Jimmy Carter

Wikipedia

**James Earl Carter, Jr.**
Yhdysvaltojen 39. presidentti

Varapresidentti	Walter Mondale
Virassa	1977-1981
Edeltäjä	Gerald Ford
Seuraaja	Ronald Reagan
Syntymäaika	1. lokakuuta 1924
Syntymäpaikka	Georgia
Kuolinaika	{{{kuolinaika}}}
Kuolinpaikka	{{{kuolinpaikka}}}
Puolue	Demokraatit
Ammatti	{{{ammatti}}}
Uskonto	{{{uskonto}}}
Puoliso	Rosalynn Smith Carter
Allekirjoitus	{{{allekirjoitus}}}

Carter ja Deng Xiaoping (1979)

James Earl "Jimmy" Carter, Jr. (s. 1. lokakuuta 1924) oli Yhdysvaltojen 39. presidentti (1977-1981).

[muokkaa] Ura ennen politiikkaa

Carter on kotoisin pieneltä Plainsin paikkakunnalta (väkiluku 637 vuonna 2000) Georgiasta. Hän on ensimmäinen sairaalassa syntynyt Yhdysvaltain presidentti. Hän liittyi laivastoon ja palveli sukellusveneissä Atlantilla ja Tyynellämerellä. Isänsä kuoleman jälkeen 1953 Carter erosi, ja perusti Plainsiin maapähkinäfarmin. Carter oli syvästi uskonnollinen, ja toimi pyhäkoulun opettajana vielä poliittisenkin uransa aikana.

[muokkaa] Georgian senaattori ja kuvernööri

Hän aloitti poliittisen uransa Plainsin koulun johtokunnassa. 1960-luvulla hän oli kaksi kautta Georgian osavaltion senaatissa. Vuoden 1970 kampanjassaan Carter voitti Alabaman George Wallacen siivellä. Hänen kannattajansa jakoivat kortteja, joissa vastaehdokas, kuvernööri Carl Sanders, kuvattiin mustien koripalloilijoiden kanssa. Tultuaan valituksi kuvernööriksi Carter kuitenkin sanoi rotusyrjinnän ajan olevan ohi, ensimmäisenä etelän viranhaltijana. Vielä 15 vuotta aiemmin moisen mielipiteen esittäminen olisi merkinnyt poliittisen uran loppua. Carter oli kuvernöörinä 1971–1975, mutta hävisi seuraavat vaalit.

[muokkaa] Presidentinvaalit 1976

Hävittyään kuvernöörinvirkansa Carter ryhtyi pyrkimään presidentiksi. Hänen mahdollisuuksiaan demokraattisen puolueen esivaalissa 1976 pidettiin aluksi vähäisinä tunnetumpiin poliitikkoihin verrattuna. Presidentti Richard Nixonin eroon johtanut Watergate-skandaali oli kuitenkin tuoreessa muistissa ja äänestäjien luottamus poliitikkoihin oli alhainen. Tämä kääntyi valtakunnanpolitiikan ulkopuolelta tulleen, skandaaleissa ryvettymättömän Carterin eduksi, ja hänestä tuli esivaalien yllätysvoittaja.

Varsinaisissa presidentinvaaleissa Carter kohtasi istuvan republikaanipresidentin Gerald Fordin. Watergate-skandaali varjosti erityisen pahasti Fordia, sillä hän oli Nixonin entinen varapresidentti ja myöntänyt tälle kiistellyn armahduksen. Myös taloudellinen laskukausi haittasi hänen mahdollisuuksiaan. Ford oli ensimmäisissä mittauksissa kolmekymmentä prosenttia Carterin takana, ja vaikka hän kykeni vaalikampanjan aikana kuromaan etumatkan lähes kiinni, Carter voitti prosenttiluvuin 50,1 - 48,0. Carterista tuli ensimmäinen etelästä valittu presidentti sitten Yhdysvaltain sisällissodan.

