Ernst Tandefelt
Wikipedia
Knut Ernst Robert Tandefelt (10. maaliskuuta 1876 Sysmässä – 3. toukokuuta 1948 Nikkilän mielisairaalassa, Sipoossa) oli suomalainen aatelinen liikemies ja aktivisti, joka tunnetaan parhaiten sisäasiainministeri Heikki Ritavuoren murhaajana. Tämä 14. helmikuuta 1922 tapahtunut murha on toistaiseksi Suomen viimeisin poliittinen murha ja itsenäisyyden ajan ainut.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämä ja aktivismi
Ernst Tandefelt syntyi 10. maaliskuuta 1876 Sysmässä kuusilapsisen perheen kolmanneksi lapseksi. Näistä kuudesta lapsesta kolmee kuitenkin kuoli. Hänen isänsä oli suurmaanomistaja, kunnallisneuvos Magnus Tandefelt ja äiti Matilda Tandefelt. Ernst Tandefeltin isä oli ollut kahdesti naimisissa. Näin ollen Ernst Tandefeltillä oli vielä kolme sisaruspuolta. Tandefeltin suku on vanha ja merkittävä aatelissuku Suomen historiassa. Tandefeltit omistivat kartanoita ja suvun jäseniä oli yhteiskunnan korkeilla paikoilla. Suvusta oli lähtöisin monia upseereita.[1]
Ernst kävi koulunsa Haminan ruotsalaisessa reaalilyseossa ja kirjoitti ylioppilaaksi 1895 jäätyään kahdesti luokalle. Tandefelt vaativiin mielellään osallistui ja uhkarohkeuksiin tempauksiin, mutta ei ollut lukumiehiä. Tandefelt aloitti Helsingin yliopistossa lakitieteen opinnot, mutta ne eivät edenneet. Tämän jälkeen hän aloitti Mustialan maanviljelysopistossa, mutta joutui lopettamaan opiskelunsa parin kuukauden kuluttua vietettyään rankkaa elämää. Tandefeltin elämä oli aika epätasaista, eikä hän tiennyt mihin ryhtyisi, ja hän ajautui uhkapelaajaksi. Hän sai isänsä kuoltua 1902 35 000 markan perinnön, mutta pelivelat söivät perinnön vähitellen. Nuoruuden kokeilujen takia Tandefeltista tuli suvun "musta lammas". [1]
Vuosien 1902-1903 tienoilla alkoi Tandefelt liikkua aktivistipiireissä osittain luonnollisen seikkailunhalunsa innoittamana. Pian Tandefelt kuului aktivistien radikaalisiipeen, joka alkoi suunnitella vihatun kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaamista. Tandefeltin tuttavapiiriin kuului tunnettuja ja vaikutusvaltaisia aktivistijohtajia. Bobrikov oli juuri saanut tsaarin antamalla diktatuuriasetuksella itselleen diktaattorin valtuudet. Tandefelt suunnitteli hänen murhaamista muilta aktivisteilta saatujen vihjeiden avulla jo syksyllä 1902. Suunnitelma kuitenkin tuli ilm,i ja Ernst Tandefelt lähti maanpakoon Italiaan. Hän lähetti merkittävälle aktivistijohtajalle, väitöskirjaansa valmistelevalle Henry Biaudet'lle Firenzestä kirjeen 30. huhtikuuta 1903.[1]
» H.V. Pidätkö hyvänä ja järkevänä, että Bobba murhataan? Kirjoita asiasta kaikki, mitä ajattelet, niin pian kuin mahdollista! Ja niin Sinun pitää luvata varmasti toimittaa kirje Helsinkiin ja minä lupaan lähes varmuudella että hänet passitetaan kauniimpaaan maailmaan. Sinä ymmärrät, että minä en voi sanoa enempää tästä asiasta, henkilöistä jne. Se olisi voinut tapahtua jo syksyllä, mutta nuorsuomalaiset poliisit tulivat väliin. Olen sitä mieltä, että tilanne on nyt kypsä. Kaikki tämä meidän kesken mitä syvimmässä salaisuudessa. Sankari on valmis uhrautumaan, mutta voisihan selvitä pälkähästä; hänen elämänsä ei kuitenkaan ole hänelle minkään arvoinen. Terveisin, Ystävä Tandefelt »
Kirjeessä hän suoraan tarjoutui Bobrikovin murhaajaksi. Biaudet kysyi Ernstin veljenpojalta Heikki Tandefeltiltä arviota tämän sedästä. Arvio oli suvun asenteen mukaisesti negatiivinen ja arvosteli tämän opintovaiheiden aikana viettämää elämäntapaa. Biaudet ei näin ollen suostunut Tandefeltin tarjoukseen. Kaiken lisäksi suunnitelma menetti ajankohtaisuutensa muiden aktivistin Eugen Schaumanin ehdittyä ensin 16. kesäkuuta 1904.[1]
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ernst Tandefeltin aktiivinen aktivistoiminta käynnistyi taas. Muiden aktivistien apuna hän ryhtyi antamaan saksalaisille tietoja Helsingissä liikkuvista venäläislaivoista. Pian toimintasuunnitelma muuttui tiedustelusta ja vakoilusta aktiivisempaan suuntaan: sabotaaseihin ja venäläisvastaisen propagandan levittämiseen. Suunnitelmana oli räjäyttää venäläislaivoja itse valmistetuilla pommeilla. Näiden suunnitelmien ja operaatioiden suunnittelemisesta santarmit pidättivät 4. lokakuuta 1916 aktivistijohtaja maisteri Hugo Stenbergin ja Ernst Tandefeltin.[1]
Katajanokan vankilassa venäläiset kiduttivat ja rääkkäsivät näitä suomalaisaktivisteja erittäin kovin ottein. He kuitenkin kestivät raa'at kidutukset, eivätkä ilmiantaneet muita aktivisteja ja sabotööritovereitaan. Kuulustelut ja kidutukset kuitenkin mursivat heidät henkisesti ja Hugo Stenberg teki itsemurhan hirttäytymällä sellissään. Samoin Tandefelt yritti itsemurhaa viiltämällä ranteensa auki. Kun tämä epäonnistui, hän heittäytyi vankilan portaikon ylätasanteelta pää edellä alas. Hengen menetyksen sijaan Tandefeltin pääkallo murtui ja solisluu katkesi. Hänet hoidettiin kuntoon venäläisessä sairaalassa ja palautettiin Katajanokan vankilaan. Santarmit kuitenkin huomasivat, että kuulustelut ja vankilakokemukset olivat murtaneet Tandefeltin henkisesti niin pahasti, ettei jatkokuulusteluista ollut hyötyä.[1]
Tandefelt internoitiin Kivelän mielisairaalan, jossa hän oli tohtori Harry Fabritiuksen hoidossa. Tandefelt kärsi unettomuudesta, pääkivuista ja kidutuksen aiheuttamista henkisistä tuskista. Mielisairaalaan lähettäminen ei ollut vain hoidollinen päätös, vaan venäläiset sulkivat muutenkin mielellään aktivisteja mielisairaaloihin.[1]Nämä toimivat eräänlaisina puolivirallisina vankiloina. Mielisairaalat muodostuivatkin aktivistien tukikohdiksi, joissa pidettiin kokouksia ja säilytettiin jopa aseita. Tästä kertoo hyvin se, että pommit venäläislaivojen räjäyttämiseksi toimitti Kammion mielisairaalan ylilääkäri ja kuuluisa aktivistijohtaja V. O Sivén, jonka pojat olivat aktivisti-ja heimosoturiveljekset IKL:n kansanedustaja Paavo Susitaival ja Repolan nimismies Bobi Sivén.[2]
