Mannermainen filosofia
Wikipedia
Mannermainen filosofia on yleinen nimitys useille nykyfilosofian perinteille, jotka ovat alun perin saaneet alkunsa mannermaisesta Euroopasta, vastakohtana anglo-amerikkalaiseen analyyttiseen filosofiaan. Mannermaiseen filosofiaan kuuluvat fenomenologia, hermeneutiikka, eksistentialismi, strukturalismi, jälkistrukturalismi ja postmodernismi, dekonstruktio, ranskalainen feminismi, kriittinen teoria kuten Frankfurtin koulukunta sen esittää, psykoanalyysi, Friedrich Nietzschen työt ja joskus myös suuri osa marxismista ja marxilaisesta filosofiasta (vaikka marxilaisuus usein luetaankin omaksi, kolmanneksi osa-alueekseen nykyfilosofiassa).
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historiaa
Jaottelu mannermaiseen ja analyyttiseen filosofiaan syntyi 1900-luvun alkupuolella. Kahden perinteen erkaantumisen voidaan nähdä alkaneen Immanuel Kantin seuraajista — Kant voidaan nähdä viimeisenä suurena filosofina, jota kummankin suuntauksen edustajat ovat lukeneet laajalti. Kantin seuraajista etenkin Hegel, Schopenhauer ja Nietzsche kehittivät filosofiaansa loogisesta positivismista paljolti eroavaan suuntaan. Analyyttinen filosofia on ollut vähemmän kiinnostunut Kantia seuranneista 1800-luvun saksalaista filosofeista.
1900-luvun ensimmäisen puoliskon filosofia keskittyi pitkälti Saksaan, joka kehittyi eurooppalaisen filosofian keskukseksi. Vasta Hitlerin ja natsismin valtaannousu karkotti pitkälti vasemmistolaisen ja juutalaisen filosofien keskittymän. Jotkut, kuten Frankfurtin koulukunta, hakivat turvaa ulkomailta, etenkin Yhdysvalloista. Pienempi osa filosofeista, kuten Martin Heidegger, jäivät Saksaan, lähinnä natsiyhteyksiensä takia. Sodan jälkeen heidät ja heidän ajatuksensa usein tuomittiin natsien tavoin, ja esimerkiksi Heideggeria kiellettiin joksikin aikaa opettamasta.
Toisen maailmansodan jälkeen Ranskassa nousi valtava kiinnostus aikaisempaan saksalaiseen filosofiaan. Ranskan kommunistisen puolueen valtaannousu nosti vasemmistolaisuuden vallitsevaksi kehityssuunnaksi maan politiikassa ja julkisessa keskustelussa, mikä puolestaan johti Hegelin ja Marxin ajatusten tutkimukseen jopa konservatiivisissa Ranskan yliopistoissa, joissa heitä ei aikaisemmin ollut otettu huomioon. Toisaalta fenomenologisti Edmund Husserlin ja hänen aiemman oppilaansa Martin Heidegger työt tulivat myös muotiin. Fenomenologian popularisoinnissa vaikutti erityisesti Jean-Paul Sartre, joka kutsui filosofiaansa eksistentialismiksi.
[muokkaa] Suuntauksia
[muokkaa] Fenomenologia
-
Pääartikkeli: Fenomenologia
Fenomenologia on tutkimussuuntaus, joka pyrkii tutkimaan tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa. Sen kehittäjä on Edmund Husserl. Tunnetuimpia fenomenologeja hänen lisäkseen ovat Maurice Merleau-Ponty sekä Husserlin oppilas Martin Heidegger.
[muokkaa] Hermeneutiikka
-
Pääartikkeli: Hermeneutiikka
Hermeneutiikka on tutkimussuuntaus, joka painottaa inhimillistä ymmärrystä (ennen kaikkea kirjoitettujen) tekstien mutta myös musiikin tai kuvataiteen tulkinnassa. Modernin hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä. Hänen lisäkseen hermeneutiikkaa ovat kehittäneet mm. Heidegger ja Hans-Georg Gadamer.
[muokkaa] Eksistentialismi
-
Pääartikkeli: Eksistentialismi
Eksistentialismi on suuntaus, joka korostaa yksilön kokemuksen ainutlaatuisuutta. Sitä on kehittänyt ennen kaikkea Jean-Paul Sartre. Muita eksistentialisteja ovat mm. Karl Jaspers, Simone de Beauvoir, Gabriel Marcel ja Albert Camus. Liike lukee myös Søren Kierkegaardin ja Friedrich Nietzschen merkittäviksi edeltäjikseen.
[muokkaa] Psykoanalyysi ja strukturalismi
-
Pääartikkeli: Psykoanalyysi, strukturalismi
Psykoanalyysi ja strukturalismi saivat mannermaiseen filosofiaan liittyvässä lingvistiikassa ja antropologiassa merkittävän roolin, jota niillä ei ollut analyyttisessä filosofiassa. Sigmund Freud, Carl Jung, Alfred Adler ja erityisesti Jacques Lacan liitetään tähän alueeseen.
[muokkaa] Jälkistrukturalismi
-
Pääartikkeli: Jälkistrukturalismi
Strukturalismi on rakenteellisuutta korostava lähestymistapa useilla tutkimusaloilla. Strukturalismi juontaa paljolti kielitieteilijä Ferdinand de Saussuren lingvistiikasta. Jälkistrukturalismi on mannermaisen filosofian suuntaus, joka sai alkunsa Ranskassa 1960-luvulla. Siihen luetut filosofit, kuten Jacques Derrida, Michel Foucault ja Julia Kristeva, suhtautuivat strukturalismiin hyvin kriittisesti. Siinä missä strukturalismi oli esittänyt, että merkitykset voivat olla kulttuurista riippumattomia, jälkistrukturalistit näkevät yleensä kulttuuri oleellisena merkitykselle.
