Mihail Bahtin

Wikipedia

Mihail Bahtin (ven. Михаил Михайлович Бахти́н) (s. 17. marraskuuta, 1895, Orel – k. 7. maaliskuuta, 1975, Moskova) oli venäläinen kirjallisuudentutkija. Hänet tunnetaan varsinkin Fjodor Dostojevski poetiikkaa, romaanilajia sekä François Rabelais’ta koskevista tutkimuksistaan.

[muokkaa] Elämä

Bahtin opiskeli humanistisia aineita Pietarin yliopistossa. Valmistuttuaan hän toimi opettajana Nevel-nimisessä pikkukaupungissa. Siellä muodostui ensimmäinen ”Bahtinin piiri”, johon kuului eri alojen intellektuelleja, jotka kokoontuivat keskustelemaan kirjallisuudesta, uskonnosta ja politiikasta. Myöhemmin Bahtin opetti Vitebskin yliopistossa. Siellä hän meni naimisiin Elena Aleksandrovna Okolovičin kanssa vuonna 1921.

Vuonna 1924 Bahtin palasi takaisin Leningradiin, jossa hän työskenteli Taidehistorian instituutissa, josta tuli venäläisen formalistisen koulukunnan päämaja. Formalisteihin lukeutuivat mm. Valentin Voloshinov ja Pavel Medvedev.

Stalinin noustua valtaan Bahtin karkotettiin Leningradista vuonna 1929. Terveysongelmien vuoksi hän ei kuitenkaan joutunut Siperiaan, vaan Kazakstaniin. Siellä hän työskenteli kuuden vuoden ajan kirjanpitäjänä. Vuodesta 1936 lukien hän toimi useiden vuosien ajan opettajana Mordvan kasvatustieteellisessä instituutissa Saranskissa.

Moskovaan muutettuaan Bahtin alkoi kirjoittaa Rabelais’ta koskevaa tutkimusta. Se jakoi mielipiteitä, joten tutkimusta ei hyväksytty väitöskirjaksi. Bahtin palasi Saranskiin Mordvan kasvatustietelliseen instituuttiin yleisen kirjallisuustieteen laitoksen esimieheksi. Heikentyneen terveydentilan vuoksi hän joutui luopumaan virasta. Hän palasi takaisin Moskovaan, jossa hän kuoli vuonna 1975.

[muokkaa] Tuotanto

Kirjallisuus- ja romaaniteoriansa tueksi Bahtin analysoi varsinkin kahta kirjailijaa: Rabelais'ta ja Dostojevskia. Teoksessaan Dostojevskin poetiikan ongelmia Bahtin luonnehtii Dostojevskin romaaneja polyfonisiksi rakennelmiksi, joista elämän monimuotoisuus välittyy koko kompleksisuudessaan. Dostojevski hylkäsi vallinneen monologisen kirjoittamistavan, joka oli aiemmin kanonisoitu romaanin muoto. Polyfonisen eli moniäänisen ilmaisun erityispiirteitä Bahtin korostaa dialogisuuden käsitteellä.

Bahtinin dialogisuuden käsitettä esitteli Julia Kristeva tutkimuksessaan Bakhtine, le mot, le dialogue et le roman (Sana, dialogi ja romaani). Sen mukaan kukin teksti sisältää jäljet aikaisemmasta tekstistä. Kirjoituksen alta voidaan erottaa aiemmin pois pyyhityt jäljet: tekstin pintaa raaputtamalla purkautuvat näkyviin varhaisemmat tekstit ja muistiin tallentuneet aiemmat merkitykset, joiden kanssa uusi teksti käy dialogia. Kristeva käyttää dialogisuudesta myös käsitettä intertekstuaalisuus.