Tandefelt pääsi vapaaksi juuri ennen sisällissodan alkua. Hänen mielensä oli kokemustensa takia täynnä katkeroitunutta ryssävihaa. Helsingissä Tandefelt vietti elämänsä rauhassa, eikä osallistunut sotatoimiin. Hän elätti itsensä toimimalla kiinteistökauppojen avustajana. Sodan loputtua hän pääsi Helsingin poliisilaitoksen konstaapeliksi, mutta hänet erotettiin kuukauden työskentelyn jälkeen. Seuraavaksi hän oli töissä santarmiasioiden asiantuntija Etsivässä keskuspoliisissa. Tässä tehtävässä hän toimi muutaman kuukauden.[1]
Viimein vuonna 1919 hän löysi itselleen sopivan ammatin, kun hän ryhtyi valuuttakauppiaaksi. Maailmansodan jälkeen valuuttakurssit menivät ylös ja alas ja antoivat hyvän mahdollisuuden rikastua keinottelemalla. Tandefelt oli tuohon aikaan edistyksellinen mies tajutessaan puhelimen merkityksen kaupankäynnissä. Hän soitteli eri pankkeihin ja kyseli valuuttojen kursseja. Löydettyään edulliskurssisen ulkomaan valuutan hän osti sitä toimeksiantojensa mukaisesti asiakkainaan oleville yrityksille ja liikemiehille. Hän sai palkkion provisioina tehdyistä kaupoista.[1]
Tandefelt oli vuokrannut 150 markalla ns. konttorin Tarkkampujankatu 1:ssä leskirouva Edla Ekströmin huoneistosta. Konttori oli nurkkaus, jossa oli penkki, kolmijalkainen pöytä ja puhelin. Liiketoimet sujuivat erittäin hyvin ja Tandefelt vaurastui. Hän meni naimisiin 7. joulukuuta 1919 sairaanhoitajatar Ruth Matsonin kanssa ja sai tämän kanssa Olof-pojan vuonna 1921. Lisäksi heillä oli palvelijatar Siiri Santalahti. Parin elämä oli onnellista ja Tandefelt oli kerrankin saanut otteen elämästään värikkäiden vaiheiden jälkeen.[1]
[muokkaa] Ministeri Ritavuoren murha ja aktivistit
Tandefeltin murhan motiivit ja mahdollisia taustahenkilöitä ei poliisi aikanaan kunnolla tutkinut. Viranomaiset eivät halunneet tutkia surmaa itse varsinaista tekoa eli ampumista laajemmin. Murhan tutkimus annettiin vielä tuossa vaiheessa kokemattomalle Helsingin poliisilaitokselle. Ilmiselvästi tällainen valtiollinen murha olisi kuulunut salaiselle poliisille eli Etsivällä keskuspoliisille. Etsivä keskuspoliisi oli kuitenkin aktivistien miehittämä ja murhan tutkimuksessa olisi voinut paljastua EK:lle sekä sen johdolle ikäviä asioita tai kytköksiä Ritavuoren murhaan. EK:n silloinen johtaja aktivisti Ossi Holmström pelkäsi EK:ssa työskentelevien aktivistien nimien tulevan esiin, jos murhaa tutkittaisiin perinpohjaisesti. Tuolloin haluttiin todeta Tandefelt selvästi syyllisesti ja asettaa oikeuden eteen.[3] Yksi pääkysymys sivuutettiin: "Mikä sai juuri elämänsä vihdoinkin kuntoon saaneen perheenisän poliittisen murhan kannalle?". Nykytietämyksellä voidaan todeta, että teon tausta on selvästi laajempi kuin tuolloin väitetty mielenvikaisen hetkellinen päähänpistos.[4]
[muokkaa] Murhaan johtanut poliittinen kriisi
Ritavuori oli sisäministeri Juho Vennolan kummassakin hallituksessa elokuusta 1919 kesään 1920 ja huhtikuusta 1921 kuolemaansa helmikuuhun 1922. Kansallisen Edistyspuolueen Heikki Ritavuori ja hänen puoluetoverinsa K. J. Ståhlberg olivat oli oikeiston ja aktivistien keskuudessa maan vihatuimmat poliitikot.
Kesästä 1918 lähtien Ritavuori oli ajanut läpi armahduslakeja ja toiminut oikeudessa punaisten lakimiehenä. Tämä sai aikaan ärsyyntymistä oikeisto-ja aktivistipiireissä ja hän leimautui "punikkiministeriksi". Hallitusmuototaistelun aikana kesäkuussa 1919 monarkistinen oikeisto oli jo saanut lykättyä tasavaltalaista hallitusmuotoa, mutta Ritavuori teki nopeasti uuden suunnitelman, joka hyväksyttiin Suomen tasavaltalaiseksi hallitusmuodoksi. Tämä ärsytti monarkistista oikeistoa ja aktivisteja, varsinkin kun kaiken lisäksi Ståhlberg valittiin presidentiksi. Hallitusmuototaistelussa ja presidentinvaaleissa Gustaf Mannerheim sivuutettiin ja hän ajautui pois päivänpolitiikasta. Kun Mannerheim sivuutettiin, kairiutui samalla Mannerheimin ja suojeluskunta- sekä heimoaktivistien suunnitelma hyökkäyksestä tuolloin vielä heikkojen bolševikkien hallitsemaan Pietariin. Hallitusmuototaistelun aikana Mannerheim ja suojeluskunta-aktivistit olivat suunnitelleet suojeluskuntien vallankaappausta monarkistisen hallitusmuodon ja Pietarin retken turvaamiseksi. Oikeistossa ja aktivistipiireissä ärsytti tavattomasti Valkoisen Kenraalin ajautuminen sivuraiteelle päivänpolitiikasta.[5]
Ritavuoren vastustajat olivat tyytyväisiä, kun Ritavuori siirtyi perustuslakivaliokunnan johtajuudesta ministeriksi. Kuitenkin kesällä 1921 Ritavuori otti jälleen yhteen suojeluskunta-aktivistien kanssa ns. suojeluskuntaselkkauksen aikana. Ritavuori vastusti suojeluskuntien itsenäisyyttä, vaan halusi nämä valtiollisen kontrollin alle. Lopulta Ritavuoren kriisiratkaisussa, Mannerheimista ei tehty suojeluskuntien ylipäällikköä ja suojeluskunta-aktivistit kärsivät tappion. Tuolloin taas vallankaappauksen uhka kasvoi jälleen. Tähän mennessä vuosina 1918-1921 Ritavuori oli saanut monarkistisen oikeiston, suojeluskunta-aktivistit ja ruotsinkieliset aktivistit vankoiksi vihamiehikseen.[6]
