Ydinaseriisunta
Wikipedia
Ydinaseriisunta tarkoittaa aseistariisuntatoimia, jotka kohdistuvat ydinaseisiin. Ydinaseriisunnan tavoitteena voi olla joko ydinaseiden määrän vähentäminen, yleensä kahden- tai monenvälisellä sopimuksella varustelukilvan hillitsemiseksi, tai ydinaseiden kaikkinainen hävittäminen, yleensä maailmanlaajuisella yhteistyöllä koska muutoin yhden maan hankkimat ydinaseet aiheuttaisivat epätasapainon joka vaatisi muita hankkimaan vastaavan ydinpelotteen itselleen.
Ydinaseriisunnan välttämättömyydestä maailmanlaajuisena tavoitteena ja suoranaisena ihmiskunnan kohtalonkysymyksenä vallitsee laaja kansainvälinen periaatteellinen yhteisymmärrys, joka ilmenee laajana sitoutumisena ydinaseriisunnan ja pysyvän rauhan edistämisen periaatteisiin. Täysin universaalia kannatusta ydinaseriisunta ei kuitenkaan saa edes periaatteellisella tasolla, puhumattakaan siitä että sen käytännöllinen toteutus on usein, joskaan ei aina, osoittautunut ylivoimaiseksi tavoitteeksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ydinaseriisunnan perusta
Ydinaseriisuntaa ja rauhan tavoittelua koskeva periaatteellinen yhteisymmärrys on selkeimmin lausuttu asiaa koskevissa, ratifioineita maita sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa. Yleisimmällä tasolla rauha on sovittu kansakuntien yhteiseksi tavoitteeksi Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa ([1]), joka periaattessa sitoo YK:n jäsenmaita, ja joka alkaa seuraavasti:
- Me Yhdistyneiden kansakuntien kansat, vakaana tahtonamme pelastaa tulevat sukupolvet sodan vitsaukselta, joka jo kahdesti nykypolven eläessä on tuottanut ihmiskunnalle sanomattomia kärsimyksiä...
Peruskirjan 2. artiklan 3. kohta määrää, että
- Kaikkien jäsenten on selvitettävä kansainväliset riitansa rauhanomaisin keinoin siten, ettei kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta eikä oikeudenmukaisuutta vaaranneta.
Lähes kaikki maailman maat ovat siis sitoutuneet rauhantavoitteeseen liittyessään YK:n jäseniksi. Kun peruskirja laadittiin 1940-luvun puolivälissä ei ydinaseiden olemassaolo tai ainakaan niiden merkitys ollut vielä yleisesti tiedossa. Näin ollen peruskirja ei vielä erikseen mainitse ydinseita. Hyvin pian kylmän sodan alettua kävi kuitenkin selväksi, että ydinaseet muodostavat erittäin merkittävän uhan maailman turvallisuudelle, ellei peräti sivilisaation olemassololle. Ymmärrettiin, että ydinasevarastojen tuhovoima kasvaisi pian niin suureksi, että ydinsota puhjetessaan voisi lähes täydellisesti hävittää ihmiskunnan ja sen saavutukset. Kun tämä käsitettiin, alettiin toimenpiteitä vaaran purkamiseksi suunnittela. Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous päätöslauselmassaan 715 vuodelta 1953 antoi YK:n Aseistariisuntakomission tehtäväksi selvittää ydinaseriisunnan aloittamisen mahdollisuutta. Saman vuoden joulukuussa Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower piti YK:n yleiskokoukselle puheen, joka johti YK:n ydinaseriisuunnasta vastaavan järjestön, Kansainvälisen atomienergiajärjestön perustamiseen.
[muokkaa] "Atomit rauhan puolesta" -puhe
Puheessaan YK:n yleiskokoukselle 1953 ([2]) presidentti Eisenhower lausui seuraavaa:
- "Jos Yhdysvaltoja vastaan tehtäisiin ydinhyökkäys, vastauksemme olisi nopea ja tuhoisa. Mutta kun sanon, että Yhdysvaltain kyky puolustautua on riittävä tuottamaan hirvittävää tuhoa hyökkääjälle [...] en ilmaise totuudenmukaisesti Yhdysvaltain tarkoitusperiä enkä sen toiveita. Jos tyytyisimme tähän, vahvistaisimme sen lopullisen toivottoman uskon, että kaksi ydinasekolossia on pysyvästi tuomittu pahantahtoisesti silmäilemään toisiaan halki vapisevan maailman. Silloin hyväksyisimme avuttomina sivilisaation tuhon ja ihmiskunnan korvaamattoman, halki sukupolvien kuljetetun perinnön todennäköisen hävittämisen [...]"
