Ehud Olmert

Wikipedia

Ehud Olmert São Paulossa (2005)

Ehud Olmert (s. 30. syyskuuta 1945) on Israelin varapääministeri (puolue alun perin Likud, nyt Kadima). Hän on toiminut virkaatekevänä pääministerinä tammikuusta 2006 lähtien Ariel Sharonin sairastuttua vakavasti.

Olmert syntyi venäjänjuutalaiseen perheeseen brittien Palestiinan mandaatissa ja opiskeli Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Hänellä on arvosanat psykologiassa, filosofiassa ja oikeustieteessä. Hänellä on oma lakitoimisto. Asepalvelusaikanaan hän toimi Israelin armeijassa tiedottajana. Perinteisesti monet Israelin pääministerit ovat entisiä puolustusministereitä, esikuntapäälliköitä ja rintamakomentajia.

Olmert valittiin Knessetiin 28-vuotiaana vuonna 1973 ja hänet valittiin uudelleen seitsemän kertaa. Ennen tätä hän palveli Israelin puolustusvoimissa Golanin prikaatissa ja armeijan julkaisutoimistossa. Vuodet 1981–1988 hän oli ulkopolitiikan ja turvallisuuden valiokunnassa ja on toiminut myös talous-, koulutus-, ja puolustusbudjettivaliokunnissa. Hän toimi salkuttomana ministerinä vastuualueenaan vähemmistöasiat 1988–1990 ja terveysministerinä 1990–1992. Vuodet 1993–2003 Ehud Olmert oli kaksi kautta Jerusalemin pormestarina, ensimmäisenä Likud-puolueen jäsenenä.

Olmert valittiin kuudenteentoista Knessetiin tammikuussa 2003. Hän oli puolueensa kampanjapäällikkönä ja täten hallitusratkaisun pääneuvottelijana. Vaalien jälkeen hänestä tuli varapääministeri ja teollisuuden, kaupan ja työvoiman ministeri. 2003–2004 hän oli myös viestintäministeri.

7. elokuuta 2005 Olmert otti valtiovarainministerin tehtävät Benjamin Netanjahun erottua^[1] Gazan kaistalta vetäytymistä koskevien protestien jälkeen. Olmert oli äänestänyt kuuden päivän sodassa miehitetyiltä alueilta vetäytymistä ja Camp Davidin rauhaa vastaan 1987, mutta tuki nyt vetäytymistä.^[2]

Pääministeri Ariel Sharonin toisen kauden aikana Olmert oli varapääministeri ja häntä pidettiin Sharonin oikeana kätenä. Kun Sharon lähti Likud-puolueesta ja perusti Kadiman, Olmert oli yksi ensimmäisistä hänen seuraajistaan. Sharonin lisäksi toinen Kadiman kantava voima on Israelin työväenpuolueesta tullut Shimon Peres.

4. tammikuuta 2006 Olmert nimitettiin vastaavaksi pääministeriksi. Hänen seuraajastansa päätetään maaliskuun 28. päivän vaaleissa.

16. tammikuuta Olmert valittiin uuden Kadima-puolueen vastaavaksi puhemieheksi. Olmert on ilmoittanut tukevansa palestiinalaisvaltion luomista ja kannattanut osasta Länsirantaa luopumista, jotta Israel säilyisi juutalaisenemmistöisenä valtiona. Olmertin tavoitteena on sopia Israelin rajat neljän vuoden kuluessa käyttäen perustana Länsirannan turvamuuria.^[3]

Heikkenevän kannatuksensa vuoksi Olmert otti lokakuussa 2006 hallitukseensa äärisionistisen Yisrael Beitenu -puolueen, mikä puolestaan sai työväenpuolueen tiede- ja teknologiaministeri Ophir Pines-Pazin eroamaan. Hänen tilalleen työväenpuolue nimitti alkuvuodesta 2007 Israelin kautta aikain ensimmäisen muslimiministerin, Raleb Majadelen.^[4]