Joulukuussa 1922 alkoi uusi ja lopullinen sisäpoliittinen kriisi, joka johti Tandefeltin ratkaisuun. Marraskuussa alkanut suomalaisten heimosoturien tukema itäkarjalaisten kansannousu oli alkanut käydä tappiolliseksi ja koetteli juuri solmittua Tarton rauhansopimusta. Hallitus päätti, ettei Suomessa saa järjestää värväystä, eikä aseelliset joukkot ja aselastit saa ylittää rajaa, kuitenki pakolaisia päätettiin ottaa vastaan, elintarvikkeiden vientiä eikä ambulanssien ja yksittäisten heimosoturien rajanylitystä estetty. Tämä nostatti entisestään oikeiston, aktivistipiirien ja nyt myös heimoaktivistien vihat Ritavuorta kohtaan. Silloisen äärimmäisen oikeiston pää-äänenkannatajat Hufvudstadsbladet ja Uuden Suomen Iltalehti aloittivat kovan hyökkäyksen Ritavuorta vastaan ja pistivät hallituksen päätökset Ritavuoren nimiin. Vaikka Ritavuori oli heimoaatteen mies, hän näyttäytyi oikeiston ja aktivistien silmissä kaikkein suurimpana heimokansojen vihaajana. [7]
25. tammikuuta 1922 sisäministeri Ritavuori aloitti Etsivän keskuspolisiin uudelleenjärjestämisen. Sen tarkoituksena oli tehdä aktivistien johtamasta ja kolmen kuukauden välein toimilupansa saavasta väliaikaisesta osastosta vakituinen valtiollinen poliisi. Ritavuori halusi myös samalla vähentää aktivistien valtaa Etsivässä keskuspoliisissa. Uudessa Suomessa tulkittiin, että Ritavuori yritti lakkauttaa valtiollisen poliisin tukeakseen vasemmiston suunnitelmia järkyttää yhteiskuntarauhaa ja toteuttaa vallankumous. "Punikkiministerin" oletettiin "jälleen" olevan kommunistien asialla. 26. tammikuuta tilanne kiihtyi entisestään, kun kommunistien Suomen Työmies uutisoi Ritavuoren neuvoneen kommunisteja kiertämään itse antamiaan määräyksiä, jotka kielsivät kommunistien joukkokokoukset. Ritavuori oli alkanut rajoittaa äärivasemmiston toimintaa, koska kommunistit olivat nimittäin Karjalan vapaustaistelun aikana kiihottaneet lehdistössä työläisiä taistelemaan venäläisten puolella suomalaisia vastaan. Kaikki oikeistolehdet siteerasivat perätöntä ja keksittyä Suomen Työmiehen uutista ja ihmiset alkoivat vakuuttua Ritavuoren todella olevan kommunisti. Lehdet eivät säästelleet sanojaan ministeri Ritavuorta vastaan ja kiihotus oli ennen näkemätöntä.[8]
Viimeisen ja kohtalokkaan syytöksen Hufvudstadsbladet esitti 7. helmikuuta, kun se uutisoi viikko ennen Ritavuoren murhaa, että karjalaisia vapaussotilaita oli pidätetty Suomen rajalla. Heimosoturit olivat väiiteen mukaan riisuttu aseista ja otettu vangeiksi. Lopulta heimosotureita oli oikeistolehtien mukaan kohdeltu rikollisina. Syttyi lehdistöriita ja poliittisessa ilmapiirissä oli sisällisodan revanssin tuntua. Pidettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin sisäministerin eroa. Lehtien palstoilla jopa uhattiin uudella sodalla ja ministerin murhalla. Tosiasiassa karjalaisia tai suomalaisia heimosotureita ei pidätetty, vaan heidät riisuttiin aseista ja annettiin siirtyä kotiseuduilleen tarpeen tullen valtion autoilla. [9]
[muokkaa] Murha poliisin tietojen mukaan
Tammikuun lopulla Tandefelt oli nostanut 40 000 markkaa (nykyrahassa 11 280 euroa) rahaa tilitään ja ilmoittanut työtoverilleen vänrikki Carl Wibergille aikovansa sijoittaa ne erääseen yritykseen. Ernst Tandefelt lähti kotoaan 14. helmikuuta kello 12 Lauttasaaresta ja saapui konttoriinsa Elda Ekströmin luo Tarkkampujankatu 1:een kello 13. Wiberg oli nähnyt Tandefeltillä kolme viikkoa aiemmin jykevän .32 kaliiperin vuoden 1903 Colt-pistoolin ja kysynyt häneltä siitä. Tandefelt vastsi, että hänelle oli tarjottu asetta ostettavaksi. Edla Ekström näki Coltin tuona päivänä ensimmäisen kerran Tandelfeltin takin taskussa ja ihmetteli sitä. Tandefeltin perhe ei myöskään aseesta tienyt mitään. Kaikki kuitenkin tiesivät, että Ernst Tandefeltillä oli kuitenkin aina mukanaan pieni ruskeakahvainen Browning-pistooli aktivistityylin.[10]
Tandefelt oli pettynyt, koska oli huono kauppapäivä. Hän oli tienannut vain 600 mk Saksan markan kaupoilla. Kello 15.45 hän poistui kiireisesti Tarkkampujankatu 1:stä. Pohjois-Esplanadi 25:en Café Esplanadin tarjoilijatar Elina Setterin mukaan hän istui pöydässä kello 16. Kahvilan omistajan Erik Holmin mukaan Tandefelt taas käveli edes takaisin kahvilassa. Kahvilaesimies Ida Barmanin mukaan hän tuli kello 16.10 ja oli yksinään, muttei juonut kahviaan ja istui hermostuneesti. Vahtimestari Walter Grönholmin mukaan Tandefelt jo lähti kahvilasta pian kello 16 jälkeen.[11]
Poliisi ihmetteli, minkä takia kahvilatapahtuma oli niin hämärää, mutta kokematon poliisi piti siä kuitenkin epäoleellisena. Ihmeellisesti myös Tandefelt ei muistanut mitään koko kahvilassa käynnistä.[12]
Pirssinkuljettaja Herman Söderström otti Tandefeltin kyytiin Ruotsalaisen teatterin kohdalta ja pyysi tätä ajamaan Dagmarinkadulle. Auto pysähtyi Dagmarin-ja Museokadun kulmaan A-portaan eteen ja Tandefelt pyysi autoa odottamaan vielä tunnin puoli kuuteen asti. Hän maksoi tunnin kyydistä 12 markkaa ja tunnin odotuksesta 50 markkaa. Kuski näki Tandefeltin lompakossa 1000 markan setelin ja ihmetteli tätä. Poliisi ihmetteli kanssa, mistä niin suuri raha oli peräisin, mutta ei pitänyt sitäkään seikkaa oleellisena. Työläiseksi pukeutunut Tandefelt pyysi, että auto ajaisi mahdollisimman kovaa Hakaniemen työläisalueelle, kun hän tulisi puoli kuuteen mennessä takaisin. Jollei hän tulisi 17.45 mennessä takaisin, auto saisi mennä.[13]
Vähän yli kello 17 ulsteriin, mustaan karvahattuun, kalosseihin pukeutunut ja ruskeata salkkua kainalossaan kantava ministeri Ritavuori jäi raitiovaunusta Kansallismuseon pysäkillä. Ritavuoren kotiin Nervanderinkatu 11:sta oli 250 metriä. Ostrobotnian kohdalla hän tapasi tuttavansa, mutta eroavat pian. Museokadulla Ritavuoren perään liittyi kaksi miestä: ensimmäinen oli työläispalttooseen pukeutunut iso ja tukeva Ernst Tandefelt ja toinen oli Kansallisen Kokoomuksen kansanedustaja Ernst Fredrik Nevanlinna, joka oli tulossa tapaamaan Ritavuoren naapurissa asuvaa Lauri Ingmania. Ritavuori on mietteissään, eikä huomannut takana oleviaan. Jokaisella miehellä on 20 metriä tilaa välissään. Kolmikko kääntyi Nervanderinkadulle noin 10 askelta Nervanderinkatu 11:sta portakoin eteen. Ritavuori tarttui ovenkahvaan ja Tandefelt veti pistoolinsa, mutta jäädessään kiinni takin kankaaseen se laukesi hänen omaan jalkaansa. Kivusta huolimatta Tandefelt veti pistoolin nopeesti esiin ja ampui erittäin nopeasti kolme laukausta Ritavuoren selkään; keuhkojen ja sydämen alueelle. Kuolettavat laukaukset kaatoivat Ritavuoren selälleen viistosti porraskynnyksen eteen jalkakäytävälle. Hattu lensi päästä, salkku kädestä ja kalossit jaloista. Osa luodeista oli veitsellä teroitettuja, jotta ne tappaisivat helpommin.[14]
