Taidekritiikki
Wikipedia
Taidekritiikki tai taidearvostelu on julkisesti esitettävien taideteosten tai teoskokonaisuuksien, taiteeseen liittyvien ilmiöiden, käsitysten, teorioiden tai taide- ja kulttuuripolitiikan ja taidehistoriallisen arvon ja merkityksen pohtimista ja määrittelemistä. Kritiikkiä harjoitetaan kaikilla taiteenaloilla, mutta tässä artikkelissa pysytellään kuvataiteita koskevassa kritiikissä.
Kritiikki on mukana sekä taiteen tekemisessä että sen vastaanotossa. Taidekoulutuksessa kritiikiksi kutsutaan sitä, että opettaja esittää opiskelijoille kritiikkiä heidän harjoitustöistään. Taiteilija harjoittaa kritiikkiä tehdessään taidetta. Tätä sanotaan itsekritiikiksi. On tapana sanoa, että teoksen tehnyt taiteilija on sen ensimmäinen kriitikko. Myös yleisö arvottaa taidetta ja voidaan sanoa, että tällä tavalla jokainen on kriitikko.
Kritiikkiin erikoistuneita henkilöitä, jotka tutkivat ja arvioivat taidetta kutsutaan taidearvostelijoiksi tai taidekriitikoiksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historiaa
Taidekritiikkiä harjoittivat Italian renessanssin taiteesta, taiteilijoista ja arkkitehtuurista kirjoittaneet Leon Battista Alberti tai Giorgio Vasari.
Nykyisin tunnetun taidekritiikin synty liittyy lehdistön kehitykseen ja valistusfilosofiaan.
Ranskalaista Denis Diderot´ia (1713–1784), ensyklopedistia ja filosofia pidetään myös ensimmäisenä suurena taidekriitikkona. Hän kirjoitti taidekritiikkiä vuodesta 1759 alkaen yli 30 vuoden ajan arvostellen Pariisin salonkia, vuosittain järjestettyä taidenäyttelyä Correspondance littraire -lehteen. Hänen maineensa kriitikkona muistetaan taiteen, taiteilijoiden ja maalaustekniikan analyysin, sekä makunsa ja tyylinsä takia. Vuonna 1796 julkaistua kirjoitusta Essai sur la peinture (Essee maalaustaiteesta) ihailivat niin Goethe kuin myöhemmin 1800-luvun runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire.
Taidekritiikki yleistyi eurooppalaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuina näyttelyarvosteluina 1800-luvun kuluessa. Taideteoriaa ja kirjallisuuskritiikkiä lähestyvää taidekritiikkiä alettiin julkaista, kun taidealojen ja taidehistorian asioita käsittelevät aikakauslehdet alkoivat ilmestyä niitä koskevien tieteenalojen kehityksen myötä.
[muokkaa] Taidekirjoittelua vai kritiikkiä?
Taidekritiikkiä eivät ole harjoittaneet vain akateemisesti koulutetut oppineet. Myös taiteilijat ja kirjailijat ovat toimineet taidekriitikkoina. Joskus puhutaan kritiikistä taiteena.
Arvostellessaan vuoden 1846 Salonkia ranskalainen runoilija ja kriitikko Charles Baudelaire totesi kuuluisassa lauseessaan, että "Taidekritiikki syntyi taiteen kohdusta".
» Ollakseen oikeudenmukainen, tosin sanoen perustellakseen olemassaolonsa, kritiikin pitäisi olla puolueellista, intohimoista ja poliittista, toisin sanoen sen pitäisi olla kirjoitettua eksklusiivisesta, pois sulkevasta näkökulmasta, vain näkökulmasta, joka avaa laajimman mahdollisen horisontin. »
Oscar Wilden kirjoitus The Critic as Artist (Kriitikko taiteilijana) julkaistiin vuonna 1890. Siinä Wilde esittää, että parhaan kritiikin täytyy hylätä tavalliset, erityisesti realismin ohjenuorat, ja hyväksyä impressionismin estetiikka – mitä lukija kirjallisia teoksia lukiessaan tuntee, pikemminkin kuin mitä hän lukiessaan ajattelee tai järkeilee. Kriitikon täytyy ylittää kirjalliset tapahtumat ja pohtia ”mielen mielikuvituksellisia intohimoja”. Oscar Wilden mukaan kriitikko ei saa vain selittää taideteoksia, vaan hänen täytyy pyrkiä syventämään sen mysteeriä.
