Suomalais-ugrilaiset kielet

Wikipedia

Suomalais-ugrilaisten kielten puhuma-alueet

Suomalais-ugrilaiset kielet on uralilaisten kielten toinen päähaara. Uralilaiseen kielikunnan toinen päähaara on samojedikielet. Yhdessä nämä muodostavat uralilaisen kielikunnan. Jotkut kielentutkijat käyttävät termejä suomalais-ugrilainen ja uralilainen toistensa synonyymeinä. Suomalais-ugrilaisten kielten puhujia on maailmassa noin 23 miljoonaa. Pienemmistä suomalais-ugrilaisista kielistä useat ovat uhanalaisia ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimusta nimitetään fennougristiikaksi.

[muokkaa] Historia

Suomalais-ugrilaiset kielet polveutuvat suomalais-ugrilaisesta kantakielestä, jota puhuttiin 5 000–6 000 vuotta sitten. Tämän jälkeen se jakautui monivaiheisesti eri kieliksi. Varhaiten erosi ugrilaisten kielten ryhmä, josta myöhemmin erkanivat mm. unkari ja muut obinugrilaiset kielet. Kantakielen läntinen haara jakautui kantapermiksi, joka suhteellisen myöhään jakautui komin ja udmurtin kieliksi, sekä suomalais-volgalaiseksi kantakieleksi. Tästä erottautuivat marin kieli, mordvan kieli ja varhaiskantasuomi eli suomalais-lappalainen kantakieli. Tämä jakautui kantalapiksi ja kantasuomeksi, joka hajaantui viimeisellä vuosituhannella eaa. itämerensuomalaisiksi kieliksi.

Suomalais-ugrilaisten kielten tutkimus on ollut pitkään sukulaiskielien osoittamista ja todistelua. Ensimmäiset luettelot suomalais-ugrilaisista kielistä laati ruotsalainen Philipp Johann von Strahlenberg vuonna 1730 ja perusteli kielien sukulaisuutta sanaston vertailulla. Myöhemmin unkarilaiset János Sajnovics (1770) ja Sámuel Gyarmathi (1799) ulottivat vertailun käsittämään myös kielien muotoaineksia. 1800-luvulla omia teorioita ovat esittäneet kielten sukulaisuussuhteista Rasmus Rask, Matias Aleksanteri Castrén, József Budenz ja Otto Donner. Nykyisin kielitutkimuksissa pääpaino on ollut suomalais-ugrilaisten kielten äänteistön, sanaston ja muoto-opin tutkimisella.

Aiemmin suomalais-ugrilaisten kielten sukupuussa nähtiin samalla kartta kansojen vaelluksista nykyisille asuinpaikoilleen, mutta tätä teoriaa ei nykyään pidetä enää oikeana. Suomalais-ugrilaisia kieliä puhutaan vielä nykyäänkin suhteellisen laajalla alueella Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Tätä voidaan selittää kahdella tavalla: joko on ollut alun perin suppeahkolla alueella puhuttu kantakieli, joka on levinnyt laajemmalle alueelle, tai suppeaa kantakieltä ei ole koskaan ollut, vaan kielimuoto on alun perin muodostunut kontaktien kautta laajalla alueella muiden kielten yhteensulautumisessa. ^[1]. Esimerkiksi fonetiikan emeritusprofessori Kalevi Wiik on esittänyt teorian, jonka mukaan suomalais-ugrilaista kieltä olisi puhuttu nykyistä Pohjois-Saksaa myöten ja koko Skandinaviassa. Teoria on saanut tiedeyhteisössä vain vähän kannatusta.^[2] Wiikin argumentaatiota on kritisoitu varsin löyhäksi ja Tapani Kilpeläisen mukaan Wiik myös tekee joitain teoriansa kannalta keskeisiä oletuksia varsin heppoisin perustein. ^[3]

[muokkaa] Rakenne

Suomalais-ugrilaiset kielet ovat luonteeltaan synteettisiä kieliä, niissä on paljon sijamuotoja ja suhteellisen vähän adpositioita.

Nykyisen käsityksen mukaan yhteiselle kantakielelle oli tunnusomaisia seuraavat äänteelliset piirteet:

Ensimmäisessä tavussa esiintyivät lyhyet vokaalit i, u, ü (= y), e, o, ä, a ja pitkät i, u, e, o
Seuraavissa tavuissa esiintyi vain kolme vokaalia, nimittäin a, ä, e
Sanoissa vallitsi vokaalisointu
Konsonantistoon kuului mm. useita sibilantteja, affrikaattoja ja liudentuneita äänteitä.
Sanan pääpaino oli ensi tavulla.

Kantakielen muotopiirteitä olivat mm. seuraavat: deklinaatiossa oli kuusi sijaa (nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, lokatiivi, ablatiivi ja latiivi), nominien ja verbien taivutuksessa tunnettiin yksikön lisäksi monikko ja kaksikko, verbien taivutukseen kuului eri aikaluokkia (preesens, mennyttä aikaa ilmoittava preteriti) ja tapaluokkia (indikatiivi, imperatiivi, konjunktiivi). Lauserakenteelle oli ominaista mm. nominin esiintyminen predikaattina (ns. nominaalilauseissa) ja määritteen asema pääsanan edellä. Paikallissijoista lienee tulo- ja erosijojen käyttö ollut indoeurooppalaisiin kieliin verrattuna yleisempää.

[muokkaa] Luokittelu

Ugrilaiset kielet

Unkarilaiset kielet
- unkari (madjaari)
Obinugrilaiset kielet
- hanti (ostjakki)
- mansi (voguli)

Suomalais-permiläiset kielet

Permiläiset kielet
- komi (syrjääni)
- komipermjakki
- udmurtti (votjakki)
Suomalais-volgalaiset kielet
- Marilaiset kielet
  - mari (tšeremissi)
- Mordvalaiset kielet
  - ersä
  - mokša
- Sammuneet suomalais-volgalaiset kielet
  - merja
  - metserä
  - muroma
- Suomalais-saamelaiset kielet
  - Saamelaiskielet
    - Länsisaamelaiset kielet
    - Itäsaamelaiset kielet
      - inarinsaame
      - keminsaame
      - koltansaame (koltta)
      - akkalansaame
      - kiltinänsaame
      - turjansaame
  - Itämerensuomalaiset kielet
    - inkeroinen
    - liivi
    - karjala
      - aunuksenkarjala (aunus, livvi)
      - lyydi
      - varsinaiskarjala
    - suomi (johon luetaan myös meänkieli)
    - vatja
    - vepsä
    - viro (johon luetaan myös võro ja sen murre setu)

Volgalaisiin kieliin luetaan marilaiset ja mordvalaiset kielet, mutta uusien kielitieteellisten tutkimusten mukaan ne eivät muodosta yhteistä ryhmää vaan ovat haarautuneet lähes samanaikaisesti suomalais-volgalaisesta kantakielestä.

Kielten sukulaisuuden toteamiseksi voidaan tehdä erilaisia rinnastuksia. Varmimmin sukulaisuuden osoittavat erilaiset huonosti lainautuvat elementit, kuten suffiksit ja johtimet. Toisaalta helpoimmin sukulaisuuden näkee rinnastamalla sanoja. Suomalais-ugrilaisen kielisukulaisuuden todistusaineistoksi kelpaa tietenkin myös uralilainen sanasto.