Murhapaikasta kymmenen askeleen päässä ollut Nevanlinna huusi "Ottakaa roisto kiinni!", kun Tandefelt lähti juoksemaan Nervanderinkatua eteenpäin. Nervanderinkadun päässä Tandefelt kääntyi ja heilautti pistooliaan perässään juoksevalle Nevanlinnalle, mutta laski sen ja ilmoitti, ettei kiellä tekoaan ja vetäydy sen seuraamuksista. Tandefelt palasi 30 metriä Nervanderinkatu 11:n porraskäytävään ja Nevanlinna huusi hänen peräänsä: "Mies on otettava kiinni!". Varastomies Anders Wikström riisui Tandefeltin aseista porraskäytävässä ja sanoi: "Nyt ette juokse enää". Tapahtumapaikalla ollut Gerda Ryti haki ampumapaikalle Tandefeltiä odottamassa olleen auton, johon Ritavuori nostettiin. Ritavuori liikutti muutaman kerran kouristuksenomaisesti suutaan ja kerran silmäänsä. Paikalle kello 17.15 hälytetystä partiosta konstaapeli Fredrik Sjöholm astui pirssiauton kyytiin. Ritavuori kuljetettiin Kirurgiseen sairaalaan ja matkan varrella otettiin passipoliisi kyytiin. Mitään ei ollut enää tehtävissä, koska Ritavuori oli kuollut jo autoon nostettaessa. Virallisesti hänet todettiin heti sairaalassa kuolleeksi. Ritavuori kuoli yhden luodin osuttua hänen sydämeensä ja kahden vasenmpaan keuhkoonsa. Nämä vammat aiheuttivat pikaiseen kuolemaan johtaneen sisäisen verenvuodon.[15]
Tandefelt ilmoitti suomeksi poliisille syyllisyytensä sanomalla: "Minä se olen". Toinen konstaapeli Johannes Penttilä otti toisen pirssin, joka kyyditsi Penttilän ja haavoittuneen Tandefeltin Kirurgiseen sairaalaan. Penttilä maksoi kyydin, koska Tandefeltillä oli vain 1000 markan seteli. Gerda Ryti ryntäsi yläkertaan rouva Katri Ritavuoren luo, joka oli juuri ollut puhelimessa ja avasi kotiovensa iloisesti. Ryti kertoi murhasta rouva Ritavuorelle, joka meni alas jalkakäytävälle etsimään jo pois vietyä miestään.[16]
Eräs henkilö kysyi porraskäytävässä Tandefeltiltä "Miksi ammuitte?" ja hän vastasi "Saatte lukea huomenna lehdestä". Kun konstaapeli Penttilä kysyi samaa, Tandefelt vastasi, että Ritavuori oli vapauttanut punaisia ja toiminut väärin Karjalan tilanteessa. Tandefelt ei kuitenkaan ollut ainoa samaa mieltä ollut. Ritavuori oli saanut paljon uhkauksia ja hänen kuolinhetkellä olleen ulsterin takista löytyi lappu, jonka päälle Ritavuori oli kirjoittanut "Saap. 14/2 1922". Lapussa luki:
» Eroa, senkin punainen suomibolshevikki. Mitä pikemmin, sen parempi. Sinulle tulee kyllä kuumat paikat, senkin kelvoton punikki. Mene ulos ja kuule mitä ihmiset sinusta sanovat. Etkö häpeä jättää isänmaata punaisten ja ryssien haltuun. Häpeä sinulle! Entinen ystäväsi Eero Pamppunen »
[muokkaa] Oikeudenkäynti
[muokkaa] Helsingin raastuvanoikeus
[muokkaa] Ensimmäinen ja toinen käsittely
Oikeudenkäynnin tuli alkaa Helsingin raastuvanoikeuden III osastolla 20. helmikuuta 1922. Oikeudenkäyntiä kuitenkin lykättiin Tandefeltin itse aiheuttaman ampuhaavan ja kuulusteluiden keskeneräisyyden vuoksi 6. päivälle maaliskuuta. Oikeuden puheenjohtajaksi ilmoitettiin hovioikeudenneuvos Emil Forström ja jäseniksi oikeuneuvosmiehet Axel Ärt ja Knut Fruhjelm. Syytetty oli tietenkin Ernst Tandefelt, jonka puolustusasianajajana toimi varatuomari Carl Olofsson. Syyttäjänä toimi kaupunginviskaali Eino Nyyssölä ja. Asianomaisten eli Katri Ritavuoren ja hänen alaikäisten lastensa Kaarlo Jalmarin, Anna-Kertun ja Ilpon asianajajana toimi varatuomari Eemeli Niemelä, joka oli aktiivinen Edistyspuolueen jäsen.
Tandefeltin kuulustelupöytäkirja sisälsi 75 ruotsinkielistä konekirjoitussivua ja 45 henkilön todistukset. Kuulusteluiden jälkeen todettiin, että Tandefelt oli täysijärkinen, eikä osoittanut minkäänlaisia merkkejä mielenvikaisuudesta.
Oikeudenkäynnissä Tandefelt korosti tehneensä murhan ja päätöksen siitä aivan yksin. Hän korosti ollevansa mielenterveydeltään terve ja sanoi tietäneensä mitä teki, vaikka olikin kärsinyt hermostuneisuudesta ja päänsärystä Katajanokan kidutuskokemusten jälkeen. Hän sanoi olevansa ylpeä teostaan ja piti Ritavuorta jopa pahempana uhkana kuin kommunisteja. Hän väitti tunteneensa Heikki Ritavuoren 15-20 vuoden takaa. Olihan Ritavuori aktivistien maanalaisen liikkeen kagaalin jäsen. Katri Ritavuori oli hänen mukaansa hänelle serkkujen serkku. Samoin hän väitti, että Colt-pistooli oli hänellä ollut jo vuonna sisällissodan aikana. Tämän kahdeksalla luodilla ladatun pistoolin ja tuhat markkaa hän oli ottanut ns. konttoristaan Tarkkampujankadulta. Hän oli kuulemma aikonut ampua Ritavuoren jo 13. helmikuuta, mutta tämä oli ollut silloin vaimonsa seurassa, eikä hän halunnut surmata Ritavuorta vaimonsa silmien edessä.
Tandefelt kertoi lukeneensa Ritavuoren toimista pääasiassa Hufvudstadsbladetista, suomenkielisiä lehtiä hän vain vilkuili kahviloissa. Hän sanoi lukeneensa Etsivän keskupoliisiin lakkauttamissuunnitelmista, Ritavuoren kommunistien kanssa veljeilystä ja vihamielisestä suhtautumisesta karjalaisten vapaustaisteluun. Jälkimmäinen väite oli kuulemma lopullisesti vaikuttanut hänen päätökseensä siitä, että jonkun tuli tehdä jotakin "punikkiministerin" maanpetollisen toiminnan lopettamiseksi.
