Augusto Pinochet

Wikipedia

**Augusto Pinochet Ugarte**
Chilen presidentti

Varapresidentti	{{{varapresidentti}}}
Virassa	11. syyskuuta 1973 (presidentti 27.7.1974) – 4. maaliskuuta 1990
Edeltäjä	Salvador Allende
Seuraaja	Patricio Aylwin
Syntymäaika	25. lokakuuta 1915
Syntymäpaikka	Valparaíso
Kuolinaika	10. joulukuuta 2006
Kuolinpaikka	Santiago de Chile
Puolue	ei ole (sotilasjohtaja)
Ammatti	{{{ammatti}}}
Uskonto	{{{uskonto}}}
Puoliso	Lucía Hiriart Rodríguez
Allekirjoitus	{{{allekirjoitus}}}

Augusto José Ramón Pinochet Ugarte (25. marraskuuta 1915, Valparaíso – 10. joulukuuta 2006, Santiago) oli chileläinen kenraali ja Chilen presidentti. Pinochetin johtamat armeijan joukot syrjäyttivät 11. syyskuuta 1973 maailman ensimmäisen demokraattisesti valitun vasemmistopresidentti Salvador Allenden. Pinochet toimi väliaikaisen sotilashallituksen johtajana vuodet 1973–1974 ja presidenttinä vuosina 1974–1990 sekä armeijan komentajana maaliskuuhun 1998. Samoin hän toimi elinikäisenä senaattorina vuoteen 2002 asti. Vuodesta 1981 lähtien Pinochet käytti Espanjan imperiumin aikaista sotilasarvoa Capitán General.

Chileläiset suhtautuvat Pinochetiin ja hänen valtakauteensa sekä myönteisesti että kielteisesti. Pinochet ja hänet kannattajansa ovat väittäneet vallankaappauksen pelastaneen maan sisällissodalta ja "marxistis-leninistiseltä diktatuurilta." Pinochetin valtakaudella Chile nousi seitsemässätoista vuodessa Argentiinan jälkeen Latinalaisen Amerikan toiseksi rikkaimmaksi maaksi. Pinochet oli myös vastuussa kautensa aikana tapahtuneista raskaista ihmisoikeusrikkomuksista. Hävittyään kansanäänestyksen toisesta kahdeksan vuoden jatkokaudestaan vuonna 1988 Pinochet luovutti presidenttiyden vaalivoittaja Patricio Aylwinille. Pinochetin kannatus ja maine kärsivät hänen kannattajiensä keskuudessa kovan kolauksen, kun hänen miljoonien dollarien kavalluksensa sekä kokaiinikaupoista saadut tulot tulivat ilmi.

Sisällysluettelo

1 Varhainen ura
2 Allenden asevoimien komentajaksi
3 Vallankaappaus
4 Väliaikainen hallitus ja presidenttikausi
5 Kansanäänestys
6 Myöhemmät vuodet
7 Viitteet
8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Varhainen ura

Pinochet syntyi keskiluokkaiseen perheeseen. Pinochetin isä oli tullivirkailija Augusto Pinochet Vera ja äiti Avelina Ugarte Martínez. Sotilasuralle hän lähti ilmeisesti äitinsä kannustuksesta vuonna 1933.^[1] Neljän vuoden opiskelun jälkeen Pinochet valmistui syyskuussa 1937 jalkaväen alférezin eli vänrikin sotilasarvolla sekä siirtyi palvelukseen Chacabuco-rykmenttiin Concepcióniin. Myös hänen merkittävästä perheestä oleva vaimonsa Lucía Hiriart de Pinochet kannusti häntä urallaan. Pinochet meni 1948 sota-akatemiaan jatkamaan opintojaan, mutta joutui lykkäämään aloittamista vuodella palveltuaan Lotan hiilialueella. Hänestä tuli 1951 upseerikoulun luennoitsija. Hän toimi myös armeijan upseerien lehden Cien Águilasin päätoimittajana. Majurina hän palveli vuodet 1953–1955 Aricassa Rancagua-rykmentissä. Aricasta palattuaan hän meni opiskelemaan lakia Chilen yliopistoon. Vuosina 1956–1959 Pinochet oli perustamassa Ecuadorin Quitossa perustamassa maahan sotilasakatemiaa. Palattuaan vuoden 1959 lopussa Chileen hänet nimitettiin I divisioonan esikuntaan. Vuotta myöhemmin vuonna 1960 hänen nimitettiin Esmeralda-rykmentin komentajaksi. Tältä paikaltaan hänet siirrettiin vuonna 1963 sotilasakatemian varajohtajaksi. Vuoden 1968 lopussa hän sai prikaatikenraalin arvon. Tammikuussa 1971 hänestä tuli divisioonankenraali sekä armeijan Santiagon osaston komentaja. Vuoden 1972 alussa Pinochet nimitettiin pääesikuntapäälliköksi.^[2]

