Retoriikka

Wikipedia

Retoriikka (kreik. rhētorikē tekhnē) eli puhetaito on oppi menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Sitä on luonnehdittu suostuttelemisen taidoksi. Retoriikkaa kehitettiin alun perin antiikin Kreikassa, ja myöhemmin antiikin Roomassa. Puhetaito ei ole pelkkää kaunopuheisuutta, vaan sisältää myös yleisemmin kyvyn ilmaista itsensä ja viestiä toisille tarkoituksensa. Alun perin sillä tarkoitettiin nimenomaan oppia menestyksekkäästä poliittisesta puhumisesta.

Retorisella voidaan tarkoittaa puhetaidollista, korusanaista tai korkealentoista ilmaisua. Esim. retorinen kysymys ei ole tarkoitettu varsinaiseksi kysymykseksi, vaan sillä pyritään viestimään jokin asia kysymyksen muodossa.

[muokkaa] Kreikkalainen retoriikka

Kreikkalaisessa kaupunkivaltiossa eli poliksessa poliittisen uran luominen edellytti henkilöltä sitä, että hän kykeni saavuttamaan kansanjoukot omien ajatustensa taakse, joko päättävissä poliittisissa elimissä tai oikeusistuimissa. Tärkeintä oli siis vakuuttavuus, ei ensisijaisesti totuus, koska totuudellisemmatkin ajatukset ja mielipiteet saattoivat jäädä häviölle, jos ne esitettiin huonosti.

[muokkaa] Sofistit

Puhujien koulutusta varten syntyi sofistien koulukunta. Tunnettuja kreikkalaisia puhujia ja retoriikan kehittäjiä olivat mm.:

[muokkaa] Platon

Myöhemmin Sokrates ja erityisesti hänen oppilaansa Platon vastustivat sofisteja. Heidän mielestään nämä keskittyivät ainoastaan väittelyiden voittamiseen, eivätkä välittäneet lainkaan siitä, ovatko väittelyn kohteena olevat asiat tosia. Platonin mielestä filosofian ytimessä tuli olla dialektiikka, jossa totuus voidaan löytää kysymysten ja vastausten avulla.

Platonin dialogeista kaksi keskittyy erityisesti retoriikkaan. Gorgias keskittyy Platonin väitteeseen, jonka mukaan sofistit keskittyvät tyyliin sisällön sijasta. Hänestä filosofia ja retoriikka suhtautuvat toisiinsa kuin lääke ja kosmetiikka. Lääke (kuten filosofia) keskittyy potilaan parhaaseen, kun taas kosmetiikka (kuten retoriikka) keskittyy ainoastaan siihen miltä potilas näyttää. Faidros jatkaa Platonin esittämää kritiikkiä, mutta jättää sen mahdollisuuden, että saattaisi olla mahdollista harrastaa myös totuudenmukaista ja ylevää retoriikkaa. Platonin mielestä retoriikka tuli alistaa täysin filosofihallitsijoiden apuvälineeksi.

[muokkaa] Aristoteles

Pääartikkeli: Aristoteleen retoriikka

Aristoteles suhtautui retoriikkaan paljon Platonia myötämielisemmin, ja itse asiassa hänen retoriikkansa voidaan nähdä juuri tällaisena Platonin kaipaamana ylevänä retoriikkana. Hänen teoksensa Retoriikka toteaa heti alkusanoissaan retoriikan ja dialektiikan olevan rinnakkaisia taitoja, joita ei voi erottaa toisistaan. Hänen mielestään dialektiset menetelmät ovat tarpeen totuuden löytämiseksi, ja retoriset menetelmät totuuden kertomiseksi ja opettamiseksi.

Aristoteleen määritelmän mukaan "retoriikka on kyky havaita kunkin asian yhteydessä vakuuttava" (Retoriikka 1355b26). Tällä määritelmällä hän asettaa retorisen yrityksen keskipisteeksi vakuuttavien argumenttien keksimisen. Näin hän asettaa retoriikkansa erilliseksi sofisteista, joille tärkeää oli vain lopputulos. Aristoteleelle retoriikka oli siis enemmän arkkitehtooninen (prosessiin keskittyvä) kuin tuottava (lopputulokseen keskittyvä) taito.

Aristoteleen tutkielmat retoriikasta pyrkivät systemaattisesti esittämään retoriikan tällaisenä inhimillisenä taitona. Hän erotti kolme syytä, jotka saavat aikaan puheen vakuuttavuuden: itse puhe (logos), puhujan luonne (ethos), ja puhujan mielentila tai tunteiden ilmaisu (pathos). Logos sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Ethos keskittyy siihen, missä määrin puhujan persoona kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava. Pathos sisältää sen, missä määrin puhuja laittaa omia tunteitaan peliin ja yrittää vedota kuulijoiden tunteisiin saadakseen heidät puolelleen.

Aristoteles myös jakaa retoriikan kolmeen osaan: poliittiseen, oikeudelliseen ja esittävään (epideiktiseen). Poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet tulisi tehdä tai jättää tekemättä tulevaisuudessa. Oikeudelliset puheet pyrkivät selvittämään totuuden toimenpiteistä, jotka on tehty menneisyydessä. Esittävät puheet keskittyvät jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai syyttämiseen nykyisyydessä.