Taidenäyttelyiden lisääntyessä 1900-luvun kuluessa alettiin niiden yhteydessä julkaista katalogeja, esseitä ja monograafeja. Puhutaan taidekirjoittelusta, jolla tarkoitetaan kuvataiteesta kirjoittamista ilman arvottavia painotuksia. On kiistelty siitä, kuuluuko taidenäyttelyjen yhteydessä julkaistava aineisto taidekritiikin vai markkinoinnin piiriin, koska usein niiden kirjoittajina ovat kuitenkin samat henkilöt. Ainakin taiteen edistämisen ja sen kritiikin välinen raja on hämärtynyt.
[muokkaa] Taidekritiikin alku Suomessa
Suomalainen taidekritiikki alkoi vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen aloittaman taidenäyttelytoiminnan yhteydessä. Niinpä esimerkiksi Morgonbladetista saatettiin lukea huhtikuussa 1847 Fredrik Berndtsonin kirjoittama kolmiosainen, perusteellinen arvostelu Suomen taideyhdistyksen ensimmäisestä näyttelystä Helsingissä.
Suomalainen taidekritiikki syntyi valistuksellisista ja kansallisista syistä. Taidekriitikot olivat usein kulttuurin eri aloille perehtyneitä asiantuntijoita, kuten Jac. Ahrenberg (Johan Jacob Ahrenberg), joka oli monipuolisesti taiteisiin perehtynyt ja Euroopassa matkustellut suomalainen arkkitehti, taiteilija ja kirjailija. Toinen merkittävä henkilö 1800-luvulla oli kirjailija, kirjallisuudentutkija ja esteetikko Fredrik Cygnaeus, joka vaikutti Taideyhdistyksen piirissä Suomen kansalliseen herätykseen.
Carl Gustaf Estlanderin sanat Ateneumin avajaisissa vuonna 1887 luonnehtivat myös kotimaisen taidekritiikin kansallista linjaa vielä pitkälle seuraavalle vuosisadallekin:
» Vaikka taiteemme nykyisin etsiikin aiheensa ihmisten parista ja luonnosta, katselkoon se niitä aina hyväntahtoisin ja rakastavin silmin, ja vaikka taiteemme vielä onkin pakko käytellä talttaa ja sivellintä Pariisin tai Düsseldorfin tapaan, johtakoon sen kehitys vakaasti kohti sitä hetkeä, jolloin veistokset ja maalaukset eivät ole ainoastaan sisällöltään, vaan myös muodoltaan kotimaisia. »
Taidekritiikkiä kirjoittivat myös kansakunnan johtavat vaikuttajat. Esimerkiksi J.V. Snellman kirjoitti toimittamassaan Saima-lehdessä muutamia arvioita ja kirjoituksia kuvataiteista ja myös Zacharias (Sakari) Topelius kirjoitti Helsingfors Tidningarin toimittajana taidearvosteluja.
Taidekritiikki syntyi Suomessa muihin Euroopan maihin verrattuna myöhään. Mutta jo 1900-luvun alussa sitä julkaistiin lähes kaikissa sanomalehdissä. Näin kritiikkiin tuli jatkuvuutta ja se alkoi kattaa kaikki merkittävimmät museo- ja gallerianäyttelyt.
[muokkaa] Modernismi ja formalistinen kritiikki
Modernismin aikana syntyi käytäntö, jossa taidekriitikko saattoi ryhtyä jonkun esiintulevan uuden taidesuunnan puolestapuhujaksi. Tällaisia voimakkaasti yhden suuntauksen puolesta toimineita vaikutusvaltaisia taidekriitikoita ovat olleet esimerkiksi:
- kriitikko (maa, aika) - suuntaus
- Roger Fry (Englanti, 1910-luku) - postimpressionismi
- Guillaume Apollinaire ja Andre Breton (Ranska, 1910- ja 20-luku) – surrealismi
- Clement Greenberg ja Harold Rosenberg (USA 1950-luku) – abstrakti ekspressionismi
- Michel Tapiére (Ranska 1950-luku) – informalismi
- Lawrence Alloway (Englanti 1950-luku) – pop-taide
- Pierre Restany (Ranska 1961) – nouveaux realistes eli uudet realistit
- Germano Celant (Italia 1967) – arte povera
- Achille Bonito Oliva (Italia 1979) – transavantgarde
Modernismi korosti taideteosten muodollisia ja visuaalisia piirteitä. Seurauksena syntyi formalistinen taidekritiikki, joka kiinnitti huomiota tavallisesti teosten sisäisiin ja muodollisiin ominaisuuksiin, kuten väreihin tai sommitteluun ja pyrki tieteellisyyteen. Formalistista taidekritiikkiä on arvosteltu siitä, että se ei ota huomioon taiteen esitysympäristöä, niitä esitysfoorumeita joissa sitä esitetään tai muita taiteen konteksteja. Formalistiseen taidekritiikkiin sisältyi usein arvostelmien jyrkkyys ja se oli tavallisesti selkeää.