[muokkaa] Postmodernismi
-
Pääartikkeli: Postmoderni filosofia
Postmoderni filosofia on eklektinen ja vaikeasti tavoitettava suuntaus, jota luonnehtii länsimaisen filosofian kritiikki. Se alkoi mannermaisen filosofian kritiikkinä ja se on saanut vaikutteita fenomenologiasta, strukturalismista ja eksistentialismista, mukaan lukien Kierkegaard ja Heidegger. Siihen on vaikuttanut myös Ludwig Wittgensteinin myöhempi analyyttisen filosofian kritiikki.
[muokkaa] Dekonstruktio
-
Pääartikkeli: Dekonstruktio
Dekonstruktio on keskeinen käsite mannermaisessa filosofiassa ja kirjallisuuskritiikissä. Sen kehitti jälkistrukturalistinen filosofi Jacques Derrida.
[muokkaa] Ranskalainen feminismi
-
Pääartikkeli: Ranskalainen feminismi
Käsite ranskalainen feminismi viittaa joukkoon ranskalaisia femnistejä, jotka vaikuttivat erityisesti 1970–1990-luvuilla. Siihen luetaan mm. Hélène Cixous, Luce Irigaray ja Julia Kristeva.
[muokkaa] Kriittinen teoria ja Frankfurtin koulukunta
-
Pääartikkeli: Frankfurtin koulukunta
Frankfurtin kriittinen koulukunta on filosofinen ja yhteiskuntateoreettinen koulukunta, joka on kehittänyt ennen kaikkea uusmarxilaista ajattelua. Sen alullepanijana on ollut Max Horkheimer. Hänen lisäkseen koulukuntaan kuuluvat mm. Theodor Adorno, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas.
[muokkaa] Marxilainen filosofia
-
Pääartikkeli: Marxilainen filosofia
Marxismin filosofia on mannermaisen filosofian eri suuntauksista selkeimmin omaksi koulukunnakseen eroteltava ideologia. Se kumpuaa suurimmaksi osaksi Karl Marxin sekä Friedrich Engelsin kirjoituksista. Marxilaista filosofiaa jatkoivat omalta osaltaan Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden akateeminen maailma. Frankfurtin kriittinen koulukunta voidaan nähdä sen osana.
[muokkaa] Mannermaisen ja analyyttisen filosofian eroista
-
Pääartikkeli: Mannermaisen ja analyyttisen filosofian eroista
Mannermaiseen filosofiaan kuuluu niin erilaisia suuntauksia, ettei itse luokittelu vielä kuvaa filosofian sisältöä paljoakaan. Mannermaisiin perinteisiin liittyy kuitenkin tiettyjä yleisiä eroja suhteessa analyyttiseen filosofiaan. Erot ovat lähinnä painotuksissa ja tyylissä.
Eräs keskeisimpiä yhteisiä teemoja mannermaisessa filosofiassa on tietynlainen skeptisismi koskien sitä, voiko ajattelua abstrahoida sen välttämättömistä luonnollisista ja materiaalisista esiehdoista. Tästä skeptisismistä seuraa, että filosofin tulee taistella sen kanssa, ettei hän voi käsitellä ajatuksia riippumattomina näistä esiehdoista.
Esimerkiksi Hegelin mukaan ajattelua ei voi abstrahoida erillisiksi historiasta. Ajatukset eivät ole ikuisia vaan riippuvia siitä ajasta, jolloin ne on esitetty. Marxin mukaan ajatuksia ei voida puolestaan abstrahoida erillisiksi yhteiskunnan taloudellisesta perustasta: ne riippuvat aina yhteiskuntaluokasta. Nietzschelle ajatukset eivät ole riippumattomia filosofin omista vioista ja tahdosta valtaan. Kierkegaardille niitä ei voi erottaa uskosta, Heideggerille ja Sartrelle puolestaan olemassaolon kysymyksestä. Derridalle mahdollisia historioita ja sanojen itsensä välisiä riippuvuuksia ei voi pitää transsendentteinä.
Analyyttiset filosofit voivat pitää kaikkia näitä asioita tärkeinä, mutta olettaa silti metodologisesti, että he voivat ongelmitta käyttää abstrakteja ajatuksia ja niiden välisiä suhteita loogisissa argumenteissa. Joskus, kuten Wittgensteinilla, analyyttisen perinteen filosofit päätyvät samanlaiseen skeptisismiin päättelyn tuloksena, mutta se ei ole metodologinen ennakko-oletus samalla tavalla kuin mannermaisessa perinteessä.
Mannermainen filosofia ja analyyttinen filosofia eroavat toisistaan myös suhtautumisessa tieteeseen. Erityisesti fenomenologiassa ja eksistentialismissa korostetaan, ettei tieteellinen tutkimus tai tieteen tulokset voi olla filosofian lähtökohtana, koska filosofian on lähdettävä liikkeelle jostakin perustavanlaatuisemmasta ja analysoida tieteen metodeja ja tiedettä tiedon tuottajana kriittisesti.
[muokkaa] Mannermaisen filosofian edustajia
[muokkaa] Mannermaisen filosofian merkkiteoksia
- Martin Heidegger: Oleminen ja aika (Sein und Zeit)
- Edmund Husserl: Logische Untersuchungen ("Loogisia tutkimuksia")
- Jean-Paul Sartre: Inho (La Nausée)
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Bruce B. Janz: Continental Philosophy – linkkejä (englanniksi)
