Carl Gustaf Emil Mannerheim

Wikipedia

C. G. E. Mannerheim

Suomen valtionhoitaja Suomen 6. presidentti
Varapresidentti	{{{varapresidentti}}}
Virassa	Suomen valtionhoitajana 12.12.1918–26.7.1919 Tasavallan presidenttinä 4.8.1944–11.3.1946
Edeltäjä	Risto Ryti
Seuraaja	J. K. Paasikivi
Syntymäaika	4. kesäkuuta 1867
Syntymäpaikka	Askainen
Kuolinaika	28. tammikuuta 1951
Kuolinpaikka	Lausanne, Sveitsi
Puolue	Sitoutumaton (porvari)
Ammatti	{{{ammatti}}}
Uskonto	{{{uskonto}}}
Puoliso	Ajalla 1892–1919: Vapaaherratar Anastasia Nikolajevna Arapova
Allekirjoitus	{{{allekirjoitus}}}

Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Emil Mannerheim (4. kesäkuuta 1867, Askainen, Suomi – 28. tammikuuta 1951, Lausanne, Sveitsi)^[1] oli suomalainen ammattisotilas ja poliitikko, jolla oli huomattava rooli yhtenä itsenäisen Suomen tasavallan historian keskeisimmistä henkilöistä ja hän vaikuttikin ehkä itsenäisen Suomen kohtaloihin vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla enemmän kuin kukaan muu henkilö.^[2] Hän oli Suomen valtionhoitaja 1918–1919, puolustusvoimain ylipäällikkö 1918–1919 ja 1939–1946 sekä kuudes tasavallan presidentti 1944–1946.

Sisällysluettelo 1 Elämä 1.1 Sukutausta ja perhe 1.2 Lapsuus, nuoruus ja sotilasuran alku 1.3 Avioliitto ja lapset 1.4 Venäjän-Japanin sota 1.5 Tiedettä ja tiedustelua Aasiassa 1.6 Ylennys kenraaliksi 1.7 Ensimmäinen maailmansota, vallankumous ja reservi 1.8 Suomen itsenäistyminen ja sisällissota 1.9 Sisällissodan jälkeinen aika 1.9.1 1910-luvun loppu ja 1920-luku 1.9.2 1930-luku 1.10 Ylipäällikkö toisen maailmansodan aikana 1.10.1 Hitlerin vierailu Suomessa 1.10.2 Tasavallan presidenttinä 1.11 Myöhemmät vuodet 1.11.1 Eläkevuodet 1.11.2 Mannerheimin sairastelu ja kuolema 2 Kunnianosoitukset 3 Triviaa 4 Kirjallisuutta 5 Lähteet 5.1 Yleiset lähteet 5.2 Lähdeviitteet 6 Katso myös 7 Aiheesta muualla

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Sukutausta ja perhe

Pääartikkeli: Mannerheim-suku

Mannerheimin suku on lähtöisin Hollannista. Suvun kantaisä siirtyi 1640-luvulla Saksan kautta Ruotsiin. Ruotsin kuningas Kaarle XI aateloi suvun 1690-luvulla ja samalla alkuperäinen sukunimi Marhein muutettiin muotoon Mannerheim. Suvun jäsenistä tuli 1700-luvulla sotilaita, ja he nousivat vapaaherralliseen säätyyn. Carl Gustaf Emil Mannerheimin isoisän isä Carl Erik muutti nuorena upseerina Suomeen 1700-luvun lopulla ja aloitti näin Mannerheimien suomalaisen sukuhaaran.

C. G. E. Mannerheimin isä Carl Robert Mannerheim poikkesi suuresti suvun perinteisistä näkemyksistä. Hänestä ei tullut sotilasta eikä virkamiestä, kuten lähes kaikista muista suvun jäsenistä.^[3] Carl Robert Mannerheim tunnettiin radikaaleista poliittisista näkemyksistään, ja kun hän peri isältään kreivin arvonimen, viranomaiset paheksuivat häntä poliittisena satiirikkona.^[3] Carl Robert meni 1862 naimisiin Hedvig Charlotta Helena von Julinin kanssa, joka oli huomattavan suomalaisen teollisuusmiehen Johan Jakob von Julinin tytär. Carl Robert Mannerheim sai vaimonsa kanssa seitsemän lasta, joista neljä oli poikia ja kolme tyttöjä.

[muokkaa] Lapsuus, nuoruus ja sotilasuran alku

Kun Mannerheim syntyi Louhisaaren linnassa 4. kesäkuuta 1867 Askaisissa^[4], kärsittiin Suomessa historiallisen kovasta katovuodesta. Varhaislapsuutensa Mannerheim vietti pääasiassa Louhisaaressa. Opetusta hänelle antoi aluksi sveitsiläinen kotiopettajatar, ja seitsenvuotiaana hän lähti kouluun Helsinkiin, missä asui isänsä luona. Kahden vuoden ajan nuori Mannerheim kävi oppikoulua Haminassa. Tämä koulu valmensi oppilaita Suomen Kadettikouluun, joka oli sen ajan ainoa sotilaskoulutukseen keskittyvä opetuslaitos Suomessa.^[5] Perheen taloudellisen tilanteen heikentymisen vuoksi Mannerheimin isä ja äiti joutuivat karsimaan lasten koulutukseen käytettäviä varoja. Tämä johti siihen, että Mannerheim suostuteltiin pyrkimään tavallista koulua halvempaan kadettikouluun. Mannerheim kuitenkin vihasi Haminan kaupunkia^[6], mikä näkyi hänen käytöksessään.