Oikeus kysyi Tandefeltin velipuolen pojalta Heikki Tandefeltiltä luonnehdintaan sedästään. Heikki Tandefelt kertoi, että hänen setänsä ei ollut suvun suosiossa uhkarohkeutensa ja harkinnan kyvyn puutteen takia. Ernst Tandefelt oli hänen mukaansa helppo saada kiihtyneeseen tilaan ja aktiiviseen toimintaakin. Hän myös kertoi setänsä vihanneen venäläisiä yli kaiken Katajanokan kidutuskokemusten jälkeen. Viha oli voimistunut kommunisteja kohtaan, kun hänelle oli selvinnyt entisten venäläisten kiduttajiensa olleen sittemmin bolševikkeja. Heikki Tandefelt kuitenkin korosti setänsä olevan mielenterveydeltään tasapainoinen, eikä olevan lainkaan moraalisesti rappiolla.
Kun ratkaisevaan asemaan nousseesta Tandefeltin käynnistä Café Esplanadissa hän ei muistanut mitään, jutun kolmas käsittely siirrettiin huhtikuun 4. päivälle 1922.
[muokkaa] Kolmas käsittely
Kolmannen käsittelyn alettua huhtikuun alussa puolustus muutti kantaansa syyntakeisuuden suhteen. Tandefelt ei näyttänyt saavan yleistä teollaan yleistä ihailua. Korostamalla Tandefeltin syyntakeisuutta elinikäinen kuritushuonetuomio näytti varmalta. Ernst Tandefelt oli toivonut saavansa samanlaisen kansallissankarin maineen kuin Eugen Schauman tai Lennart Hohenthal, mutta näin ei ollut käymässä. Päinvastoin, Heikki Ritavuoren hautajaiset 21. helmikuuta olivat muodostuneet kansalliseksi surujuhlaksi. Kaiken lisäksi Hufvudstadsbladet ja muut oikeiston lehdet olivat tuominneet heti murhan jälkeen Tandefeltin ilman minkäänlaisia perusteluita mielenvikaiseksi. Hufvudstadsbladetilla oli pääkiihottajan maine, joten se yritti sysätä vastuutaan yleisen mielipiteen muokkaajana tekemällä eroa Tandefeltin tekoon ja ajatuksiin. Tandefelt oli kertonut saaneensa motiivin pääasiassa kyseistä lehdestä.
Puolustusasianajaja Carl Olofsson korosti kolmannessa käsittelyssä Tandefeltin Katajanokan vankilassa kokemia henkisiä järkytyksiä. Hänen mielestään nämä vuosien 1914-1917 aikaiset kokemukset tekivät puolustettavastaan täyttä ymmärrystä vailla olevan, joten tätä ei voitu tuomita syyntakeisena. Näin ollen pyydettiin kaksi asiantuntijalausuntoa neurologian dosentti Harry Fabritiukselta ja Helsingin lääninvankilan lääkäri sekä Lapinlahden sairaalan vt. ylilääkäri Einar Anttiselta. Kumpikin totesivat, ettei Tandefelt ollut mielisairas, vaikka hänellä olikin historiassaan traumaattisia kokemuksia ja hän luonteeltaan oli persoonallinen. Jälkimmäinen tosin ehdotti mielentilatutkimusta, koska Tandefelt oli kärsinyt hermostuneisuudesta, pääkivuista ja unettomuudesta Katajanokan lääninvankilassa murhan jälkeen. Samoista oireista kuin venäläisten kidutusten jälkeen Kivelän mielisairaalassa. Syyttäjän mukaan oli kuitenkin luonnollista, että murhaaja on aina hermostunut ja ahdistunut murhan jälkeen vankilassa istuessaan.
Tästä alkoi oikeudessa ja lehdistössä kiista Tandefeltin syyntakeisuudesta. Puolustus otti tavoitteekseen Tandefeltin saamisen mielentilatutkimukseen. Jutun käsittelyä lykättiin jälleen alkavaksi 24. huhtikuuta 1922.
[muokkaa] Neljäs käsittely
Neljännessä käsittelyssä puolustus vaati kovasti mielentilatutkimusta, kun taas syyttäjä korosti Tandefeltin syyntakeisuutta. Syyttäjä totesi, että Hufvudstadsbladetin uutisointi oli kiihotuksellista ja se selvästi synnytti Tandefeltin motiivin. Neljännestä käsittelystä tuli täysin poliittinen. Eemeli Niemelä teki puheenvuorostaan sanomalehtikatsauksen, jossa osoitti Ritavuoresta oikeistolehdissä ja kommunistien Suomen Työmies-lehdessä julkaistujen uutisten olleen perättömiä. Edistyspuolue oli huolissaan siitä, ettei oikeudenkäynnissä oltu kiinnitetty huomiota lehdissä julkaistujen tietojen virheellisyyteen. Niemelä sai hallitukselta ja puoluejohdalta vanhana nuorsuomalaisten Helsingin piirin johtohenkilönä sekä Edistyspuolueen vaikuttajana tehtäväkseen oikaista tiedot oikeudessa. Edistyspuolueen pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat uhrasi lähes puolet seuraavan päivän lehdestä Niemelän puheenvuoron julkaisuun. Tällä tavalla Ritavuoren ja hallituksen maine puhdistettiin.
Oikeistolehdistä erityisesti Uusi Suomi pyysi anteeksi kirjoitteluaan. Muut oikeistolehdet pahoittelivat, mutta murhaa tukevia kirjoituksiakin lehdistä löytyi. Joissakin ruotsinkielisissä porvaripiireissä Tandefeltiä jopa pidettiin sankarina ja tekoa ihannoitiin. Muuten oikeistopiirit tuomitsivat teon julkisesti, mutta muuten ymmärsivät tai jotkut jopa hyväksyivät murhan.
Neljännen käsittelyn päätteeksi raastuvanoikeus päätti, ettei Tandefelt tarvinnut mielentilatutkimusta. Vain oikeusneuvosmies Knut Furuhjelm oli asiasta eri mieltä. Juttua lykättiin vielä kerran puolustuksen loppulausunnon valmistelua varten.
[muokkaa] Viides ja viimeinen käsittely
Viimeinen käsittely alkoi 8. toukokuuta 1922. Puolustuksen puheenvuorossa Olofsson yritti vakuuttaa Tandefeltin olevan epätasapainoinen. Olofsson väitti, ettei aktivistisuunnitelma räjäyttää venäläislaivoja vuonna 1914 ollut "normaaliaivoista". Hänen mielestään itsemurhayritykset ja kidutuksesta saadit henkiset vammat tekivät hänestä syyntakeettoman. Hallituksen hänen mielestään mahdolliset toimenpiteet kiihdyttivät Tandefeltin epänormaalin persoonan ja sai hänet ampuvaan Ritavuoren.
Puolustus vaati ottamaan nämä asiat huomioon oikeuden päätöksessä. Oikeus ei kuitenkaan vakuuttunut näin vanhoihin tapahtumiin vetoamisesta, vaan julisti tuomioksi:
» Ernst Tandefelt, joka ei rikosta tehdessään ollut täyttä ymmärrystä vailla, tuomitaan pidettäväksi vankilassa jäljellä olevan elämänsä ajan ja menettämään kansalaisluottamuksensa »
Rouva Katri Ritavuorelle määrättiin korvaukseksi 1300 markkaa. Ernst Tandefelt valitti tuomiosta hovioikeuteen, koska häntä ei oltu lähetetty mielentilatutkimukseen. Katri Ritavuori valitti myös tuomiosta, koska korvaus oli pelkästään jo liian pieni maksamaan varatuomari niemelän 4751 markan laskua. Ritavuori vaati 5000 markan korvausta.