Liisa Saariluoma huomauttaa intertekstuaalisuuden käsitteen tosin kaventuneen Kristevan tulkinnassa:

» Kun intertekstuaalisuuden idea pari-kolmekymmentä vuotta sitten löi itsensä läpi Länsi-Euroopassa − sen voittokulku alkoi Julia Kristevan vuonna 1967 julkaisemasta artikkelista "Bakhtine, le mot, le dialogue et le roman" −, se liittyi kuitenkin pikemmin juuri strukturalistiseen kieli- ja teksuaalisuuskäsitykseen. Kristevan muunnoksessa Bahtinin dialogisuuden periaatteesta intertekstuaalisuus kaventui koskemaan pelkästään tekstien välisiä suhteita vailla tekstien ulkopuolista todellisuutta, johon dialogi sijoittuu osana sosiaalista todellisuutta. Tekstit viittasivat toisin sanoen vain toisiinsa, puhuivat toisistaan; niiden avulla ei voinut puhua tekstien ulkopuolisesta maailmasta. »
(Saariluoma 1998, 9 - 10)

Teoksessaan Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru Bahtin toteaa: ”Parempi on kirjoittaa naurusta kuin kyynelistä, sillä juuri nauru on ihmisen tunnusmerkki”. Rabelais'n varhaisia romaaneja Gargantua ja Pantagruel Bahtin kutsuu menippolaissatiireiksi. Niissä maailma on käännetty ylösalaisin, kuten karnevaalikulttuurissa ja niitä leimaa groteski huumori.

Bahtin toteaa teoksessaan Eepos ja romaani. Romaanitutkimuksen metodologiasta (1941) romaanin tutkimisen olevan erityisen vaikeaa:

» Romaanin suhteen kirjallisuudenteoria on osoittautunut aivan avuttomaksi. Muiden lajien parissa se työskentelee varmasti ja täsmällisesti: siinähän on edessä valmis ja muovautunut, tarkka ja selvä tutkimuskohde. Kaikkina kehityksensä klassisina kausina nämä muotolajit pysyivät vankkumattomina ja kanonisina; niiden aikakaudesta, suuntauksesta ja koulukunnista johtuneet muutokset olivat pinnallisia eivätkä kajonneet jähmettyneeseen lajirunkoon. Näiden valmiiden lajien teoria ei oikeastaan vieläkään ole pystynyt lisäämään melkeinpä mitään olennaista siihen, minkä jo Aristoteles teki. Hänen poetiikkansa on edelleenkin lajiteorian vankkumaton perusta (tosin se on joissain tapauksissa niin syvällä, ettei sitä edes näe). Kaikki on hyvin siihen saakka kunnes kysymykseen tulee romaani. Mutta jo romanisoidutkin lajit ahdistavat teoriaa umpikujaan. Romaaniongelma pakottaa lajiteorian järjestäytymään uudelleen perinpohjaisesti." »
(Riikosen suomennos teoksessa Bahtin boomi! 1991, 147)

Keskiajalla romaanilla tarkoitettiin kansankielellä eli romaanisilla kielillä kirjoitettua kirjallisuutta vastakohtana klassisilla kielillä eli kreikaksi tai latinaksi kirjoitetusta kirjallisuudesta. Bahtin rinnastaa muiden kirjallisuudenlajien tutkimuksen kuolleiden kielten tutkimukseen, mutta romaania voi tutkia kuten eläviä kieliä.

Bahtin huomauttaa myös romaanin olevan ainut laji, joka edelleen jatkaa kehittymistään. Sen mahdollisuuksia ei vielä ole käytetty loppuun. Romaani ennakoi kirjallisuuden tulevaisuutta kokonaisuudessaan. Romaani on myös kaikista kirjallisuuden lajeista nuorempi kuin kirjoitettu kirjallisuus ja kirja.

Bahtin löydettiin lännessä 1960-luvulla. Hänen nimeään kantava tutkimuskeskus toimii Sheffieldin yliopistossa. Suomessa Bahtin-boomi ei osoita laantumisen merkkejä, mistä osoituksena on kesällä 2005 järjestetty kollokvio. [1]

[muokkaa] Suomennetut teokset

Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia. Suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, 1979

Dostojevskin poetiikan ongelmia. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine, 1991

Rabelais: keskiajan ja renessanssin nauru. Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine, 1995 ja 2002

[muokkaa] Lähteet

Bahtin, Mikhail "Epic and Novel: Toward a Methodology for the Study of the Novel" ss. 68 - 81 teoksessa Modern Genre Theory. Edited and Introduced by David Duff. Longman Critical Reader, 2000.