Francesco Petrarca
Wikipedia
Francesco Petrarca (20. heinäkuuta 1304 – 19. heinäkuuta 1374) oli italialainen runoilija, renessanssifilosofi ja humanisti. Häntä pidetään Danten ohella "renessanssin isänä". Myöhemmät humanistit pitivät Petrarcaa usein ensimmäisenä humanistina ja esikuvanaan.
Petrarcaa pidetään ensimmäisenä modernina runoilijana. Hän korosti yksilöllisyyttä. Ajattelussaan hän korosti erityisesti erilaisten kommunikaatiotaitojen tärkeyttä. Näihin taitoihin kuului esimerkiksi kielten opiskelu ja retoriikka. Muiden uusien humanistien tavoin Petrarcan ajattelu perustui suurelta osin antiikin kulttuurin, mistä hän korosti erityisesti Platonia.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä
Petrarca syntyi Arezzossa notaarin pojaksi. Hän vietti varhaislapsuutensa Incisan kylässä Firenzen lähellä. Mustat guelfit olivat karkottaneen hänen isänsä Ser Petraccon Firenzestä vuonna 1302 yhdessä Danten kanssa. Petrarca vietti suuren osan varhaisesta elämästään Avignonissa ja lähellä sijaitsevassa Carpentrasissa, johon hänen perheensä seurasi paavi Klemens V:tä, joka muutti sinne vuonna 1309 Avignonin vankeuden alussa.
Petrarca opiskeli Montpelierissä (1316–1320) ja Bolognassa (1320–1326), jossa hänen isänsä vaati häntä lukemaan lakia. Petrarca oli kuitenkin kiinnostuneempi kirjoittamisesta ja latinankielisestä kirjallisuudesta. Kun hänen isänsä kuoli vuonna 1326, Petrarca palasi Avignonin, jossa hän työskenteli useissa kirkollisissa viroissa. Tämä työ mahdollisti sen, että hän saattoi käyttää paljon aikaa kirjoittamiseen. Petrarca nousi tunnetuksi ensimmäisellä laajamittaisemmalla teoksellaan Africa, joka oli eeppinen latinankielinen teos, joka kertoi roomalaisesta kenraalista Scipio Africanuksesta.
Vuonna 1341 Petrarca kruunattiin poeta laureatukseksi Roomassa. Hän oli ensimmäinen henkilö antiikin ajan jälkeen joka sai tämän tittelin. Petrarca matkusteli laajalti Euroopassa ja palveli lähettiläänä. Hän oli tuottelias kirjeiden kirjoittaja, ja hänen ystäviinsä lukeutuivat muiden muassa Giovanni Boccaccio ja Francesco Dionigi. Hän oli ensimmäisiä, joka herätteli uutta kiinnostusta antiikin Rooman ja Kreikan teksteihin. Matkoillaan hän keräsi murenevia latinankielisiä käsikirjoituksia. Muiden saavutustensa ohella hän toimitti latinankielisen Homeroksen käännöksen, ja löysi henkilökohtaisesti kokoelman Ciceron kirjeitä, joita ei oltu aiemmin tunnettu.
26. huhtikuuta 1336 Petrarca kiipesi veljensä ja kahden palvelijansa kanssa Mont Ventouxin (1 909 m) huipulle. Hän kirjoitti matkasta selonteon. Tuohon aikaan oli epätavallista kiipeillä vuorille pelkästään huvin vuoksi. Tämän johdosta tuota päivämäärää pidetään alppikiipeilyn syntymäpäivänä ja Petrarcaa (Petrarca alpinista) lajin "isänä".
