Billy Wilder
Wikipedia
Samuel "Billy" Wilder (s. 22. kesäkuuta 1906, Sucha, Itävalta-Unkari (nyk. Puola) - k. 27. maaliskuuta 2002, Los Angeles) oli itävaltalaissyntyinen elokuvakäsikirjoittaja, -ohjaaja ja -tuottaja, joka teki mittavan uran Hollywoodissa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Käsikirjoittaja
Samuel Wilder syntyi 1906 Suchassa, joka kuului tuolloin Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaan ja sijaitsee nykyään etelä-Puolassa. Hänen vanhempansa Max Wilder ja Eugenia Dittler olivat juutalaisia. Wilder sai jo lapsena äidiltään lempinimen "Billy", Buffalo Billin mukaan, ja hän kantoi sitä koko elämänsä ajan.
Wilder opiskeli jonkin aikaa Wienin yliopistossa, mutta hän jätti lukunsa kesken ja muutti 20-vuotiaana Berliiniin, tarkoituksenaan ryhtyä lehtimieheksi. Hän kirjoitti lehtiin rikos- ja urheilureportaaseja sekä työskenteli tanssisaleissa ammattitanssijana kunnes sai vakituisen paikan erään iltapäivälehden toimittajana. Elokuvamaailma alkoi kuitenkin vetää Wilderiä puoleensa ja hän sai töitä käsikirjoittajana maineikkaasta UFA-elokuvayhtiöstä. Ensimmäinen hänen käsikirjoittamansa elokuva oli Der Teufelsreporter (1929).
Berliinin-kautensa aikana Wilder toimi käsikirjoittajana kaikkiaan 21:ssä elokuvassa. Näistä kuuluisin oli maineikas draama Menschen am Sonntag (1930), jonka tekijäjoukkoon kuului myös Fred Zinnemann, toinen tuleva elokuvaohjaaja. Hän debytoi myös ohjaajana elokuvalla Mauvaise graine (1934).
Hän lähti Saksasta 1933 pian natsien valtaannousun jälkeen ja jatkoi uraansa Hollywoodissa Paramount-yhtiön käsikirjoittajana. Wilder ja Charles Brackett muodostivat parivaljakon, joka teki käsikirjoituksia muun muassa niin ikään Saksasta paenneelle komediaohjaaja Ernst Lubitschille. Myöhemmin Wilder nimesi Lubitschin oppi-isäkseen.
[muokkaa] Draamaohjaaja
Wilder ryhtyi ohjaajaksi 1940-luvun alussa, omien sanojensa mukaan siksi, että oli nähnyt miten huonot ohjaajat pilaavat hyviä käsikirjoituksia. Hänen ensimmäinen elokuvansa oli kevyt komedia Kadettiheila (The Major and the Minor, 1942), pääosassa musikaalitähti Ginger Rogers. Wilder kertoi myöhemmin halunneensa pelata varman päälle ja ohjata mahdollisimman populaarin ja helposti yleisöön menevän elokuvan, sillä esikoiselokuvan floppaaminen olisi merkinnyt hänelle siirtoa takaisin rivikäsikirjoittajaksi. Tämä strategia onnistui hyvin: Kadettiheila sai suotuisen vastaanoton ja Wilder sai jatkaa ohjaajana.
Varmistettuaan asemansa esikoiselokuvallaan Wilder siirtyi vakavan draaman pariin. Hänen toinen elokuvansa Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943) oli toisen maailmansodan Pohjois-Afrikan rintamalle sijoittunut draama, jonka pääosaan sotamarsalkka Rommeliksi hän sai veteraaninäyttelijä Erich von Stroheimin. Läpimurtonsa hän teki kolmannella ja neljännellä elokuvallaan: ensin Nainen ilman omaatuntoa (Double Indemnity, 1944), film noir -tyylin mukainen musta rikoselokuva, ja sitten Tuhlattuja päiviä (The Lost Weekend, 1945), tarina juoppohulluuteen vajoavasta alkoholisoituneesta kirjailijasta, nostivat hänet yhdeksi Hollywoodin nimekkäimmistä ohjaajista. Tuhlattuja päiviä toi Wilderille kolme Oscaria, tuottamisesta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta.
