Suojeluskunta
Wikipedia
Suojeluskuntajärjestö oli Suomessa syksystä 1917 kehittynyt vapaaehtoinen maanpuolustusjärjstö, joka lakkautettiin Liittoutuneiden valvontakomission määräyksellä syksyllä 1944.
Suomen sisällissota alkoi vuoden 1918 tammikuussa punakaartien aloittaessa vallankumouksen. Samana päivänä kenraali Mannerheim antoi suojeluskunnille käskyn riisua punakaartit aseista. Punaisten saatua Etelä-Suomen haltuunsa senaatti antoi suojeluskunnille valtuudet toimia hallituksen joukkoina. Muuta armeijaa ei ollut, koska vuoden 1917 joulukuun itsenäisyysjulistuksen jälkeen armeijaa ei oltu vielä ehditty perustaa. Jääkärien saavuttua Saksasta vuoden 1918 helmikuussa suojeluskuntalaiset toimivat enimmäkseen tavallisina sotamiehinä, joita jääkärit johtivat päällystönä. Sodan kuluessa perustettiin vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla vakinainen armeija, jonka miehistö oli asevelvollista ja päällystö jääkäreitä. Uudet asevelvolliset "jääkäri"rykmentit olivat paremmin koulutettuja ja kurinalaisempia kuin punaisten joukot, ja niiden tulo rintamalle antoi valkoisille ylivoiman.
Jääkäriupseerit ja vanhat Venäjän armeijan upseerit kamppailivat vallasta niin Suomen uudessa armeijassa kuin suojeluskuntien johdossakin. Jääkärit pääsivät voitolle, ja suojeluskuntien johdossa toimikin vuodesta 1926 alkaen jääkäriupseeri Lauri Malmberg.
Sisällissodan päätyttyä suojeluskuntien asema säädettiin tiukasti lailla. Suojeluskunnat olivat edelleen yksityisiä järjestöjä, mutta niiden suhde valtioon oli lähes yhtä kiinteä kuin valtiokirkon. Suojeluskuntalaiset saivat pyydettäessä avustaa virkatehtävissä poliisia. Suojeluskuntalaisest olivat näissä tehtävissä aseistettuja.
Suojeluskuntain tiukka kontrolli ja sen johtomiesten sijoittaminen yhteiskunnallisesti tärkeisiin tehtäviin ehkäisi omalta osaltaan 1920–30-luvulla vallinnutta oikeistovallankaappauksen uhkaa. Esimerkiksi vuonna 1922 sisäministeri Heikki Ritavuoren murhanneella äärioikeistolaisella Ernst Tandefeltillä arveltiin olleen yhteyksiä suojeluskuntien johtoon, koska monet suojeluskuntalaiset vastustivat Ritavuoren valmistelemaa ja presidentti K.J. Ståhlbergin vahvistamaa punavankien massa-armahdusta. On myös esitetty, että 1920–30-luvun vaihteen äärioikeistolainen Lapuan liike olisi halunnut entisen suojeluskuntien ylipäällikön Mannerheimin Suomen presidentiksi. Mannerheim olikin ehdolla tasavallan presidentiksi jo valtionhoitajana vuonna 1919, mutta äärioikeiston liiallista vaikutusta rajoittamaan pyrkinyt eduskunta valitsi suurella ääntenenemmistöllä Suomen ensimmäiseksi presidentiksi mieluummin K.J. Ståhlbergin.
Lapuan liike pyrki Mäntsälän kapinassa 1932 kaappaamaan vallan suojeluskuntien avulla, mutta presidentti Svinhufvudin ja suojeluskuntien päällikkö Malmbergin kehotukset saivat harvat kapinaan yhtyneet suojeluskuntalaiset palaamaan koteihinsa jo parin päivän sisällä. Tosin Malmberg ei suostunut lukemaan julistusta ääneen radiossa, vaan sen luki hänen puolestaan puolustusministeri Jalo Lahdensuo.
Suojeluskuntien rinnakkaisjärjestö naisille oli Lotta Svärd.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Suojeluskuntien yhteiskunnallinen luonne
Suojeluskuntien rooli porvarillista järjestystä ylläpitävänä taistelujärjestönä tuki pitkään sisällissodan synnyttämää kansan jakautumista. Järjestön paikallistason tehtäviin kuului esimerkiksi kelpoisuuslausuntojen antaminen kutsuntaikäisistä miehistä. Asepalvelukseen otettiin vain ne, jotka saivat paikallisen suojeluskuntaupseerin hyväksynnän, eikä "punikinpojille" mieluusti annettu sotilaskoulutusta.
Ensisijaisesti järjestön jäsenkunta koostui pienviljelijöistä ja pikkuporvareista. Upseeristo oli kuitenkin pääosin yläluokkaista. Kuten muussakin valtakunnallisesti järjestetyssä ja ylhäältä ohjatussa kansalaisjärjestötoiminnassa, myös suojeluskunnissa hierarkkinen rakenne vastasi usein paikallista sosiaalista hierarkiaa. Virallisesti suojeluskunnat oli epäpoliittinen järjestö, mikä käytännössä tarkoitti, että ne eivät tehneet eroa erilaisten porvarillisten mielipiteitten välillä.
Sisällissodassa punaisten puolella olleet työläiset pitivät suojeluskuntiin liittymistä luokkapetturuutena. Kun jotkut työnantajat kuitenkin edellyttivät suojeluskuntien jäsenyyttä, kuului suojeluskuntiin myös jonkun verran työväestöä. Tilanne muuttui hieman Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939. Kansallisen yhtenäisyyden nimissä SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner antoi talvisodan aikana lausunnon, ettei sosiaalidemokraattisilla työläisillä ollut mitään syytä olla kuulumatta suojeluskuntiin. Samaan aikaan työmarkkinaosapuolet sopivat työehtosopimusjärjestelmän luomisesta tammikuun kihlauksessa. Käytännössä kuitenkin hyvin harvat vasemmistolaiset liittyivät vielä tämänkään jälkeen järjestöön.
