Dominique de Villepin
Wikipedia
Dominique Marie François René Galouzeau de Villepin 
kuuntele ääntämys? (s. 14. marraskuuta 1953, Rabat, Marokko) on ranskalainen diplomaatti, enarkki, poliitikko ja maan pääministeri 31. toukokuuta 2005 alkaen.
Villepin syntyi Rabatissa Marokossa ja kasvoi Latinalaisessa Amerikassa. Hänellä on kirjallisuuden ja oikeustieteen tutkinto. Hän on kirjoittanut runoutta, runoudesta ja poliittisia ja historiallisia esseitä. Hänen Napoléonin sadasta päivästä kertova teoksensa Les Cent-Jours ou l'esprit de sacrifice (2001) voitti Fondation Napoléonin Grand Prix d'Histoiren ja Prix des Ambassadeurs'n.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Poliittinen ura
Villepin teki uraansa diplomaattina, Afrikan asioiden komiteassa 1980–1984, Washingtonin lähetystössä 1984–1989, New Delhissä 1989–1992 ja ulkoministeriön konsulttina Afrikan asioihin 1992–1993.
Politiikkaan Villepin lähti 1980-luvun alussa, kun hänestä tuli Jacques Chiracin avustaja ulkopolitiikassa. Vuonna 1993 hänestä tuli Édouard Balladurin hallituksen ulkoministeri Alain Juppén kabinettipäällikkö. Chiracin vaalivoiton jälkeen Villepin nimitettiin Élysée-palatsin pääsihteeriksi.
Villepin nimitettiin ulkoministeriksi Jean-Pierre Raffarinin toiseen hallitukseen toukokuussa 2002. Maailmanpolitiikassa Villepin tuli tunnetuksi Irakin sotaa koskevassa keskustelussa, missä hän Ranskan ulkoasiainministerinä päättäväisesti vastusti Yhdistyneissä kansakunnissa Yhdysvaltain ja Britannian pyrkimystä Irakin sodan aloittamiseen. Ulkoministerinä de Villepin toimi maaliskuuhun 2004, jolloin hän ministeripaikkojen vaihdon jälkeen toimi sisäministerinä Raffarinin hallituksessa. Sisäministerinä Villepin kannatti Ranskan valtion ja uskonnon tiukkaa erottamista, jota hänen edeltäjänsä sisäministerinä, Sarkozy oli halunnut lieventää. Villepin järjesti lainmuutoksen, jolla karkotettiin kotiinsa naisten kivittämistä ja ruoskimista saarnannut imaami Abdelkader Bouziane. Hän järjesti muslimisaarnaajille ranskanopetusta, koulutusta laissa ja tasavallan periaatteissa.
[muokkaa] Pääministerinä
29. toukokuuta 2005 ranskalaiset äänestivät kansanäänestyksessä selvästi EU:n perustuslakia vastaan. Tämän vuoksi Jean-Pierre Raffarinin hallitus joutui eroamaan ja 31. toukokuuta 2005 Jacques Chirac nimesi Villepinin pääministeriksi.
Villepinin kautta pääministerinä ovat leimanneet sisäpoliittiset levottomuudet. Lokakuun 2005 lopussa puhkesi useiden kaupunkien lähiöissä laajoja nuorisomellakoita. Villepinin ajaman pehmeän linjan mukaisesti niitä yritettiin ensimmäiset 12 päivää hillitä. Sisäministeri Nicolas Sarkozyn vaatimuksesta presidentti Jacques Chirac vahvisti voimaan 12 päiväksi hätätilalain väkivaltaisuuksien tukahduttamiseksi.
Villepin pyrki paikkaamaan edellisten mellakoiden osasyynä olevaa Ranskan kroonista nuorisotyöttömyyttä tekemällä työnantajille helpommaksi erottaa, ja siten myös palkata nuoria ensikertalaisia työnhakijoita. Contrat de première embauche (CPE) salli työnantajan erottaa alle 26-vuotiaan työntekijä ilman syytä kahden ensimmäisen työvuoden aikana.
Lauantaina 18. maaliskuuta yli 1,5 miljoonaan opiskelijaa ja lain vastustajaa osoitti mieltään lakia vastaan 160 kaupungissa. Pariisissa mielenosoitukset muuttuivat mellakoiksi kahdessa eri tilanteessa, Sorbonnen yliopistolla heiteltiin katukiviä ja polttopulloja ja itä-Pariisissa maahanmuuttajien jengit polttivat jälleen autoja ja rikkoivat ikkunoita. Ammattiliitot vaativat yleislakon uhalla hallituksen eroa, etenkin koska Villepin ajoi lain läpi parlamentissa kuulematta työntekijäjärjestöjä.
Käytännössä Villepinin mahdollisuudet vuoden 2007 presidentinvaaleihin tuhosi ns. Clearstream-skandaali. Kesällä 2004 nimetön kirje syytti Sarkozyn pitävän pankkitiliä luxemburgilaisessa Clearstream-pankissa, jossa olisi säilytetty kahden miljardin euron arvosta voitelurahoja ranskalaisten fregattien myymisestä Taiwanille 2001. Syytökset osoittautuivat pian vääriksi, mutta huhtikuussa Le Monde julkisti eläkkeelle jääneen tiedustelupalvelun kenraali Philippe Rondotin todistuksen, jonka mukaan De Villepin, presidentti Chiracin määräyksestä, oli käskenyt kaivaa esiin Sarkozyn mainetta leimaavia asioita.[1]
Muita vastoinkäymisiä ovat olleet valtionyhtiö EADSin ongelmat uuden Airbus A380:n myöhästyessä ja Réunionin chikungunyavirus, joka surmasi kansalaisia pääministerin vaarattomuusvakuutteluista huolimatta. Kun sosialistijohtaja François Hollande arvosteli Villepinia Clearstream-skandaalista kirjoittaneita vastaan nostetuista kunnianloukkausoikeusjutuista ja sen jälkeen välittömästi kysyi luottaako tämä EADS:in johtaja Noêl Fogeardiin, Villepinia sai raivokohtauksen ja haukkui Hollanden pelkuriksi, mikä johti opposition ulosmarssiin parlamenttisalista.
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Lähteet
 |
Ranskan viidennen tasavallan pääministerit (1958–) |
| Michel Debré (1959–1962) | Georges Pompidou (1962–1968) | Maurice Couve de Murville (1968–1969) | Jacques Chaban-Delmas (1969–1972) | Pierre Messmer (1972–1974) | Jacques Chirac (1974–1976) | Raymond Barre (1976–1981) | Pierre Mauroy (1982–1984) | Laurent Fabius (1984–1986) | Jacques Chirac (1986–1988) | Michel Rocard (1988–1991) | Édith Cresson (1991–1992) | Pierre Bérégovoy (1992–1993) | Édouard Balladur (1993–1995) | Alain Juppé (1995–1997) | Lionel Jospin (1997–2002) | Jean-Pierre Raffarin 2002–2005) | Dominique de Villepin 31.5.2005–) |