Wilderin parhaaksi elokuvaksi on usein nostettu Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950), jossa hän ruotii Hollywoodin tähtikultin pimeää puolta. Elokuva on tarina harhamaailmoissaan elävästä entisestä mykkäelokuvan supertähdestä Norma Desmondista, jonka osaan Wilder sai oikean entisen mykkäkauden diivan Gloria Swansonin; lisäksi hän roolitti elokuvaa lukuisilla muilla elokuvamaailman menneillä suuruuksilla, kuten Erich von Stroheim, Cecil B. DeMille ja Buster Keaton. Auringonlaskun katu sai elokuvamaailmassa ristiriitaisen vastaanoton, mutta kriitikot ja yleisö ottivat sen vastaan innostuksella ja se toi Wilderille parhaan käsikirjoittajan Oscarin.
Wilderin draamakauden elokuville on tyypillistä illuusiottomuus ja ihmisluonteen kyyninen tarkastelu. Tämän on arveltu juontaneen juurensa ohjaajan taustaan 1920-30-lukujen saksalaisessa elokuvassa, jossa ihmisluonteen pimeiden puolien tutkiminen oli suosittu teema. Wilderin maailma on ehkä raadollisimmillaan elokuvassa Tuhansien silmien edessä (Ace in the Hole, 1951), jossa sensaatioreportteri käyttää hyväkseen onnettomuuteen joutunutta miestä kirjoittaakseen myyviä lehtijuttuja.
[muokkaa] Komediaohjaaja
Wilder tunnetaan parhaiten terävistä, kyynisistä komedioistaan, joiden pariin hän siirtyi 1950-luvulla. Ensin Kaunis Sabrina (Sabrina, 1954), sitten Kesäleski (The Seven Year Itch, 1955) ja sitten Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959) loivat hänelle maineen komedian mestarina. Hänen terävä yhteiskunnallinen satiirinsa ja usein musta huumorinsa säilyivät kuitenkin ennallaan, ja esimerkiksi palkittu Poikamiesboksi (The Apartment, 1960) on luokiteltu välillä draamaksi, välillä komediaksi.
Myöhemmällä urallaan Wilder, joka alku-urallaan oli keskittynyt amerikkalaisen yhteiskunnan ruotimiseen, palasi useissa elokuvissaan Eurooppaan. Vanhaan kotikaupunkiinsa Beriiliin hän sijoitti "maailman nopeimman elokuvan", kylmän sodan politiikalle irvivän komedian Yks', kaks', kolme (One, Two, Three; 1961). Satiirinen ilotyttökomedia Irma la Douce - pikku pariisitar (Irma la Douce, 1963) sijoittui Pariisiin, äkkiväärä salapoliisitarina Sherlock Holmesin yksityiselämä (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970) Lontooseen, romanttinen komedia Avanti (1972) Italiaan. Sherlock Holmes oli Wilderille katkera kokemus: hän tunsi tehneensä uransa onnistuneimman elokuvan, mutta studio oli toista mieltä ja leikkasi kolmetuntisesta elokuvasta tunnin pois.
[muokkaa] Tyyli
Wilder käsikirjoitti kaikki elokuvansa itse, hänen mukaansa elokuvan tekeminen oli "80-prosenttisesti käsikirjoittamista ja 20-prosenttisesti ohjaamista". Hän työskenteli koko uransa ajan vakituisen käsikirjoittajakumppanin kanssa, osittain siksi, ettei englanti ollut hänen äidinkielensä. Auringonlaskun katuun (1950) asti parina oli Charles Brackett, myöhemmin I. A. L. Diamond. Hänen elokuviensa tavaramerkkejä ovat nopea ja terävä dialogi sekä taitavasti hiotut juonet. Samalla Wilder tunnettiin omasta tekstistään tarkkana perfektionistina, joka saattoi kuvata samaa kohtausta kymmeniä kertoja uudelleen, jos näyttelijät eivät lausuneet repliikkejään sanalleen oikein. Improvisointia hän ei suvainnut. Yks', kaks', kolmen tähti Horst Buchholtz kertoi lisänneensä erääseen repliikkiinsä sanat "no jaa", jolloin Wilder huusi kuvauksen poikki ja ilmoitti kuivasti: "Horst, jos haluaisin että sanoisit 'no jaa', olisin laittanut sen käsikirjoitukseen."
Vastapainona monimutkaisille käsikirjoituksille Wilderin ohjaustyyli on hyvin konservatiivista ja suoraviivaista. Hän vierasti Alfred Hitchcockin ja Orson Wellesin kaltaisia ohjaajia, jotka taituroivat elokuvissaan oudoilla kuvakulmilla, trikeillä ja kameratempuilla. Wilderin mielestä tällaiset temput vain häiritsivät elokuvaa ja ohjasivat katsojan huomion pois juonesta. Hänen ohjauksissaan kuvauksen tehtävä oli tukea tarinaa ja olla sille alisteinen.