[muokkaa] Turun hovioikeus
Turun hovioikeus käsitteli Tandefeltin valituskirjelmää. Tässä valituskirjelmässä asianajaja Olofsson väitti poliittisten kantojen vaikuttaneet oikeuden päätökseen. Kirjelmän mukaan oikeus edusti Heikki Ritavuoren vastaista poliittista kantaa. Tähän väitteeseen ja sen tavoitteeseen kirjelmä ei antanut enempää selvitystä. Kirjeessä vedottiin poliittisen rikollisen oikeuteen päästä mielentilatutkimukseen. Kirjelmän lopussa Tandefelt kysyi, miksi hän muka täysissä järjissä olisi mennyt pilaamaan elämänsä, johon kuului pieni lapsi, rakastava vaimo ja kohtuullisen hyvätuloinen talous.
Mutkikasta tapaus ei saanut yksimielistä päätöstä, ja hovioikeus piti äänin 2-1 raastuvanoikeuden päätöksen voimassa. Yksi oikeuden jäsenistä olisi halunnut lähettää Tandefeltin mielentilatutkimukseen. Hovioikeus kuitenkin korotti leski Ritavuoren korvauksen 2600 markkaan.
[muokkaa] Korkein oikeus ja päätös mielentilatutkimuksesta
Tandefelt ei kuitenkaan vielä luovuttanut, vaan valitti Korkeimpaan oikeuteen 28. elokuuta 1922 siitä, ettei hänelle oltu vieläkään tehty lainmukaista lääkärintarkastusta. Tämä kannatti ja lopulta Korkein oikeus määräsi Tandefeltin mielentilatutkimukseen Lapinlahden sairaalaan ensimmäisen käsittelyn 11. lokakuuta 1922 jälkeen. Lapinlahdessa oikeuspsykiatrian alilääkäri Akseli Nikula tutki Tandefeltiä useita kuukausia ja teki loppulausuntonsa 20. maaliskuuta 1923.
[muokkaa] Mielentilatutkimus
Nikula huomasi, että Tandefeltiä oli kuvattu usein hermostuneeksi ja omalaatuiseksi eli ei-normaaliksi. Lapinlahdessa Tandefelt ei jaksanut keskittyä oikein mihinkään. Sanomalehdestä hän heti ensimmäisenä tutki rikosjuttujen kohdalta lukiko hänestä mitään. Hän oli myös kiinnostunut omaa alaansa eli valuuttoja koskevista uutisista. Samoin hän vierailta kyseli aina puhuttiinko hänestä kaupungilla.
Hän vertasi itseään Schaumaniin ja Hohenthaliin ja sanoi, että nykyinen hallitus estää hänen saamasta kansallissankarin mainetta. Hänen mukaansa koko ruotsinkielinen ja suurin osa suomenkielisestä sivistyneistöstä oli hänen puolellaan. Vain nykyisen hallituksen takia nämä joutuivat tuomitsemaan hänen tekonsa. Kun oikeistohallitus tulisi valtaan, hän saisi sen aseman, joka hänelle kuuluukin. Ennen tätä vallanvaihtoa oikeistopuolueen tulisi rahoittaa hänen perhettään.
Vaikka Tandefelt pyrkikin puhumaan kärkevästi, jotta hänen mahdollisuuten syyntakeettomuudesta kasvaisivat, ei puheet oikeistopuolueen taloudellisesta tuesta olleet aivan keksittyjä. Talvella 1923 25 000 markan rahasumma ilmestyi Tandefeltin perheen pankkitilille. Vuonna 1937 Nykypäivä-lehti sai selville, että rahat olivat peräisin noin kahdeltakymmeneltä jollain tavoin Ritavuoren murhaan ja sen suunnitteluun osallistuneelta aktivistilta. Vuonna 1932 Tandelfet kysyi sittemmin poliisilta, mihin nämä rahat olivat kadonneet perheen tililtä. Tilinhoitaja oli kuitenkin hävittänyt ne jonnekin, eikä katoamistapaus edennyt rikostutkintaan.
Sairaalassa Tandefelt kehuskeli pelastaneensa isänmaansa. Hän korosti Katajanokan vankilassa venäläisvallan aikana tekemiä itsemurhayrityksiään. Samoin hän väitti olleensa saksalaisten ja Suomen armeijan selkäranka punaisia vastaan. Tandefelt kyseli myös henkilökunnalta usein, voiko hänet todeta mielisairaaksi. Keksityillä jutuilla ja liioittelulla hän pyrki vaikuttamaan lääkärien päätöksiin.
Akseli Nikula totesi loppulausunnossan 20. maaliskuuta 1923, ettei Tandefelt ollut mielisairas, vaan korkeintaan "hermojärjestelmästään degeneroitunut". Mielentasapaino oli hänen mukaansa kokenut kolauksen Katajanokan kidutusten jälkeen. Samoin hän arveli, että Tadenfelt olisi saattanut olla murhan aikana hetkellisen mielenhäiriön tai psykoosin vallassa. Ylilääkäri Anttinen kuitenkin halusi tehdä pyörittelevästä ja epäselvästä loppulausunnosta voimakkaamman. Einar Anttinen oli puolustanut jo raastuvanoikeuden kolmannessa käsittelyssä Tandefeltin mielentilatutkimusta, joten hän kirjoitti loppulausunnon perään Tandefeltin olleen niin syvästi degeneroitunut, että hän oli täyttä ymmärrystä vailla.
Anttinen lähetti muokkaamansa loppulausunnon Lääkintöhallitukselle, joka taas oli samaa mieltä lausunnosta ja lähetti sen korkeimmalle oikeudelle. Korkein oikeus totesi lausunnon pohjalta, että Tandefelt oli teon hetkellä täyttä ymmärrystä vailla, muttei syyntakeeton. Korkein oikeus muutti Tandelfetin elinikäisen tuomion 12 vuoden kuritushuonetuomioksi ja 15 vuoden kansalaisluotamusta vailla olevaksi. Tandefelt lähetettiin Sörnäisten lääninvankilaan, ja hänet piti päästää vapaaksi heinäkuussa 1935. Tuomio kuitenkin lyheni ja tältä kannalta Tandefeltin kaksivaiheinen taktiikka toimi. Aluksi hän esiintyi sankarina, joka oli vapauttanut kansansa sortajasta kuin Eugen Schauman. Tämä esiintyminen toi vain hänelle kovemman tuomion, mutta mielenvikaisena esiintyminen toi lyhyemmän.
Murhaa tutkittiin vielä vuonna 1927, kun Tandefeltin paljastus täytti poliisitutkimuksessa selvittämättä jääneet aukot. Vasta tällöin viranomaiset saivat selville koko jutun laajuuden, mutta aikaa oli kulunut niin paljon, ettei selviä todisteita enää löydetty helpolla.