Eisenhowerin sanojen koruttomuus ja toivottomuus ilmaisee hyvin ajan synkkää ilmapiiriä. Eisenhower kuitenkin päätti puheensa toiveikkaasti:
- "Ei riitä, että tämä voima riistetään sotilaiden käsistä. Se täytyy antaa niille, jotka osaavat riisua sen sotilaallisesta kuorestaan ja soveltaa sitä rauhanomaiseen käyttöön. [...] Jos ydinasevarustelun pelottava kehityskulku voidaan kääntää, atomin valtaisa voima voidaan kehittää suureksi siunaukseksi, koko ihmiskuntaa hyödyttäväksi voimaksi. Yhdysvallat painottaa, että ydinenergian rauhanomainen voima ei ole tulevaisuuden unelma. Tämä mahdollisuus, jo toteutuskelpoiseksi todistettu, on käytössä tänäpäivänä. Onko epäilystäkään, että jos maailman tiedemiehet ja insinöörit saisivat mahdollisuuden edistää rakentavia ideoitaan riittävällä määrällä fissiiliä materialia, etteikö tämä mahdollisuus pian kehittyisi yleismaailmalliseksi, tehokkaaksi ja taloudelliseksi voimavaraksi."
Koska puheessa vaadittiin ydintekniikan käyttöä rauhan pikemminkin kuin sodan palveluksessa, käytetään puheesta nykyään yleensä "Atomit rauhan puolesta" (englanniksi "Atoms for Peace") -puheen nimeä. Puhetta pidetään yleisesti YK:n konkreettisen ydinaseiden vastaisen ja rauhanomaista ydintekniikkaa edistävän toiminnan käynnistäneenä puheena, sillä puheensa lopuksi Eisenhower antoi YK:n yleiskokoukselle seuraavan ehdotuksen:
- "Siksi teen seuraavanlaisen ehdotuksen: pääasiallisten osaanottajamaiden tulisi, sikäli kun varotoimenpiteet sallivat, nyt ja myöhemmin antaa yhdessä varastoistaan luonnonuraania ja fissiilejä materiaaleja jonkinlaiselle kansainväliselle atomienergiajärjestölle. Uskoakseni sellainen järjestö voitaisiin perutaa Yhdistyneiden kansakuntien suojissa. [...] Tämän kansainvälisen atomienergiajärjestön tärkeäksi velvoitteeksi tulisi selvittää millä keinoin fissilejä materiaaleja voitasiin asettaa käytettäväksi ihmiskunnan rauhanomaisten tavoitteiden edistämiseksi. Asiantuntijoita tulisi asettaa tutkimaan ydintekniikan hyödyntämistä maanviljelyksessä, lääketieteessä ja muissa rauhanomaisissa tarkoituksissa. Erityisesti tulisi tutkia riittävän sähkönsaannin takaamista maailman energiapulasta kärsiville alueille. Näin osanottajat käyttäisivät voimaansa pikemminkin ihmiskunnan tarpeiden kuin pelkojen palveluksessa."
[muokkaa] Kansainvälinen atomienergiajärjestö
Eisenhowerin asettamien suuntaviivojen mukaisesti Yhdistyneiden kansakuntien alaisuuteen perustettiin Kansainvälinen atomienergiajärjestö (IAEA) vuonna 1957. Järjestön nimi ja luonne tulivat suureksi osaksi Yhdysvaltain presidentti Eisenhowerin muutamaa vuotta aiemmin pitämän "Atomit rauhan puolesta" -puheen mukaisiksi. Järjestön tehtäväksi asetettiin toisaalta ydintekniikan sotilaallisen käytön estäminen ja vähentäminen, sikäli kuin se järjestölle vain suinkin on mahdollista, ja toisaalta ydintekniikan rauhanomaisen käytön edistäminen. Näitä tehtäviään IAEA toteuttaa edelleen. Olemassaolonsa aikana se on merkittävästi edistänyt ydinenergian käyttöä ja mm. säteilyn käyttöä maanviljelyksessä ja lääketieteessä (lisää säteilyn käyttötarkoituksista artikkelissa ionisoiva säteily). Toisaalta IAEA ylläpitää maailmanlaajuista fissiilien aineiden seurantaa ja läpitunkevaa tarkastusohjelmaa, joita ilman ydinmateriaalien käytön nykyisenkaltainen rajoittaminen ja täsmällinen seuranta olisi hyvin vaikeaa ellei peräti mahdotonta. IAEA myös valvoo kansainvälisten sopimusten noudattamista ja toimii aseistariisunta-asioissa neuvonantajana YK:n yleiskokoukselle, turvallisuusneuvostolle ja muille elimille.