[muokkaa] Presidenttikausi

Ulkopolitiikan alalla hänen saavutuksensa olivat sopimus Panaman kanavasta, Camp Davidin rauha Israelin ja Egyptin välillä, SALT II -aserajoitussopimus Neuvostoliiton kanssa ja diplomaattisuhteiden solmiminen Kiinan kansantasavallan kanssa. Sisäpolitiikassa hän perusti liittovaltion energia-, ja koulutusvirastot ja ajoi läpi ympäristöä suojelevia lakeja.

Carterin virkakauden loppua varjosti Yhdysvaltain Iranin Teheranin suurlähetystön panttivankikriisi ja epäonnistunut vapautusyritys. Carteria on myös syytetty Three Mile Islandin ydinvoimalaonnettomuuden salailusta, ja hänen poliittisesta ja sotilaallisesta tuestaan Indonesian hallitukselle Itä-Timorin miehityksen ja kansanmurhan aikana, jonka aikana kolmasosa Itä-Timorin väestöstä kuoli. Carterin hallintoa on niin ikään syytetty Nicaraguan sandinistien poliittisten vastustajien tukemisesta CIA:n kautta sekä ennen että jälkeen sandinistien valtaannousun. Samoin Carterin hallinto antoi merkittävää sotilaallista tukea El Salvadorin hirmuhallinnolle.

Myöhemmin Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja, Zbigniew Brzezinski , on kertonut, että USA Carterin aikana aloitti rahallisesti erittäin mittavan operaation Afganistanissa, "antaakseen Neuvostoliitolle oman Vietnaminsa". Taktiikkana oli tukea voimakkaasti islamilaisia taistelijoita, ja tämä tuki alkoi jo ennen Afganistanin sisällissodan syttymistä. Carterin aloitteesta useat länsimaat boikotoivat Moskovan olympiakisoja 1980: Neuvostoliitolle asetettiin myös kaupparajoituksia Afganistanin-miehityksen takia.

Kriitikoiden tekstissä siteerataan välillä myös Carterin lausuntoa, jonka mukaan "Yhdysvalloilla ei ole anteeksipyydettävää vietnamilaisilta, koska tuho oli molemminpuolista".^[1]

[muokkaa] Presidenttiyden jälkeen

Hävittyään uudelleenvalinnan Ronald Reaganille, Carter on keskittynyt erilaisiin ihmisoikeus- ja hyvätekeväisyyshankkeisiin, etupäässä vuonna 1982 perustetun Carter Centerin kautta. Keskus valvoo mm. vaaleja etupäässä Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa, ja osallistuu erilaisiin terveyskampanjoihin kehitysmaissa.

Carter vieraili Kuubassa toukokuussa 2002 tavaten Fidel Castron, ensimmäisenä Yhdysvaltain presidenttinä vuoden 1959 Kuuban vallankumouksen jälkeen.

Carter sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2002 työstään rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien hyväksi. Hän on kolmas rauhanpalkinnon saanut Yhdysvaltain presidentti Theodore Rooseveltin (1906) ja Woodrow Wilsonin (1919) jälkeen.

Maaliskuussa 2004 Carter tuomitsi jyrkästi George W. Bushin ja Tony Blairin sanojensa mukaan "valheisiin ja vääriin tulkintoihin perustuvan" Irakin sodan.

2006 ilmestyneessä kirjassaan Palestine: Peace Not Apartheid Carter syytti Israelia palestiinalaisten maiden kolonisaatiosta ja piti sitä tärkeimpänä esteenä Lähi-idän rauhalle. Hän vertasi myös Israelin toimia Etelä-Afrikan apartheidiin.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Rauhan palkinnon lehdistötiedote
Biography The Nobel Foundation

[muokkaa] Lähteet

↑ Noble Carter? - The Legacy of Jimmy Carter, artikkeli. Julkaistu muutamissa lehdissä (englanniksi)

Wikimedia Commonsissa on lisää materiaalia aiheesta Jimmy Carter.

Nobelin rauhanpalkinto 2001–

2001: YK, Annan \| 2002: Carter \| 2003: Ebadi \| 2004: Maathai \| 2005: Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA, ElBaradei \| 2006: Grameen Bank, Yunus

Kaikki rauhanpalkinnon saajat 1901– • Rauhanpalkinnon saajat 1951–1975 • Rauhanpalkinnon saajat 1976–2000