[muokkaa] Journalistinen kritiikki
Taidekriitiikki oli 1950-luvulle asti autoritääristä asiantuntijakritiikkiä. Uusi, niin sanottu journalistinen taidekritiikki syntyi 1960-luvulla. Se korosti kritiikin luettavuutta, ajankohtaisuutta ja informatiivisuutta, sekä arvioi myös taiteen taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia tekijöitä ja instituutioita. Samanaikaisesti tulivat maamme sanomalehtiin kulttuuriosastot ja kulttuurihallinto alkoi kehittyä.
Useissa länsimaissa vaikutti niin sanottu uusi journalismi (en:New Journalism), joka toi sekä sanomalehtikirjoittamiseen että kritiikkiin radikaaleja, avantgardistisia piirteitä. Uusien taiteen "ismien" seuratessa toinen toistaan 1960-luvulla, toistui taidekritiikin historiassa aikaisemminkin havaittu piirre: taiteen avantgardea vastasi innovatiivinen kritiikki.
[muokkaa] Taide ja kritiikki muutoksessa
Nykytaiteen keinot ja esitystavat alkoivat muuttua 1960-luvulta alkaen ja 1980-luvun alkuun mennessä ne yleistyivät Suomessa. Maalaukset ja veistokset olivat muodostaneet aikaisemmin melko yhtenäisen muoto- ja merkkikielen. Nyt performanssit, installaatiot ja videot aiheuttivat sen, että taideteosten vertailu tuli vaikeammaksi.
1980-luvulla yleistyneen postmodernismin myötä alettiin kritisoida valistuksen rationalismin ja tekniikan ylivaltaa yhteiskunnassa. Taidekritiikki tuli subjektiivisemmaksi ja samalla kuvailevammaksi. Taidenäyttelyiden määrän kasvaessa sanomalehdissä julkaistun taidekritiikin määrä väheni huomattavasti. Kun kriitikot alkoivat valita satojen taidenäyttelyiden joukosta muutamia, joista he kirjoittivat, kritiikki muuttui valikoivaksi, strategiseksi ja abstraktiksi. Se menetti aikaisemman kattavuutensa ja konkreettisuutensa.
Viime aikoina on keskusteltu siitä, tuleeko taidekritiikki säilymään nykyisessä muodossaan. Jotkut ovat sitä mieltä, että taidekritiikkiä ei tarvita. Toiset näkevät, että kritiikistä on tullut taiteen ja taiteilijoiden markkinointia. Jotkut taas väittävät, että kritiikkiä on niin kauan kuin on taidettakin, koska kritiikki syntyi samanaikaisesti taiteen kanssa, eikä voida edes puhua taiteesta ilman kritiikkiä.
[muokkaa] Merkittäviä kuvataidekriitikoita Suomessa:
|
|
|
|
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Lähteitä
- Frieman, On Diderot´s Art Criticism.(pdf) (englanniksi)
- Oscar Wilde, The Critic as Artist, 1890 (englanniksi)
- Pekka Vähäkangas, Snellmanin taidekritiikin luonne. (pdf)
- Kansainvälinen kuvataidearvostelijoiden yhdistys AICA (englanniksi)(espanjaksi)(ranskaksi)
- Sven Sandström (toim.), Konstkritik 1 osa Från hellenism till impressionsim ja 2 osa De moderna konsten, 1968.
- Riitta Ojanperä (toim.), Taide, aika, ajatus, Suomen taiteilijaseura, Helsinki 1989.
- Malcolm Geed (toim.), Art Criticism since 1900, Mancherster University Press, 1993.
- James Elkins, What Happened to Art Criticism?, Chicago: Prickly Paradigm Press, 2003.