[muokkaa] Allenden asevoimien komentajaksi

Vuonna 1970 Chilen presidentiksi nousi Salvador Allende, joka voitti vaalit Unidad Popular -liittouman ehdokkaana 36 prosentin kannatuksella. Chilen tilanne muuttui, kun Allende alkoi toteuttaa sosialistista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa, joka sisälsi muun muassa laajan kansallistamisohjelman. Allenden marxilainen politiikka suututti Yhdysvaltoja ja hän oli alituisesti erimielisyyksissä kongressissa olevien konservatiivisten kristillisdemokraattien kanssa, jotka väittivät hänen ajavan maata kommunistiseksi.^[2] Chilen sosialistihallitus oli suosittu, työllisyys, kulutus ja vienti kasvoivat, kunnes vuonna 1972 alkoi talouden alamäki, joka johti lopulta hyperinflaatioon. Kaikesta huolimatta sosialistit voittivat alkuvuonna 1973 pidetyt vaalit selvästi. Sosialistihallituksella alkoi kuitenkin jo olla paljon vastustajia.

Presidentti Salvador Allendea vastaan protestoitiin jatkuvasti, ja kesäkuussa 1973 eversti Roberto Souperin joukot yrittivät vallankaappausta ja piirittivät presidentinpalatsin. Kaappaus ei kuitenkaan onnistunut. Allenden entiset liittolaiset kristillisdemokraatit siirtyivät oppositioon ja vaativat järjestyksen palauttamista. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA lietsoi levottomuuksia rohkaistakseen armeijaa syrjäyttämään vasemmistolaisen Allenden, esimerkiksi kaappaamalla ja murhaamalla Allendea tukevan kenraali René Schneiderin.^[3] Allende nimitti 9. elokuuta 1973 kenraali Carlos Pratsin puolustusministeriksi, mutta tämä joutui eroamaan skandaalin vuoksi jo 23. elokuuta. Samana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi. Paradoksaalisesti Pinochet saavutti asemansa, koska hänellä ei ollut merkittäviä poliittisia ambitioita ja Allende luotti häneen.

[muokkaa] Vallankaappaus

Elokuun 22. päivä Chilen parlamentin alahuone kokoontui ja hyväksyi päätöslauselman, jossa kehotti tarvittaessa asevoimia poistamaan Allenden virastaan. Allendea parlamentti ei kuitenkaan voinut erottaa ilman tarpeellista enemmistöä senaatissa. Seuraavana päivänä Allende nimitti ystävänsä Pinochetin armeijan komentajaksi.

Kolme viikkoa parlamentin päätöslauselmasta 11. syyskuuta 1973 asevoimat syrjäyttivät Allenden. Maahan perustettiin sotilasjuntta, jossa Pinochet edusti armeijaa, amiraali José Toribio Merino laivastoa, kenraali Gustavo Leigh ilmavoimia ja kenraali César Mendoza Carabinerosia (poliisivoimia). Juntta jätti Allendelle uhkavaatimuksen erota. Kun hän kieltäyi, kapinalliset pommittivat presidentinpalatsiin linnoittautunutta Allendea ja hänen liittolaisiaan. Allende kuoli kaappauksessa, luultavasti itsemurhaan^[4]^[5]. Kaappauksessa kuoli myös yksi journalisti, viisi sotilasta ja loukkaantui kaksi. Kaappauksessa kuoli juntan mukaan alle sata ihmistä.^[6]

Pian juntan päästyä valtaan Pinochet hankkiutui johtoon aluksi juntan puheenjohtajana ja presidentiksi 27. heinäkuuta 1974 julistettuna. Kenraali Leigh vastusti Pinochetia, jolloin hänet pantiin eläkkeelle ja ilmavoimia tuli edustamaan kenraali Fernando Matthei.

Muistelmissaan Pinochet sanoo olleensa vallankaappauksen kärkihahmo ja käyttäneensä asemaansa armeijan komentajana suunnitelmansa edistämiseen. Viime vuosina ajan muut korkeat sotilasvirkamiehet ovat sanoneet, että Pinochet oli alun perin varsin varovainen ja liittyi kaappaukseen vastentahtoisesti muutamaa päivää ennen suunnitelman toteuttamista.