[muokkaa] Vuoden 1927 paljastus
Tandefelt oli korostanut oikeudenkäyntien aikana eri asioita, mutta aina hän oli väittänyt toimineensa yksin. Lopulta yksin kuritushuoneessaan unohdettuna istuessaan hän tuli toisiin ajatuksiin. Hän oli anonut turhaan armoa vain kahden vuoden vankeuden jälkeen tasavallan presidentti Lauri Kristian Relanderilta, joten hän päätti kertoa kaiken ja lopettaa vaikenemisen, kun vapus ei ollut näköpiirissä. Hän perusteli totuuden kertomista viimeinkin sillä, että hän oli ajatellut hallituksen vaihtuvan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hallitukset koostuivat jatkossakin maalaisliiton ja edistyspuolueen liitosta. Tandefelt kyllästyi siis olemaan syyttä ainut syntipukki. Hän kertoi koko aktivistisuunnitelman kahdessa erillisessä paljastuskirjeessä.[18]
Marraskuun 1927 ilmiantokirjeessään oikeuskansleri Alex Charpentierille hän paljasti taustatukensa, jotka olivat tunnettu ja arvostettu helsinkiläinen aktivistijohtaja apteekkari Oskar Jansson ja suojeluskuntaselkkauksen aiheuttaja sekä entinen Helsingin suojeluskuntapiirin johtaja kenraalimajuri Paul von Gerich. Von Gerich oli ottanut pahasti yhteen Ritavuoren ja hallituksen kanssa suojeluskuntaselkkauksen aikana. Tandefelt paljasti aktivistien osuuden juuri niin kuin Etsivä keskuspoliisi aktivisti Ossi Holmströmin johdolla oli pelännyt.[18]
Tandefelt kertoi koko hankkeen suunnittelun alkaneen siitä, kun hän ehdotti Oskar Janssonille K. J. Ståhlbergin murhaamista. Ståhlberg oli aktivistipiireissä kautta-aikain yksi vihatuimmista poliitikoista. Jansson ei ollut varma ideasta ja ehdotti, että Tandefelt kysyisi asiasta kenraalimajuri von Gerichiltä. Tandefelt ja von Gerich keskustelivat von Gerichin asunnossa Bulevardi 3:ssa. Von Gerich ilmoitti keskustelevansa suunnitelmasta muiden korkea-arvoisten upseerien kanssa ja pyysi Tandefeltiä odottamaan. Samoin Jansson alkoi omalta osaltaan luoda suunnitelmaa matkustaessaan aktivistijohtaja hovioikeudenneuvos Harald Bouchtin kanssa Vaasaan tapaamaan erästä nimetöntä suojeluskuntapäällikköä. Vaasan ruotsinkielisen suojeluskunnan paikallisjohtaja oli tuolloin asessori E. G. Ehrström ja suomenkielisten legendaarinen jääkärimajuri Matti Laurila. Ehrström tunsi Jansson, mutta Laurila ei. Näin ollen voidaan olettaa Janssonin tavanneen Ehrströmin. Tosin nämä poliisin pyytämät selvitykset alueen silloisista suojeluskuntapäälliköistä antoi everstiluutnantti Elja Rihtniemi, joka oli itsekin aktivistien johtohahmoja.[18]
Harald Bouchtin ja Oskar Janssonin tavattua tämän nimettömän Vaasan suojeluskuntapäällikön, joka oli luultavasti Ehrström, Jansson keskusteli asiasta vielä Paul von Gerichin kanssa. Keskustelun jälkeen Jansson ehdotti salamurhattavaksi sisäasiainministeri Heikki Ritavuorta. Tandefelt itse yllättyi ja piti Ritavuorta liian vähäpätöisenä surmattavaksi. Hän kuitenkin muutti mielensä luettuaan Hufvudstadsbladetista Ritavuoren toimista Karjalan vapaustaistelun suhteen. Tässä suhteessa Tandefeltin osittaisena motiivina oli oikeudenkäynneissä päämotiivina puitu Hufvudstadsbladetin ja muiden lehtien uutisointi. Ritavuoren murhaamisesta päätettiin noin helmikuun 3. päivän tienoilla.[18]
Tandefelt ei tuntenut Ritavuorta ulkonäöltä, vaikka niin oikeudenkäynneissä olikin väittänyt. Hän tarvitsi kohteensa tunnistajan ja Oskar Jansson järjesti tähän tehtävään ruotsinkielisiin aktivisteihin kuuluvan Pukinmäellä asuvan tehtailijan ja insinöörin Selim Collianderin. Colliander tunsi Oskar Janssonin suojeluskuntakursseilta. Tandefelt, Colliander ja Jansson tapasivat perjantaina 10. helmikuuta Janssonin asunnolla, josta Colliander ja Tandefelt lähtivät yhdessä Nervanderinkadulle. Collianderin tarkoitus oli osoittaa Tandefeltille kotiinsa palaava ministeri Ritavuori, joka tulikin tavalliseen aikaansa. Colliander ja Tandefelt kuitenkin joutuivat vahingossa toisistaan erilleen ja tunnistaminen epäonnistui. Colliander oli vielä lisäksi säikähtänyt nähtyään kadun toisella puolella Ritavuoren veljen Eero Rydmanin.[18]
Jansson ja Tandefelt tapasivat Aleksanterinkadulla apteekin viereisessä porraskäytävässä 12. helmikuuta 1922. Jansson lupasi toimittaa aseen ja haki Tandefeltille asunnostaan isältään perinnöksi saaman Colt-pistoolin ja paketin patruunoita. Tandefeltin oikeudessa selittämä epäuskottava tarina siitä, että hän olisi omistanut kyseisen pistoolin jo venäläisvallan aikana ei siis pitänyt paikkansa. Maanantaina 13. helmikuuta Tandefelt ja Colliander tekivät kolmannen yrityksen tunnistaa Ritavuori. Yritys kuitenkin epäonnistui, kun näki Heikki Ritavuoren kulkevan vaimonsa rinnallaan. Katri Ritavuori oli serkkujen kautta Tandefeltille etäisesti tuttu ja hän luopui surmaamisesta tämän takia. Kaiken lisäksi Tandefelt ei vieläkään ehtinyt tunnistaa ministeriä.[18]
14. helmikuuta Tandefelt tapasi töittensä jälkeen Café Esplanadissa erään vänrikki Ståhlen, Selim Collianderin, ja Oskar Janssonin, joka antoi 1000 markan setelin hänelle pakomatkaa varten. Paljastuksessa myös epäselvä kahvilatapahtuma tuli selville. Poliisi haastatteli paljastuksen jälkeen uudelleen tarjoilijatar Elina Setteriä ja tämä myönsi tarjoilleensa kahvia myös Janssonille, joka keskusteli Tandefeltin kanssa. Setter myönsi myös, että Tandefeltin meni istumaan pöytään, jossa istui jo kolme miestä. Kahvilahenkilökunnan vaiteliaisuus johtui siitä, että kahvilanesimies Ida Barman oli soittanut apteekkari Janssonille ja kysynyt tältä Ritavuoren murhan jälkeen pitäisikö kahvilahenkilökunnan kertoa poliisille tämän olleen Tandefeltin seurassa. Janssonin kielsi ehdottomasti sotkemasta häntä Tandefeltiin. Saman ohjeen Jansson antoi myös vahtimestari Walter Grönholmille. Grönholm tunnisti erään miehistä Collianderiksi.[18]
Lähtö kahvilasta meni niin kuin poliisi oli pikaisissa tutkimuksissaan saanut selville. Poliisikuulusteluissa ei kuitenkaan oltu saatu selville sitä, että Colliander oli osoittanut Tandefeltille Kansallismuseon pysäkillä raitiovaunusta laskeutuneen ministeri Heikki Ritavuoren. Kun Tandefelt sai selville Ritavuoren, insinööri Colliander poistui kiireesti paikalta. Tandefelt siis tapasi Selim Collianderin vain hetkeä ennen murhaa.[18]
[muokkaa] Aktivistien suhtautuminen paljastukseen