IAEA:n työ ydinaseriisunnan ja ydinvoiman rauhanomaisen käytön edistämiseksi palkittiin vuonna 2005 Nobelin rauhanpalkinnolla, joka jaettiin järjestön ja sen pääsihteerin Mohamed ElBaradein kesken. Perusteeksi Nobel-komitea mainitsi palkittujen "ponnistelut ydintekniikan sotilaallisen käytön ehkäisemikseksi sekä ydinvoiman rauhanomaisen käytön parhaan mahdollisen turvallisuuden varmistamiseksi". Lisäksi Nobel-komitea korosti "menneinä vuosikymmeninä keskittäneensä tarmonsa vähentääkseen ydinaseiden merkitystä kansainvälisessä politiikassa, tähdäten niiden kieltämiseen. Se, ettei maailma ole tässä suhteessa kokenut juurikaan edistystä viime aikoina, tekee ydinaseiden vastustamisen entistäkin tärkeämmäksi."
[muokkaa] Sopimukset
[muokkaa] Ydinsulkusopimus
IAEA:n perustaminen antoi toivoa kehityskulusta, joka johtaisi ydintekniikan hyödyntämiseen rauhan eikä sodan tehtävissä. Silti kylmä sota oli edelleen kylmimmillään, ja ydinsodan uhka oli kaukana teoreettisesta mahdollisuudesta. Yhdistyneiden kansakuntien jäsenet etsivät mahdollista pakotietä umpikujalta vaikuttavasta tilanteesta.
Vuonna 1961 Irlanti esitti YK:n yleiskokoukselle, että kansainvälisellä sopimuksella tehtäisiin laittomaksi ydinaseiden hankkiminen. Rohkealta vaikuttava ehdotus hyväksyttiin YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaksi. 1965 Genevessä aseistariisuntakonferenssi aloitti neuvottelut sellaisen sopimuksen luonnostelemiseksi. Koska sopimus kieltäisi ydinaseiden hankkimisen, muttei olemassa olevien ydinasearsenaalien säilyttämistä, eli se sulkisi väylän ydinaseiden leviämiseltä, sopimusta alettiin kutsua ydinsulkusopimukseksi.
Vuonna 1968 neuvottelut saatettiin päätökseen ja kesäkuun 1. päivä samana vuonna ydinsulkusopimus avattiin allekirjoituksille. Irlanti sai sopimusta esittäneenä maana kunnian allekirjoittaa sen ensimmäisenä ja myös Yhdysvallat ja Neuvostoliitto allekirjoittivat sopimuksen ensimmäisten joukossa. 40 muun maan, Suomi mukaan lukien (sopimusteksti Suomen lakikokoelmassa: [3]), allekirjoitettua sen, sopimus astui voimaan 5. maaliskuuta 1970. Sittemmin lähes kaikki maailman maat ovat liittyneet ydinsulkusopimukseen ja tätänykyä allekirjoittajia on 189. Sopimuksen noudattamista valvoo IAEA pitämällä kirjaa fissiileistä materiaaleista ja tekemällä tarkastuksia ydinlaitoksiin allekirjoittajamaissa.
Uusien ydinaseiden hankkimisen estäminen on toki vasta puolittainen saavutus, mutta sopimuksessa painotetaankin, että se on laadittu "uskoen, että ydinaseistuksen leviäminen vakavasti lisäisi ydinasesodan vaara". Sopimuksen ja sen valvonnan pääasiallisena tavoitteena on siis estää ydinaseiden leviäminen ja sen sijaan taata ydintekniikan rauhanomaisen käytön edistyminen. Siten sopimuksen mukaan "kaikki sopimuksen osapuolet ovat oikeutettuja osallistumaan tieteellisten tietojen mahdollisimman täydelliseen vaihtoon sekä yksin tai yhteistoiminnassa muiden valtioiden kanssa atomienergian rauhanomaisen käytön edelleenkehittämiseen".