[muokkaa] Väliaikainen hallitus ja presidenttikausi

Kaikkia vangittuja ei saatu mahtumaan vankiloihin, joten 40 000:tta pidettiin Estadio Nacionalilla. Vankeja kidutettiin velodromilla. Stadion julistettiin 2003 kansalliseksi muistomerkiksi.^[7]

Ensimmäisten toimenpiteiden joukossa oli murskata maan kansanrintaman Unidad Popularin muodostama oppositio ja ammattiliikkeet. Lokakuussa 1973 ainakin 75 tapettiin niin sanotulla kuoleman karavaanilla (Caravana de la Muerte), jossa armeijan ryhmä kenraali Sergio Arellano Starkin johdolla lensi Puma-helikopterilla vankilasta toiseen etelästä pohjoiseen teloittamassa pidätettyjä.^[8] Pinochetin kauden aikana poliisi tappoi arviolta 3 197 ja 28 000 kidutettiin.^[9] Noin 130 000 vangittiin ja satoja tuhansia, joidenkin lähdeiden mukaan jopa miljoona pakeni Chilestä.

Valtaan noustessaan uusi juntta julisti tavoitteekseen taistella kommunismia vastaan. Suhteet Kuubaan katkaistiin pian. Pinochetin hallinto löysi myös yhteisen sävelen Bolivian, Brasilian, Paraguay ja Uruguayn kanssa. Kenraali Pinochetin 60-vuotissyntymäpäivänä käynnistettiin maiden tiedustelupalvelujen tapaamisessa Chilessä niin sanottu Operaatio Cóndor, jossa maiden viranomaiset jahtasivat yhteistoimin marxilaisia, sissejä ja heidän tukijoikseen epäiltyjä. Operaation päämaja oli Chilen salaisen poliisin DINA:n (Dirección de Inteligencia Nacional) päämaja Santiagossa.

Vuosina 1977–1978 Chile oli vähällä joutua sotaan Jorge Videlan sotilasjuntan hallitseman Argentiinan kanssa eräistä asumattomista, mutta strategisesti tärkeistä saarista Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Paavi Johannes Paavali II:n välityksellä sota vältettiin. Pinochetin Chile oli Kolumbian kanssa ainoa Latinalaisen Amerikan maa, joka ei tukenut Argentiinan vaatimusta Falklandsaarista vuoden 1982 sodassa Britanniaa vastaan. Britannian Margaret Thatcher oli Pinochetin avusta syvästi kiitollinen ja ihaili myös maan talouspolitiikkaa.^[10]^[11] Chilen ja Argentiinan välinen kiista päättyi vasta 1984 rauhan- ja ystävyyssopimukseen (Tratado de Paz y Amistad) ja Argentiina osallistui myös Cóndoriin.

Talous alkoi elpyä, ja 1970-luvulla Pinochet saavutti luottamusta vakauden palattua. Pinochet aloitti vuoden 1975 keskivaiheilla talousuudistukset, joita on kutsuttu uusliberaaleiksi tai markkinaystävällisiksi. Tässä Pinochet luotti niin sanottuihin Chicagon poikiin, jotka olivat Chicagon yliopistossa koulutettuja ja taloustieteilijä Milton Friedmanin ideoiden innostamia. Kaikenlaista säätelyä vähennettiin ja maassa yksityistettiin eläkejärjestelmä, valtion teollisuus ja pankit sekä alennettiin veroja. Näiden toimien kannattajat, etenkin Friedman itse, nimittivät Chilen 1980-luvun lopulla saavuttamaa talouskasvua "Chilen ihmeeksi." Maassa oli tosin vahva taantuma 1982–1983 ja kasvu tapahtui sen jälkeen.

Yhdysvaltain tiedustelupalvelu pyrki lieventämään kaappauksen kansainvälistä kritiikkiä. Esimerkiksi kaivosyhtiö Anacondaa ja General Motorsia rohkaistiin jatkamaan toimintaansa maassa.^[12] Chilen tilanne tuli maailman tietoisuuteen syyskuussa 1976, kun entinen maan Yhdysvaltain suurlähettiläs ja Allenden aikainen ministeri Orlando Letelier tapettiin autopommilla Washingtonissa. Myös Pinochetin edeltäjä, kenraali Carlos Prats, joka ei ollut halunnut toimia demokraattista järjestelmää vastaan, kuoli Buenos Airesissa 1974 vastaavassa tapauksessa.^[13] Vaikka Yhdysvaltain senaatti alkoikin suhtautua vihamielisesti Chilen junttaan, Yhdysvaltain hallituksen edustaja Henry Kissinger vakuutti valkoisen talon tuesta tavatessaan Pinochetin 8. kesäkuuta 1976 Santiagossa.^[14]