Vaikka länsimainen filosofia onkin aina painottanut lähinnä logosta, Aristoteleen kolmen vakuuttavuuden syyn ymmärtäminen on tarpeen, jotta voidaan täydellisesti selittää myös ihmisten käyttäytymisen ei-rationaalisia puolia. Tämä on tarpeen erityisesti psyko-sosiaalisissa ja käyttäytymistieteissä, ja sellaisissa käytännön ammateissa kuin psykoterapiassa.

[muokkaa] Roomalainen retoriikka

Antiikin Roomassa alkoi ns. toisen sofismin aika. Se keskittyi pelkästään reetorien koulutukseen ja politiikkaan, eikä niinkään filosofiaan tai totuuden löytämiseen.

Tässä roomalaiset löysivät Aristoteleen opetuksille paljon käyttöä. Kuuluisimpia roomalaisia reetoreja olivat Cicero ja Quintilianus. Heidän työnsä ovat selvästi Aristoteleen laajennoksia.

Erityisesti Quintilianus kehitti retoriikan viisi kaanonia, joita käytettiin akateemisissä piireissä vuosisatojen ajan. Hänen mukaansa retorisen prosessin vaiheet ovat:

Inventio eli argumentin sisällön keksiminen.
Dispositio eli argumentin sisällön organisointi suurimman vaikutuksen aikaansaamiseksi.
Pronuntiatio eli käytettävän kielen ja puhetavan valinta.
Elocutio eli puheen esitys.
Memoria eli puheen eri osien muistaminen puheen aikana.

[muokkaa] Antiikin retoriikan termistöä

anafora, lauseen alun toisto
antiteesi, vastakkainasettelu
asyndeton, normaalisti käytettävien sidesanojen pois jättäminen
autonomasia, yleisnimen käyttö erisnimen sijasta
hyperbola, liioittelu
kiasmi, tehostys sanajärjestystä kääntämällä
litoteesi, vastakohdan kielto
metonymia, sanan korvaaminen konkreettisemmalla samaa tarkoittavalla sanalla
perifraasi, kiertoilmaus, ilmaisu toisin sanoin
pleonasmi, tehostus käyttämällä useita samaa tarkoittavia sanoja
syllepsi, sanan lisäys, joka muuttaa muiden sanojen merkityksen
synekdokee, käytetään osaa edustamaan kokonaisuutta

[muokkaa] Uuden ajan retoriikka

Rooman valtakunnan hiivuttua myös retoriikan opiskelu taantui useiksi sadoiksi vuosiksi, koska kristillisenä aikana se yhdistettiin enemmän pakanalliseen runouteen ja kirjallisuuteen kuin itse esittämiseen. 1500-luvulla, skolastiikan ja aristoteelisen ajattelun pitkän ylivallan jälkeen, Petrus Ramus pani alulle koulutusjärjestelmän uudistuksen. Tämän seurauksena yliopistot jaettiin useisiin tiedekuntiin nykyisen mallin mukaisesti.

Retoriikalle tämä merkitsi sitä, että argumentin keksiminen ja organisointi laskettiin nyt kuuluvaksi filosofian alaan, ja kieli, puhuminen ja muistaminen jäivät edelleen retoriikan osiksi. Seurauksena retoriikka ei ollut enää yhtä arvostettua, ja sen merkitys alkoi lähestyä jälleen sofistien retoriikka: se oli tyhjää, ilman yhteyttä ideoihin itseensä. Tämä mielleyhtymä elää edelleenkin, retoriikkaa pidetään monesti "tyhjänä puheena". Viestinnän tutkimuksessa käytetään kuitenkin edelleen termin syvempää ja rakentavampaa merkitystä.

1900-luvulle tultaessa retoriikka nousi uuteen kukoistukseensa yliopistoissa. Tämä johtuu siitä, että uudet mediat (ennen kaikkea radio, televisio, elokuvat) ja mainokset lisäsivät tarvetta hyvälle retoriikalle ja kielenkäytölle, niiden opiskelulle ja kriittiselle analyysille.

[muokkaa] Retoriikan opettajia ja taitajia

[muokkaa] Katso myös

Argumentaatiovirhe

[muokkaa] Kirjallisuutta

Aristoteles (2002): Topiikka. (Alkuteokset: Topica. Sophistici elenchi.) Teokset, osa 2. Classica-sarja. Suomennokset ja selitykset Marke Ahonen, Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila, Juha Sihvola. Helsinki: Gaudeamus. ISBN 951-662-804-4.

Jan Blomstedt (2003): Retoriikkaa epäilijöille (Helsinki: Loki-Kirjat) ISBN 951-825-007-3

Chaim Perelman: Retoriikan valtakunta ISBN 951-768-004-X (nid.)

Jukka-Pekka Puro: Retoriikan historia ISBN: 951030090X

Juhana Torkki: Puhevalta ISBN 951-1-20331-2

Argumentti ja kritiikki: lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot [toim. Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttila]: (Gaudeamus, 1998)

Pelkkää retoriikkaa: tutkimuksen ja politiikan retoriikat [toim. Kari Palonen ja Hilkka Summa] ISBN 951-768-000-7 (nid.)

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org../../../r/e/t/Retoriikka.html

Luokka: Retoriikka