Aktivistit kiistivät jyrkästi sekaantumisensa Ritavuoren murhaan. Aktivistit kyllä lopulta myönsivät tuntevansa toisensa, mutta kaikki kiistivät tunteneensa Ernst Tandefeltin. Aktivistit käyttivät samaa taktiikkaa kuin Tandefeltin suku ja leimasivat Tandefeltin heti epänormaaliksi sekä vähäjärkiseksi. Kenraalimajuri Paul von Gerich kiisti tavanneensa asunnossaan Tandefeltin, mutta kun Tandefelt osasi kuvata tämän asunnon tarkkaan, kenraalimajuri totesi hätäisesti, että he olivat saattaneet tavata suojeluskunta-asioiden merkeissä. Talvella 1922 von Gerich ei ollut enää Helsingin suojeluskuntajohtaja, eikä Tandefelt ollut koskaan kuulunut suojeluskuntaan.[18]
Selim Colliander myönsi tunteneensa Oskar Janssonin, muttei tietenkään Tandefeltiä, joka kuitenkin tiesi Collianderin paikkansa pitäviä yksityisasioista. Tandefelt tiesi esimerkiksi, että Colliander asui rautatien varrella, eikä käyttänyt sormusta naimisissa olostaan huolimatta. Colliander väitti olleensa 14. helmikuuta Viipurissa myymässä leikkikalutehtaansa tuotteita, vaikka tehdas ei ollut vielä edes toiminnassa. Tehdas oli juuri saanut Ritavuoren veljen Eero Rydmanin pankilta lainan. Oskar Jansson kiisti suunnitelleensa mitää Tandefeltin kanssa, vaan piti tätä epänormaalina. Katri Ritavuori oli alusta asti tiennyt, että Oskar Jansson oli sekaantunut murhaan. Rouva Ritavuori oli kuullut kahden miehen keskustelevan oikeudenkäyntien aikana murhasta Korkeavuorenkadulla ja toinen miehistä oli maininnut Oskar Janssonin nimen.[18]
Suojeluskunnan Yliesikunnasta ilmoitettiin vänrikki Ståhlen olleen sairauslomalla. Ståhlen alibi oli vain se, että hän oli sairaana, eikä siis voinut olla missään. Hovioikeudenneuvos Harald Boucht kiisti tunteneensa Tandefeltin, mutta myönsi tuntevansa Oskar Janssonin.[18]
Aktivisteilla oli yksi Suomen historian kautta-aikain parhain sisäpiirirengas, joka ei ilmiantanut ketään. Poliisin kuulustelemat aktivistit tunsivat toisensa, mutta antoivat ristiriitaisia tietoja. Tandefeltin he kuitenkin pyrkivät yhdessä leimaamaan ja asettamaan pääsyylliseksi. Kaiken lisäksi aktivistit olivat yhteiskunnan johtavilla paikoilla, joten heidän osuuttaan murhaan ei voitu täydellisesti selvittää.[18]
Poliisin kolme vuotta kestäneet selvitykset loppuivat 22. huhtikuuta 1930. Charpentierin jälkeen asiaa oli tutkinut oikeuskanslerin virassa U. J Castrén ja lopulta Albert von Hellens, joka katsoi, ettei asiaa ollut enää tarpeellista tutkia. Luultavasti tähän päätökseen saattoi vaikuttaa poliittinen tilanne. Aktivistit olivat edelleen tärkeässä asemassa politiikassa, varsinkin kun päätös tutkinnan lopettamispäätös sijoittui Lapuan liikkeen kannatuksen nousuun ja aktivistien vaikutusvallan uuteen kasvuun. Valonarkoja ja poliittisesti ikäviä sekä yhteiskuntarauhaa rikkovia paljastuksia olisi tullut esille, joten oli parempi tuomita selvästi syyllinen, ja jättää muu taustatutkimus tekemättä.[18]
[muokkaa] Murhan jälkeen
Ernst Tandefelt pääsi ehdonalaisen vankeuteen joulukuussa 1931 istuttuaan vankilassa kahdeksan ja puoli vuotta. Hänet kuitenkin internoitiin vaarallisena henkilönä Nikkilän mielisairaalaan, jossa hän kuoli 72-vuotiaana 3. toukokuuta 1948.[19]
Viimeisissä kolmivuotisisissa poliisitutkimuksissa ja myöhemmässä historian tutkimuksessa on todettu, että Tandefelt ei toiminut yksinään, eikä murha ollut vähäjärkisen hetkellinen päähänpisto. Aivan varmaa on, että suunnitelman voimahenkilöt olivat ruotsinkielisten aktivistien kärkimiehet apteekkari Oskar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich. Ritavuori oli herättänyt vihaa aktivistien keskuudessa toimillaan. Paul von Gerichiä ja suojeluskuntaa ärsytti Ritavuoren toimet suojeluskuntaselkkauksessa ja suojeluskuntien yksityisyyden lopettamiseksi. Viimeinen pisara oli se, kun hallitus ja sitä symboloinut Ritavuori rajoitti liikkumista rajanpinnassa, eikä antanut selvää ja nopeaa tukea heimosotureille. Jansson ja von Gerich juuri Ritavuorta Tandefeltille ehdottivatkin. Kyseessä ei välttämättä ollut juuri Ritavuoren vastainen salaliitto, mutta luultavasti murhatehtäviin tarjoutuneelle Tandefeltille löytyi vankka tukijoukko. Kaikki tutkimuksissa ilmitulleet nimet viittasivat murhan taustalla olleisiin ruotsinkielisiin aktivistipiireihin. Tämän vahvistaa vuonna 1932 ilmitullut aktivistien rahalähetys Tandefeltin perheelle. Jos tutkimuksia oltaisiin jatkettu, aktivisteja oltaisiin voitu syyttää yllytyksestä ja avunannosta murhaan, muttei salaliitosta.[20]
Sosiaalidemokraattien kansanedustaja ja sosialistijohtaja Sulo Wuolijoki ja eräät muut ovat epäilleet, että murha yrittiin naamioida kommunistien tekemäksi, koska Tandefelt oli pukeutunut työläispalttooseen ja pyysi pirssikuskia ajamaan Hakaniemeen. Tällaisesta suunnitelmasta ei kuitenkaan ole mitään sitovia todisteita. Wuolijoki tunsi Tandefeltin poliittisista piireistä ystäviensä kautta.[21]
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha
- Edita:Sisäministeri ammuttiin kotiovelleen 1922 -- Heikki Ritavuoren murhan taustat esiin
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,00 1,01 1,02 1,03 1,04 1,05 1,06 1,07 1,08 1,09 1,10 Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 172-178, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 233, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 230-235, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 244-247, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 54-60, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 62-63, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 90-99, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 110-130, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 113, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 11-27, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 190-193, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 190-193, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 184, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 11-30, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 11-30, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 11-30, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 183, Edita, 2004.
- ↑ 18,00 18,01 18,02 18,03 18,04 18,05 18,06 18,07 18,08 18,09 18,10 18,11 18,12 Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha.", sivu 234-242. Edita, 2004
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 246-247, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 246-247, Edita, 2004.
- ↑ Niku, Risto: "Ministeri Ritavuoren murha", s. 230, Edita, 2004.