[muokkaa] Kansanäänestys

Juntta pyrki laillistamaan itsensä uuden perustuslain avulla maan talouden ollessa nousussa. Vuonna 1980 ilmoitettiin 67 prosentin äänestäjistä hyväksyneen uuden perustuslain, joka määräsi kansanäänestyksen presidentin kauden jatkamisesta 1988 ja paluun siviilivaltaan 1990. Sekä kristillisdemokraatit että vasemmistolaiset olivat kehottaneet hylkäämään perustuslain.^[15]

Vuosien 1982–1983 taloustilanne ja lisääntyvä työttömyys talousuudistuksien vuoksi johti levottomuuksiin. Toukokuussa 1983 oppositio ja työväenliike järjestivät mielenosoituksia ja lakkoja, mikä johti väkivaltaan hallituksen taholta. Poliisin tekemä professori José Manuel Paradan ja toimittajien Manuel Guerrero ja Santiago Nattino teloitus sai juntan jäsenen kenraali César Mendozan eroamaan 1985. Vuonna 1986 turvallisuusjoukot löysivät kielletyn kommunistipuolueen aseellisen siiven Manuel Rodríguezin isänmaallisen rintaman (Frente Patriótico Manuel Rodríguez) 80 tonnin asekätkön. Aseita toimitti Kuuba DDR:n ja Neuvostoliiton tuella. Pinochetia vastaa tehtiin murhayritys saman vuoden syyskuussa. Hän säilyi hengissä, mutta viisi hänen henkivartijaansa kuoli.

Hallinto järjesti 5. lokakuuta 1988 kansanäänestyksen, jatketaanko Pinochetin kautta vielä kahdeksalla vuodella. Opposition No-kampanjaa johti Ricardo Lagos, joka vaati Pinochetia tilille katoamisista. Äänestyksessä 55 prosenttia vastusti kauden jatkamista, ja 1989 hallitus järjesti presidenttivaalit. Pinochet luovutti valtansa 11. maaliskuuta 1990 Patricio Aylwinille.

Vielä luovuttuaan presidentinvirasta Pinochet säilytti asemansa asevoimien komentajana ja säilytti vaikutusvaltaa maan asioihin. Toukokuussa 1993 La Nación -lehti julkaisi pitkän artikkelin ns. "Pinocheques"-tapauksesta. Armeija oli antanut kolmella šekillä Pinochetin pojalle 971 miljoonan peson lainan 1991. Kenraalit pitivät kokouksen hallituksen La Monedan edessä olevassa rakennuksessa, jossa rikostutkinta leimattiin "armeijan ja sen komentajan häirinnäksi." 60 erikoisjoukkojen sotilasta saartoi hallituksen rakennuksen (ns. boinazo). Presidentti Frei määräsi syyttäjän keskeyttämään tapauksen selvittämisen "kansallisen edun nimessä" heinäkuussa 1995.^[16]

Pinochet säilytti paikkansa armeijan komentajana maaliskuuhun 1998, jonka jälkeen hän siirtyi seuraavana päivänä elinikäiseksi senaattoriksi, jotka olivat Chilessä oikeudellisesti koskemattomia vuoden 1980 perustuslain mukaan ennen perustuslain muutosta vuonna 2005.

[muokkaa] Myöhemmät vuodet

Vuonna 1998 Pinochet matkusti Britanniaan hoitoon. Hänen ollessaan siellä espanjalainen tuomari Baltasar Garzón antoi hänestä kansainvälisen pidätysmääräyksen, ja hänet asetettiin kotiarestiin. Syytteisiin kuului 94 kidutustapausta. Chilen hallitus vastusti pidätystä ja luovutusta Espanjaan. Britannian ylähuone kävi 16-kuukauden mittaisen lakiteknisen väittelyn, kun Pinochet väitti olevansa syytesuojassa vieraana valtionpäämiehenä. Lontoosta käsin Pinochet antoi julkisen lausunnon.^[17]

