella auttaakseen häntä maksamaan lääkärimaksunsa ja paranemaan.

Yhtye on suunnitellut pitävänsä konsertteja vuonna 2006 Iso-Britanniassa, Itävallassa, Norjassa ja Intiassa. Yhtyee esiintyi myös Suomessa 28.11.2006 akustisella kokoonpanolla ja saapuu jälleen Suomeen syyskuussa 2007 kolmella keikallaan, jotka järjestetään Tampereella, Helsingissä ja Turussa (alun perin paikan piti olla Joensuu, mutta peruuntui).

Syksyllä 2006 yhtyeen nettisivuilla ilmoitettiin uudesta akustisesta Jethro Tull-kokoelmasta. EMI julkaisee kokoelman Best Of Acoustic Jethro Tull 21. maaliskuuta 2007.

[muokkaa] Tiesitkö, että...

Jethro Tull oli alun perin 1700-luvulla elänyt tunnettu brittiläinen maatalousvälineiden kehittäjä.^[1] Jethro-nimi on peräisin Vanhasta testamentista, jossa Jetro (englanniksi Jethro) oli Mooseksen appi.

"For Michael Collins, Jeffrey and Me"-kappaleen Michael Collins ei liity Jethro Tulliin millään tavalla, vaan on ensimmäiseen kuukävelyyn osallistuneen Apollo 11 -miehistön ainoa jäsen, joka ei käynyt kuun pinnalla. Toinen tunnettu Michael Collins oli irlantilainen nationalisti ja vapaustaistelija.

"Cheap Day Return" on Englannin rautatieliiton viikonloppualennuksen nimi. Aqualungilla esiintyvä kappale pohjautuu Ian Andersonin omiin kokemuksiin, kun hän kävi tapaamassa omaa isäänsä, joka makasi sairaalassa kriittisessä tilassa kappaleen sanoittamisen aikoihin. Anderson kävi tapaamassa isäänsä juuri junateitse.

Ian Anderson ei ole koskaan osallistunut ajokorttitestiin, vaan käyttää muita kulkuneuvoja vielä tänäkin päivänä. Anderson on myös intohimoinen vanhanaikaisten Leica-kameroiden keräilijä.

Martin Barren alkuperäinen soitin oli saksofoni, jota hän soitti birminghamlaisessa The Moonrakers -yhtyeessä.

Keskeytetyn Under Wraps-kiertueen jälkeen olleen pitkän tauon aikana Ian Anderson opetteli soittamaan poikkihuilua oikeaoppisesti. Tekniikka, jota Anderson oli siihen asti käyttänyt, kulutti huomattavasti enemmän energiaa soittajaltaan kuin oikeaoppinen tekniikka.

Jethro Tullin historian aikana moni yhtyeen jäsenistä on vaihtanut nimensä. John Evans pudotti s-kirjaimen nimensä lopusta, Jeffrey Hammond lisäsi nimensä loppuun yhdysviivan ja toisen Hammond-sanan ja Barrie Barlow lisäsi etunimensä perään "more"-sanan (Itse asiassa Hammondin kohdalla kyse on yhtyeen sisäpiirivitsistä, joka juontuu Hammondin äidin tyttönimeen, joka on myös hänen isänsä sukunimen tapaan Hammond. Hammondin äiti ja isä eivät kuitenkaan olleet millään tavalla sukua toisilleen). 70-luvun Jethro Tullissa koskettimia soittanut David Palmer taasen kävi vuonna 2004 sukupuolenvaihdosleikkauksessa ja vaihtoi etunimensä Deeksi.