Petrarca vietti myöhemmän elämänsä matkustelemalla pohjoisessa Italiassa kansainvälisenä tutkijana ja runoilijadiplomaattina. Petrarcan kirkollinen ura ei mahdollistanut avioliittoa, mutta hänellä oli kaksi lasta naiselta tai naisilta joita jälkimaailma ei tunne. Poika Giovanni syntyi Avignonissa vuonna 1337 ja tytär Francesca Vauclusessa vuonna 1343. Giovanni kuoli ruttoon vuonna 1361. Francesca nai Francescuolo da Brossanon, joka nimettiin myöhemmin Petrarcan testamentin toimeenpanijaksi. Vuonna 1362, hieman Petrarcan tyttärentyttären Elettan syntymän jälkeen, he liittyivät hänen seuraansa Venetsiassa paeten kaikkialla Euroopassa riehunutta ruttoa. Toinen lapsenlapsi Francesco syntyi vuonna 1366, mutta kuoli ennen toista syntymäpäiväänsä.
Petrarca asettui noin vuonna 1367 Padovaan, jossa hän vietti lopun elämäänsä omistautuneena uskonnolliselle mietiskelylle. Hän kuoli Arquàssa Euganean kukkuloilla 19. heinäkuuta 1374.
[muokkaa] Laura ja runous
Vuonna 1327 Laura-nimisen naisen näkeminen Sainte-Claire d'Avignonin kirkossa herätti hänessä koko elämän kestävän rakkauden, josta hän kertoi 366 runoa käsittelevässä runokokoelmassaan Rime sparse ("Hajanaiset riimit"). Myöhemmän renessanssin runoilijat jotka kopioivat Petrarcan tyyliä nimesivät tämän teoksen nimellä Canzoniere ("Laulukirja"). Kyseinen nainen on saattanut olla Laura de Noves, Hugues de Saden vaimo ja Markiisi de Saden esiäiti. On kuitenkin mahdollista, että hän oli vain idealisoitu tai pseudonyyminen henkilö, erityisesti koska nimi "Laura" on kielellisesti sukua runollisille "laakereille" (laurel) joita Petrarca himoitsi. Petrarca kuitenkin itse kielsi tämän aina. Hänen tarjoamansa realistinen kuva eroaa trubaduurien ja minne-laulajien kliseisistä kuvauksista. Lauran läsnäolo tuotti Petrarcalle suunnatonta iloa, mutta tunteiden yksipuolisuus aiheuttaa sietämättömän kaipauksen. Laurasta ei anneta täsmällisiä kuvauksia muuten kuin että hän on ihastuttava katsella, vaaleahiuksinen ja käyttäytyy vaatimattomasti mutta arvokkaasti.
Lauralla ja Petrarcalla oli vain vähän jos lainkaan henkilökohtaisia yhteyksiä. Petrarcan Secretumin mukaan Laura kieltäytyi siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli jo naimisissa toiselle miehelle. Petrarca kanavoi tunteensa rakkausrunoihin, jotka eivät olleet luonteeltaan ahdistelevia — hän osoitti kirjoituksissaan halveksuntaa miehille, jotka tavoittelivat naisia liian innokkaasti. Petrarca hioi ja täydellisti Lauralle osoitetuissa runoissaan siihen asti tuntemattoman sonettimuodon, ja petrarcalainen sonetti kantaa edelleen hänen nimeään. Romantiikan ajan säveltäjä Franz Liszt sävelsi kolme Petrarcan soneteista (47, 104 ja 123) musiikiksi lauluäänelle, Tre sonetti del Petrarca, jotka hän myöhemmin siirsi soolopianolle osaksi sarjaa Années de Pélerinage.