Wilderin suosikkinäyttelijä oli Jack Lemmon, joka esitti pääosaa seitsemässä hänen elokuvassaan, mukaan lukien Piukat paikat, Poikamiesboksi, Irma la Douce ja Avanti. Sen sijaan tunnetuin hänen näyttelijöistään on epäilemättä Marilyn Monroe, Kesälesken ja Piukkojen paikkojen seksikäs naistähti. Vaikka Wilder ei pitänyt repliikkejään unohtelevasta ja oikukkaasta Monroesta, hän sai tähdestä irti tämä uran kenties parhaat näyttelijänsuoritukset. Wilderin elokuvissa esiintyi komea kaarti aikansa nimekkäimpiä näyttelijöitä, kuten Humphrey Bogart, James Cagney, Marlene Dietrich, Kirk Douglas, Audrey Hepburn, William Holden, Shirley MacLaine ja Walter Matthau.
Omien sanojensa mukaan Wilder teki sellaisia elokuvia, joita hän itse olisi halunnut nähdä.
[muokkaa] Palkinnot ja jälkimaine
Wilder voitti yhteensä kuusi Oscaria: yhden parhaasta elokuvasta (Tuhlattuja päiviä 1945), kaksi ohjauksesta (Tuhlattuja päiviä 1945, Poikamiesboksi 1960) ja kolme parhaasta käsikirjoituksesta (Tuhlattuja päiviä 1945, Auringonlaskun katu 1950, Poikamiesboksi 1960). Lisäksi hän oli ehdolla yhdeksän kertaa parhaasta käsikirjoituksesta ja kuusi kertaa parhaasta ohjauksesta. Wilderin kaksitoista Oscar-ehdokkuutta parhaasta käsikirjoituksesta oli ennätys, jonka rikkoi vasta Woody Allen vuonna 1997. Hän on myös yksi vain neljästä elokuvantekijästä, joka on voittanut Oscarit saman elokuvan tuottamisesta, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta.
Billy Wilder nauttii arvostusta yhtenä amerikkalaisen elokuvan suurista mestareista. Maailman elokuvaohjaajien raati nosti hänet sijalle 7. elokuvalehti Sight and Soundin äänestyksessä kaikkien aikojen parhaista ohjaajista vuonna 2002. Piukat paikat on ensimmäisellä sijalla American Film Instituten kaikkien aikojen hauskimpien amerikkalaisten elokuvien listalla.
[muokkaa] Filmografia ohjaajana
- Kadettiheila (The Major and the Minor, 1942)
- Tie Kairoon (Five Graves to Cairo, 1943)
- Nainen ilman omaatuntoa (Double Indemnity, 1944)
- Tuhlattuja päiviä (The Lost Weekend, 1945)
- Keisarivalssi (The Emperor Waltz, 1948)
- Berliinin raunioiden keskellä (A Foreign Affair, 1948)
- Auringonlaskun katu (Sunset Boulevard, 1950)
- Tuhansien silmien edessä (Ace in the Hole, 1951)
- Vankileiri 17 (Stalag 17, 1952)
- Kaunis Sabrina (Sabrina, 1954)
- Kesäleski (The Seven Year Itch, 1955)
- Yksinäinen kotka / Ilmojen kotka (The Spirit of St. Louis, 1957)
- Arianen lemmentarina (Love in the Afternoon, 1957)
- Todistaja (Witness for the Prosecution, 1957)
- Piukat paikat (Some Like It Hot, 1969)
- Poikamiesboksi (The Apartment, 1960)
- Yks', kaks', kolme (One, Two, Three, 1961)
- Irma la Douce - pikku pariisitar (Irma la Douce, 1963)
- Suutele minua, tyhmyri (Kiss Me, Stupid, 1964)
- Onnenonkijat (The Fortune Cookie, 1966)
- Sherlock Holmesin salaisuus / Sherlock Holmesin yksityiselämä (The Private Life of Sherlock Holmes, 1970)
- Avanti (1972)
- Etusivu uusiks' (The Front Page, 1974)
- Fedora - arvoituksellinen nainen (Fedora, 1978)
- Varsinaiset kumppanukset (Buddy Buddy, 1981)