11. joulukuuta Olmert myönsi saksalaisen televisiokanavan haastattelussa epäsuorasti Israelin hallussa olevan ydinaseita, kun häneltä kysyttiin Israelin oletetun ydinaseen vaikutuksesta länsimaiden mahdollisuuksiin puuttua Iranin ydinohjelmaan.^[5]

» Iran uhkaa avoimesti pyyhkiä Israelin maailmankartalta. He haluavat ydinasevaltioksi, kuten Yhdysvallat, Ranska, Israel ja Venäjä. »
(Ehud Olmert)

[muokkaa] Taistelut palestiinalaisia ja Libanonia vastaan

Olmertin politiikan tavoitteena oli jatkaa Israelin rajojen yksipuoliseen vahvistamiseen tähtäävää Kadiman politiikkaa, mutta ongelmaksi tuli Hamasin voitto pelastiinalaisten itsehallintoalueella sekä tästä koitunut jännitys Fatahin ja Hamasin sekä toisaalta Hamasin ja Israelin välillä. Virkaa tekevänä pääministerinä toimivan Olmertin asema heikkeni samalla kun usko siihen, että pelkkä rajojen yksipuolinen määrittely ja aitaaminen riittää turvallisuudeksi Israelissa koettujen raketti-iskujen jälkeen. Tämä kilpistyi Israelin suorittamiin hyökkäykseen Gazaan ja palestiinalaisparlamentaarikkojen pidätyksiin sekä siihen, että Hizbollah alkoi tukea Hamasia, mikä johti heinä–elokuussa 2006 34 päivää kestäneisiin taisteluihin Israelin puolustusvoimien ja Hizbollahin välillä. Sotatoimien johto koostui pääministeri Ehud Olmertista, puolustusministeri Amir Peretzistä ja esikuntapäällikkö Dan Halutzinista.

Alkuvaiheessa Israel pyrki laajoilla Libanonin pommituksilla vaikuttamaan Libanonin hallituksen kautta Hizbollahiin. Pommitusten aiheuttamat humanitaariset tappiot kuitenkin herättivät laajaa kansainvälistä vastustusta. Taisteluiden loppuvaiheessa, kun tulitauosta oli jo päätetty, Israel aloitti laajan maahyökkäyksen jäljellä olevan kahden ja puolen vuorokauden aikana ja julistautui sodan voittajaksi. Sodan viimeisten 72 tunnin aikana Israel kylvi miljoonia rypälepommin tytärammuksia rajaseudulle.^[6] Taistelujen tauottua nämä ovat aiheuttaneet kymmenien – pääasiassa sivilien – kuoleman tai haavoittumisen.^[7]

Israelin reservi piti sotaa heikosti johdettuna ja päämäärättömänä sekä tappioiden vuoksi viimeistä hyökkäystä tarkoituksettomana, koska alueelta kuitenkin jouduttiin vetäytymään ja luovuttamaan alueita Libanonin asevoimille, joiden kykyyn pitää Hizbollah alueelta pois ei luoteta. Tähän ja samalla maavoimien kohteluun Israelin puolustusbudjetissa suhteessa merivoimiin ja ilmavoimiin kyllästyneenä reserviläiset osoittivat mieltä pääministeri Olmertia vastaan ja vaativat tämän eroa. Olmert lupasi tutkintalautakunnan perustamisen käytyjä taisteluja tutkimaan, mutta siitä ei tule riippumaton, vaan sitä johtaa entinen Mossadin päällikkö.

[muokkaa] Lähteet

	Israelin pääministerit
	David Ben-Gurion • Moshe Sharett • David Ben-Gurion • Levi Eshkol • Golda Meir • Jitzhak Rabin • Menachem Begin • Yitzhak Shamir • Shimon Peres • Yitzhak Shamir • Jitzhak Rabin • Shimon Peres • Benjamin Netanjahu • Ehud Barak • Ariel Sharon • Ehud Olmert