Edelleen sopimuksen allekirjoittajat sitoutuvat lainvoimaisesti ydinaseriisuntaan, sillä sopimuksen solmineet valtiot ilmoittavat siinä "tarkoituksenaan olevan päästä niin pian kuin mahdollista ydinasekilpailun lopettamiseen ja ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin ydinaseriisunnan saavuttamiseksi".
Yksikään ydinsulkusopimuksessa mukana olevista maista ei ole tähän päivään mennessä hankkinut ydinasetta. Sopimuksen nojalla IAEA pystyy ulottamaan tarkastuksensa ja kaukovalvontalaitteilla tapahtuvan valvonnan kaikkiin allekirjoittajamaihin, joten asia voidaan myös varmentaa.
Ydinsulkusopimusta ei kuitenkaan ole täysin poikkeuksetta noudatettu, sillä Irakin väitettiin havittelevan ydinasetta sopimuksen vastaisesti, ja IAEA:n tarkastukset eivät voineet Irakin toimien takia varmistaa väitteitä ennen Persianlahden sotaa, mutta nyttemmin on näytetty toteen ettei se koskaan tullut lähelle toimivan ydinaseen hankkimista eikä tavoitellut sellaista enää ennen Yhdysvaltojen miehitystä.
Ydinsulkusopimus kattaa lähes kaikki maailman maat, mutta ei aivan. Ydinsulkusopimuksen ulkopuolisista maista Israel on tiettävästi hankkinut ydinaseen, mutta ei virallisesti kiellä eikä myönnä aseen olemassaoloa. Ydinenergiaa Israel sitä vastoin ei käytä. Intia ja Pakistan hankkivat ydinaseen 1990-luvun lopulla. Niiden ydinaseiden olemassaolo on varmennettu, sillä maat ovat tehneet ydinkokeita. Pohjois-Korea on irrottautunut ydinsulkusopimuksesta ja väittää hankkineensa ydinaseita, mutta tämä on toteennäyttämättä.
[muokkaa] SALT ja ABM
Ydinsulkusopimuksen hengessä supervallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat aloittivat strategisten ydinaseiden vähentämiseen tähtäävät neuvottelut 1968. Ajateltiin, että ennen kuin on realistista pyrkiä vähentämään aseita, niiden määrää tulisi rajoittaa molemminpuolisella sopimuksella. Neuvotteluja kutsuttiin nimellä SALT, eli Strategic Arms Limitation Talks. Aluksi neuvottelut olivat tuloksettomia, mutta vuoteen 1972 mennessä supervaltojen johtajat, presidentti Nixon ja puoluesihteeri Brežnev, pääsivät yhteisymmärrykseen ja solmivat kahdenvälisesti väliaikaisesta rajoituksesta aseiden määrässä jatkoneuvottelujen ajaksi sekä torjuntaohjukset kieltävästä ABM-sopimuksesta.
ABM-sopimuksen ([4]) ajatuksena on, että mikäli jompikumpi puoli onnistuisi kehittämään puolustusjärjestelmän, joka torjuisi toisen puolen ydinohjukset, tämä itse asiassa kasvattaisi ydinsodan riskiä koska silloin kauhun tasapaino järkkyisi. Näin olisi siksi, että tällöin tehokkaan puolustuksen haltija olisi suojassa vastustajan kostoiskulta ja voisi ilman tuhoutumisen riskiä tehdä ensi-iskun. Toisaalta jos jompikumpi tietäisi vastustajansa valmistelevan tehokasta puolustusta, olisi tämän tehtävä ensi-isku ennen puolustuksen valmistumista, jottei jäisi avuttomana alttiiksi ydintuholle kun vastustaja saa puolustuksensa valmiiksi.
ABM-sopimukseen jätettiin kuitenkin oikeus rakentaa paikallinen puolustusjärjestelmä joko pääkaupungin tai yhden ohjustukikohdan suojaksi. Neuvostoliitto rakensikin puolustusjärjestelmän Moskovalle, kun taas Yhdysvallat rakensi vastaavan järjestelmän yhdelle tukikohdistaan. Nämä järjestelmät antavat kuitenkin tosiasiassa vain vähäistä suojaa mannertenvälisiä ohjuksia vastaan. Nyttemmin Yhdysvallat on yksipuolisesti ilmoittanut irtisanoutuvansa ABM-sopimuksesta ja sunnittelee ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamista.