[muokkaa] Teokset
Petrarca tunnetaan parhaiten italiankielisestä runoudestaan: tunnetuimpina Canzoniere ja Trionfi ("Triumfit"). Petrarca oli kuitenkin myös innostunut latinantuntija ja kirjoitti suurimman osan teoksistaan latinaksi. Hänen latinankieliset teoksensa ovat moninaisia ja niihin kuuluu tieteellisiä teoksia, itsetutkiskelevia esseitä, kirjeitä ja runoutta. Näihin kuuluvat teokset Secretum ("Salainen kirjani"), hyvin henkilökohtainen, syyllisyydentuntoinen dialogi Augustinuksen kanssa; De Viris Illustribus ("Kuuluisista miehistä"), sarja moraalisia elämäkertoja; Rerum Memorandarum Libri, keskeneräinen tutkielma kardinaalihyveistä; De Otio Religiosorum ("Uskonnollisesta joutenolosta") ja De Vita Solitaria ("Yksinäisestä elämästä"), jotka ylistivät mietiskelevää elämää; De Remediis Utriusque Fortunae ("Lääke onneen"), itsehoitoteos, joka säilytti suosionsa satoja vuosia; Itinerarium ("Petrarcan opas Pyhään Maahan"), matkaopas; Carmen Bucolicum, kahdentoista bukolisen runon kokoelma; sekä keskeneräinen eeppinen teos Africa.
Petrarca julkaisi myös useita teoksia kirjeitään, joista osa oli kirjoitettu hänen kauan sitten kuolleille historiallisille ystävilleen, kuten Cicerolle ja Vergiliukselle, sekä joukon vastustajia — kuten opettajia, skolastikkoja ja ranskalaisia — kohtaan suunnattuja herjauksia. Petrarcan teosten tarkkoja kirjoitusaikoja ei tunneta, koska hänellä oli tapana muokata tekstejä usein jälkeenpäin.
[muokkaa] Filosofia
Petrarcaa enemmän kuin juuri ketään muuta on kiitetty renessanssin keskeisen liikkeen, humanismin, inspiroimisesta. Hän uskoi antiikin historian ja kirjallisuuden opiskelun tuottamaan suoraan moraaliseen ja käytännölliseen arvoon — eli inhimillisen ajattelun ja toiminnan tutkimiseen. Vaikka humanismi tulikin myöhemmin yhdistetyksi sekularismiin, Petrarca oli harras kristitty, eikä nähnyt ristiriitaa ihmiskunnan henkisen potentiaalin vapauttamisessa ja uskonnollisessa uskossa.
Petrarca oli syvästi itseään tutkiskeleva persoona, ja määräsi syntymässä olleen humanistisen liikkeen suuntaa pitkälle, sillä hänen teoksissaan käsitellyt sisäiset ristiriidat ja niissä esitetyt mietiskelyt tulivat myöhempien renessanssihumanistien agendaksi, ja niistä väiteltiin yhtä mittaa seuraavat kaksisataa vuotta. Petrarca esimerkiksi painiskeli aktiivisen ja mietiskelevän elämän sopivan suhteen kanssa, ja taipui painottamaan yksinäisyyttä ja opiskelua. Myöhempi ajattelija ja poliitikko Leonardo Bruni puhui enemmän aktiivisen elämän, "kansalaishumanismin", puolesta. Seurauskena hämmästyttävän suuri joukko poliittisia, sotilaallisia ja uskonnollisia johtajia renessanssin aikana teroitti mieleensä ajatuksen, että heidän henkilökohtaisen kunnian tavoittelunsa tuli olla rakentunut klassisen esimerkin ja filosofisen mietiskelyn pohjalle.
[muokkaa] Lähteet
- Bishop, Morris (1961). Petrarch, teoksessa J. H. Plumb (Ed.), Renaissance Profiles, pp. 1-17. New York: Harper & Row. ISBN 0061311626.
- Conrad H. Rawski (1991). Petrarch's Remedies for Fortune Fair and Foul. Englanninkielinen käännös teoksesta De remediis utriusque Fortune kommenteila. ISBN 0253348498
- Mikkeli, Heikki: Renessanssifilosofia teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Petrarch and Laura - monikielinen sivusto, joka sisältää useita käännöksiä (kirjeitä, runoja, kirjoja) sekä elämäkerran, kuvia ja musiikkia
- Catholic Encyclopedia: Petrarch (englanniksi)
- The Petrarchan Grotto (englanniksi) (italiaksi) (latinaksi)