Lapuan liikkeen mahtiaikoina 1920–1930-lukujen vaihteessa myös suojeluskuntalaiset syyllistyivät ammattiyhdistysaktiivien ja vasemmistolaisten suomalaisten terrorisointiin. Ammattiyhdistysten jäseniä uhkailtiin väkivallalla, estettiin kulkemasta töihinsä ja aika ajoin myös pahoinpideltiin. Lisäksi suojeluskuntalaisia käytettiin joitakin kertoja lakonmurtajina. Virallisesti suojeluskuntien johto ei tällaista valtuuttanut, mutta käytännössä antoi sen tapahtua.
[muokkaa] Suojeluskuntien luonteen muuttuminen 1930-luvulla
Suojeluskuntia kehitettiin 1930-luvulla Mäntsälän kapinan jälkeen voimakkaasti. Kommunistien aiheuttaman vallankumousvaaran katsottiin väistyneen ja esimerkiksi Tampereen suojeluskunta lakkasi harjoittelemasta kaupungin valtausta. Sen sijaan suojeluskunnista kehitettiin eversti Aksel Airon johdolla Puolustusvoimien aluejärjestö, joka sai tehtäväkseen liikekannallepanon järjestämisen. Suojeluskuntayksiköille annettiin selkeät kotirintamatehtävät, ja suojeluskuntaan kuuluneet nuoremmat miehet sijoitettiin liikekannallepanossa vakinaisen armeijan yksiköihin.
Suojeluskuntien muuttuminen armeijan aluejärjestöksi muutti niiden luonnetta. Niiden kyky itsenäiseen sodankäyntiin poistui ja suojeluskuntien komentotie integroitui käytännössä osaksi Puolustusvoimain yleistä johtamisjärjestelmää. Muutos ei ollut erityisen näkyvä ruohonjuuritasolla, mutta oli selvä ammattilaisille. Sotamarsalkka C.G.E. Mannerheim valittikin 1930-luvun loppupuolella puolileikillään Airon tuhonneen suojeluskuntajärjestön.
Toisen maailmansodan aikana suojeluskunnat toimivat integroidusti osana Puolustusvoimia. Erityisiä suojeluskuntajoukkoja ei muodostettu ja suojeluskuntapiirien esikunnat muodostivat paikalliset sotilashallintoelimet. Suojeluskuntalaiset toimivat hajautetusti omissa tehtävissään eri yksiköissä.
[muokkaa] Suojeluskuntien lakkauttaminen
Suojeluskunnat lakkautettiin Välirauhansopimuksen 21 artiklan nojalla.
- "Suomi sitoutuu heti hajoittamaan kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa, sekä vastaisuudessa olemaan sallimatta tämäntapaisten järjestöjen olemassaolo."
Aluksi pykälän ei katsottu välttämättä koskevan suojeluskuntia näiden virallisesti epäpoliittisen luonteen vuoksi. Valvontakomissio kuitenkin piti suojeluskuntia organisoituna sotilaallisena järjestönä. Maan, jonka sotavoimia oli saatu rajoitettua rauhansopimuksessa, ei ollut sopivaa pitää hyvinkoulutettua, aseistettua ja organisoitua vapaaehtoisjärjestöä, jonka vahvuutta ei laskettu armeijan määrävahvuuteen. Lisäksi neuvostoliittolaisten johtamalle valvontakomissiolle oli ideologisesti mahdotonta sallia alun perin punaisia vastaan suunnatun porvarillisen taistelujärjestön säilyttämistä.
30. syyskuuta 1944 Suojeluskuntajärjestö kenraaliluutnantti Malmbergin johdolla ja Suomen Punainen Risti tekivät sopimuksen, jonka mukaan suojeluskuntajärjestön omaisuus siirtyisi sen lakkauttamisen myötä Punaiselle Ristille. Järjestö ei ehtinyt lakkauttaa itse itseään, kun valvontakomission päällikkö Andrei Ždanov lähetti 30. lokakuuta Mannerheimille kirjeen, jossa vaadittiin suojeluskuntien lakkauttamista. 3. marraskuuta Mannerheim allekirjoitti eduskunnan hyväksymän lain, jolla suojeluskunnat lakkautettiin. Tämän jälkeen puolustusministeriö määräsi 6. marraskuuta, että järjestön toiminta on lakkautettava seuraavana päivänä.
Suojeluskuntien tehtävät Puolustusvoimien aluejärjestönä siirtyivät sotilaspiireille, joita kutsuttiin "aluejärjestöksi" vielä 1960-luvulla.
Myös Lotta Svärd -järjestö aloitti toimenpiteet omaisuuden siirtämiseksi hyväntekeväisyyteen. 23. marraskuuta 1944 Valvontakomissio määräsi myös Lotta Svärdin lopetettavaksi.
Sotien jälkeen suojeluskuntalaisten suosimat marssilaulut kuten Vilppulan urhojen muistolle muuttuivat poliittisesti epäkorrekteiksi.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Tikka, Marko (2006): Valkoisen hämärän maa? Suojeluskunnat, virkavalta ja kansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. ISBN 951-746-803-2.
- Selén, Kari (2001): Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944. WSOY. ISBN 951-0-25684-6.
- Selén, Kari ja Pylkkänen, Ali (2004): Sarkatakkien armeija. Suojeluskunnat ja suojeluskuntalaiset 1918–1944. WSOY. ISBN 951-0-29418-7.