SALT-sopimuksen mukaisesti osapuolet jatkoivat rajoitusneuvotteluja, joille annettiin nimi SALT II. Vladivostokissa 1974 saavutettiin läpimurto kun presidentti Ford ja puoluesihteeri Brežnev sopivat selkeät rajat eräiden strategisten ydinaseiden määrille. Merkittävimmät rajoitukset olivat
- 2400 kappaleen raja ydinaseiden kuljetusvälineille (strategiset ohjukset, pommikoneet ym.)
- 1320 kappaleen raja monikärkisille (MIRV) ohjuksille
- kielto rakentaa uusia mannertenväliesten ohjusten laukaisualustoja
- kielto uudentyyppisten strategisten hyökkäysaseiden rakentamiselle
SALT II ([5]) allekirjoitettiin Wienissä 1979.
[muokkaa] START I ja START II
SALT-sopimukset ainoastaan rajoittivat aseiden määrää, ne eivät varsinaisesti johtaneet olemassa olevien aseiden vähentämiseen. Varsinaisiin vähennyksiin tähtäävät neuvottelut aloitettiin 1982 ja ne saivat osuvasti nimen alku eli START, joka on lyhenne sanoista Strategic Arms Reduction Treaty. Neuvottelut saatiin päätökseen vasta 1991 ja sopimuksen ([6]) allekirjoittivat presidentit Bush ja Gorbatšov Washingtonissa.
START:ssa sovittiin ydinaseiden vaiheittaisesta vähentämisestä. Vähennysten toteutuksesta ja varmentamisesta määrättiin myös sopimuksessa. Aseiden maksimimäärät, kummallekin puolelle yhtäsuuret, sovittiin seuraavanlaisiksi:
| Maksimi vuoteen ... mennessä | 1997 | 1999 | 2001 |
| Mannertenväliset ohjukset | 2100 | 1900 | 1600 |
| Taistelukärjet yhteensä | 9150 | 7950 | 6000 |
| Taistelukärjet ohjuksissa | 8050 | 6750 | 4900 |
| Summattu räjähdysvoima (MT) | - | - | 3600 |
Lähes samanaikaisesti Berliinin muuri murtui ja hieman myöhemmin Neuvostoliitto romahti. Kylmän sodan päättyminen johti aseistariisunnalle otolliseen ilmapiiriin. START-sopimusta seurasi hyvin pian START II -sopimus ([7]), jonka allekirjoittivat presidentit Bush ja Jeltsin vuonna 1993. Sopimus kielsi monikärkiset ydinohjukset (MIRV) kokonaan.
[muokkaa] Kylmän sodan päättyminen ja tulevaisuus
START-sopimusten konkreettiset ja sitovat aseistariisuntavelvoitteet sekä ydinsulkusopimuksen muodostama este uusien ydinaseiden havittelulle mudostavat ydinaseriisunnan huipentuman. Kylmän sodan jälkeen oli laajalti toiveita aseistariisunnan nopealle etenemiselle, mutta poliittinen kehitys on johtanut tilanteeseen jossa toiveet jäivät toteutumatta, ainakin toistaiseksi.
Yhdysvaltain presidentti George W. Bush on ilmoittanut ettei aio noudattaa ABM-sopimusta. Venäjän duuma sitä vastoin ratifioi START II -sopimuksen sillä ehdolla, että ABM-sopimus pysyy voimassa. Täten molemmat ovat olennaisesti rauenneet ja voimaan jää ensimmäinen START-sopimus vuodelta 1991.
Vuonna 2002 presidentit Bush ja Putin sopivat pitävänsä strategisten ydinaseidensa määrän 1700-2200 kappaleessa vuoteen 2012 mennessä. Sopimuksesta ([8]) käytetään nimeä SORT eli Treaty on Strategic Offensive Reductions. Presidentti Bushin hallinto on ilmoittanut tulkitsevansa sopimusta niin, että ydinaseita voi olla enemmän, kunhan ne eivät ole sijoitettuna kuljetusvälineisiin kuten ohjuksiin tai lentokoneisiin. Koska jo START-sopimus rajaa strategisten ohjusten määrän korkeintaan 1600 kappaleeseen, on SORT käytännössä merkityksetön. Kun otetaan huomioon, että samalla ABM ja START II ovat olennaisesti rauenneet, ovat saavutukset ydinaseriisuntasopimusten saralla itse asiassa vähentyneet kylmän sodan päätyttyä.