Margaret Thatcher^[18]^[19] ja George H. W. Bush^[20] vetosivat Britannian hallitukseen, että se sallisi Pinochetin paluun kotimaahan.^[21] Thatcher nimitti Pinochetia yhdeksi Britannian parhaista ystävistä ja poliittiseksi vangiksi ensimmäisessä puheessa konservatiivipuolueen kokouksessa yhdeksään vuoteen^[22] Lääketieteellisten tutkimusten jälkeen sisäministeri Jack Straw (lab.) päätti, ettei Pinochetia voi terveyssyistä luovuttaa, ja Pinochet palasi 2. maaliskuuta 2000 Chileen. Amnesty International^[23] ja The Medical Foundation for the Care of Victims of Torture arvostelivat päätöstä jättää Pinochet luovuttamatta.^[24] Toisaalta jo Pinochetin kotiarestia ja ylähuoneen päätöstä marraskuussa 1989 siitä, ettei hän entisenä valtionpäämiehenä ollut syytteiltä suojassa, pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynteihin verrattavana edistysaskeleena.^[25]

8. elokuuta 2000 Chilen korkein oikeus teki äänin 14–6 päätöksen vapauttaa Pinochet syytesuojasta. Hän erosi senaattorin tehtävistä, kun sama korkein oikeus havaitsi heinäkuussa 2002 ettei häntä voi terveydentilansa vuoksi haastaa oikeudenkäyntiin ihmisoikeusrikkomuksista. Kun Pinochet ei kuollutkaan, korkein oikeus havaitsi hänet 24. toukokuuta 2004 kykeneväksi oikeudenkäyntiin, ja syytteet luettiin joulukuussa. Myöhemmin on tullut ilmi uusia tapauksia: vuonna 2004 todettiin Pinochetilla olevan salaisilla tileillä 27 miljoonan dollarin varat. Ne oli kavallettu hänen presidenttikautensa jälkeen hänen toimiessaan armeijan komentajana aseostoista ja Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin suuntautuvalla kokaiinikaupalla. Marraskuussa 2006 Pinochet asetettiin kotiarestiin syytettynä kahden Allenden henkivartijan sieppauksesta 1973. Syytesuoja täytyy purkaa oikeuden päätöksellä jokaista syytettä varten ennen syytteiden nostamista.

91-vuotissyntymäpäivänään 2006 Pinochet otti poliittisen vastuun valtakaudellaan tehdyistä teoista, mutta katsoi toimineensa Chilen hyväksi ja pyrkineensä estämään sen hajoamisen. Osa chileläisistä katsoo Pinochetin pelastaneen vallankaappauksellaan maan kommunismilta.^[26]

3. joulukuuta 2006 Pinochet sai sydänkohtauksen ja hänelle tehtiin sotilassairaalassa kaksi leikkausta sydämen verenkierron parantamiseksi. Pinochet kuoli 91-vuotiaana viikkoa myöhemmin 10. joulukuuta 2006 Santiagon sotilassairaalassa Chilessä, jossa hän oli hoidettavana leikkauksen jälkeen. Vielä edellisenä päivänä hänen ilmoitettiin olevan toipumassa leikkauksesta.

Presidentti Michelle Bachelet, jonka isä Alberto Bachelet kuoli vankilassa ja joka itsekin joutui kidutettavaksi, ei myöntänyt Pinochetille valtiopäämiehen valtiollisia hautajaisia eikä hänen vuokseen julistettu kansallista suruaikaa.^[27] Pinochet haudattiin kuitenkin sotilashautajaisin. Presidentti Bachelet ilmoitti, ettei aio osallistua Pinochetin hautajaisiin. Yli 60 000 ihmistä kävi hyvästelemässä Pinochetin sotilasakatemiassa, missä hänen arkkunsa oli näytteillä. Pinochetin ruumis tuhkattiin perheen toiveesta vandalismin pelossa.^[28] Pian Pinochetin kuoleman jälkeen Santiagon kaduille Plaza Italiaan kerääntyi tuhansia diktaattorin vastustajia juhlimaan. Alati kasvanut, rauhallisesti juhlinut kansa marssi Santiagon pääkatua Alamedaa (oikealta nimeltään Avenida Libertador Bernardo O´Higgins) pitkin aina presidentinpalatsin Monedan taakse, jossa mellakkapoliisi pyrki hajottamaan ihmisjoukon vesitykein ja kyynelkaasulla. Tämä toimenpide johti pian mellakoihin ja kasvavaan sekasortoon, jotka jatkuivat pitkalle yöhön. ^[29]

24. joulukuuta chileläiset El Mercurio ja La Tercera julkaisivat Pinochetin poliittisen testamentin Mensaje a mis compatriotas. ^[30]