Lisäksi kylmän sodan päätyttyä eräät ydinsulkusopimuksen ulkopuoliset maat ovat hankkineet ydinaseita: Intia ja Pakistan ovat tehneet ydinkokeet ja Pohjois-Korea väittää valmistaneensa ydinaseita, mikä tosin on varmentamatta. Ydinaseriisunnan tulevaisuus näyttää tällä hetkellä varsin heikolta, sillä suurvallat, eritoten Yhdysvallat, tuntuvat valinneen aseistariisunnan sijaan lisäasevarustelun suunnan, johon kuuluu asemenojen kasvattaminen ja ABM-sopimuksen kieltämä ohjuspuolustusjärjestelmä huolimatta kylmän sodan päättymisestä.
[muokkaa] Ydinaseriisunnan toteutus
Aseistariisunnasta sovittaessa päätetään paitsi hävitettävien aseiden määrät, niin myös tavat, joilla tuhoaminen voidan varmentaa. Tehokkaan aseistariisunnan edellytyksenä on, että voidaan varmistaa ettei aseita vain piiloteta tai pureta muotoon jossa ne olisi helposti palautettavissa käyttöön jos hyökkäyspäätös tehtäisiin. Ydinaseiden tapauksessa täytyy päättää kuinka hävitetään
- kuljetusvälineet (kuten lentokoneet ja ohjukset) sekä
- ydinräjähteet.
[muokkaa] Kuljetusvälineiden hävittäminen
Kuljetusvälineet tehdään selkeästi käyttökelvottomiksi. Ohjukset puretaan osiin, jotka viedään romuksi, ja niiden tuhoaminen voidaan varmistaa tarkastuksin. Ohjuksen poistaminen laukaisualustalta voidan varmentaa näyttämällä tyhjä laukaisualusta vastapuolen vakoilusatelliitille. Kiinteän laukaisualustan tapauksessa tämä tapahtuu avaamalla laukaisuun käytetty luukku, liikuteltavan laukaisualustan tapauksessa alusta tuodaan avoimelle paikalle ja mahdollisesti rikotaan osiin. Kiinteä laukaisualusta tehdään käyttökelvottomaksi täyttämällä se esim. betonilla.
Lentokoneiden hävittämien tapahtuu paloittelemalla lentokone osiin. Leikkaamiseen käytetään giljotiininkaltaista terää. Lentokone, joka on paloteltu tunnistettaviin (siivet, runko, peräsin ym.) osiin tuodaan avoimelle paikalle, josta vastapuolen vakoilusatelliitti voi kuvata sen.
[muokkaa] Ydinräjähteiden hävittäminen
Ydinräjähteet hävitetään yleensä laimentamalla ydinräjähde ydinpolttoaineeksi ja käyttämällä se polttoaineena voimalaitoksessa. Ydinaseessa on tyypillisesti yli 95% ketjureaktiota ylläpitävää fissiiliä ainetta. Sekoittamalla ydinräjähteen materiaali luonnonuraaniin tai köyhdytettyyn uraaniin se laimennetaan ydinaseeseen täysin riittämättömään 3–5% rikastusasteeseen. Alhaisempi rikastusaste on kuitenkin riittävä ydinvoimalalle, jossa saatu sekoiteoksidipolttoaine eli MOX kulutetaan kuten tavallinen ydinpolttoaine.
Tällä hetkellä START-sopimuksen mukaisesti ydinräjähteitä hävitetään aktiivisesti Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Yhdysvaltojen sähköntuotannosta noin 10% on peräisin hävitettävistä ydinaseista saatavasta ydinpolttoaineesta, mikä vastaa noin puolta maan kaikesta ydinsähköstä. Huolimatta joidenkin esittämistä huolista yksikään maa ei ole käyttänyt ydinvoimaloita hankkiakseen ydinasetta, mutta sen sijaan ydinvoimaloita käytetään merkittävästi ydinaseiden tuhoamiseen. Ilman luotettavaa tapaa tuhota ydinasemateriaaleja ydinaseriisunnan käytännön toteutus olisi vaikeaa tai miltei mahdotonta.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- YK:n peruskirja
- Atomit rauhan puolesta -puhe (englanniksi)
- Ydinsulkusopimus
- ABM-sopimus (englanniksi)
- SALT II -sopimus (englanniksi)
- START-sopimus (englanniksi)
- START II -sopimus (englanniksi)
- SORT-sopimus (englanniksi)
- Maailman ydinvoimajärjestön (WNA) kuvaus asemateriaalien voimalaitoskäytöstä (englanniksi)
- Nobel-komitean tiedote ja perustelut IAEA:n vuoden 2005 Nobel-palkinnolle (englanniksi)