Samoihin aikoihin Mannerheimin perhe ajautui vararikkoon, ja perheen isä matkusti ulkomaille rakastajattarensa kanssa hyläten muut oman onnensa nojaan. Mannerheimin äiti kuoli 1881 sydänkohtaukseen, mikä sai Mannerheimin opiskelemaan ahkerammin. Hänen huoltajakseen vaihtui samalla hänen enonsa Albert von Julin.

1882 Mannerheim hyväksyttiin viimein Suomen Kadettikouluun. Hänet jätettiin kuitenkin valmistavalle luokalle vielä toiseksi vuodeksi, koska hänen onnistui saada vain seitsemän pistettä kahdestatoista kesäkuun 1883 tutkinnossa. Lisävuosi auttoi, sillä Mannerheim siirrettiin seuraavana vuonna ensimmäiselle yleisluokalle luokan toisiksi parhailla arvosanoilla. Nuoren Mannerheimin vahvimmat oppiaineet olivat ranskan ja ruotsin kielet sekä historia, mutta venäjän ja suomen kielissä hän ei menestynyt yhtä hyvin.^[7]

Samalla nuoren Mannerheimin taloudellinen tilannekaan ei vaikuttanut hyvältä. Hän joutui usein lainaamaan rahaa huoltajaltaan Albert von Julinilta. Mannerheim ei myöskään itse viihtynyt Kadettikoulussa. Hän ei sietänyt koulun ilmapiiriä eikä sen tiukkoja sääntöjä ja sai asiasta usein rangaistuksia. Opettajat rankaisivat häntä muun muassa tarkkaamattomuudesta, kuiskuttelusta, meluamisesta, laiskottelusta sekä lunttaamisesta.^[8] Hänen käytösnumeronsa eivät koskaan olleet kuutosta parempia ja joulukuussa 1884 hän sai peräti nelosen.

Mannerheim toivoi pääsevänsä Kadettikoulusta venäläiseen Paašikouluun, joka oli maan arvostetuimpia sotilasoppilaitoksia. Kouluun pääsivät vain niihin aatelissukuihin kuuluvat oppilaat, joilla oli perintönä kulkeva aatelisarvo. Lisäksi vaadittiin, että joko heidän isällään, isoisällään tai isoisoisällään oli vähintään kenraaliluutnantin arvo tai sitä vastaava siviiliarvo.^[9] Mannerheim sai isänsä jättämään anomuksen koululle, mutta Kadettikoulun johtaja kenraalimajuri Neovius lähetti koululle oman suosituksensa, jossa hän ilmoitti Mannerheimin ranskan ja venäjän kielen taidon olevan puutteellinen Paašikoulun edellyttämälle tasolle. Todennäköisesti päällimmäinen syy oli Neoviuksen halveksunta Mannerheimin Kadettikoulussa osoittamaa käytöstä kohtaan.^[10] Neoviuksen kirjeen vuoksi Mannerheimin hakemus hylättiin, ja hän masentui syvästi. Masennus ilmeni myös kapinoivana käytöksenä Kadettikoulua kohtaan, mikä johti lopulta hänen erottamiseensa 1886. Koulu olisi voinut soveltaa karkotuspykälän raskainta muotoa, joka olisi estänyt Mannerheimia opiskelemasta missään suomalaisessa koulussa tai yliopistossa, mutta Kadettikoulun toimikunta päätti äänestyksellä soveltaa lievempää rangaistusta. Mannerheimin perheen oli jätettävä vapaaehtoinen eroilmoituksensa, muussa tapauksessa Mannerheim olisi erotettu raskaimman pykälän mukaan.^[11]

Tämän jälkeen hän luki yksityisesti ylioppilaaksi Helsingissä Böökin yksityiskymnaasissa ja saattoi tuoreen ylioppilastodistuksensa turvin hakeutua Pietariin Venäjän armeijaan Nikolajevskin (Nikolain) ratsuväkikouluun, jossa hän vannoi sotilasvalansa syyskuussa 1887. Muistelmissaan Mannerheim totesi ratsuväkikoulusta seuraavaa:^[12]

» Opetus oli monipuolisempaa ja järkiperäisempää kuin meidän Kadettikoulussamme, niin kuin ymmärrettävää onkin, kun ottaa huomioon sikäläiset opettajavoimat ja käytännölliset harjoitusmahdollisuudet »
(C. G. E. Mannerheim)

Mannerheim valmistui ratsuväkikoulusta 1889. Hänen päättötodistuksensa oli hyvä ja erityisesti hänen arvosanansa olivat parantuneet venäjän kielen opiskelussa. Saman vuoden keväällä Mannerheim ylennettiin porte d'épée -junkkariksi, mikä vastasi miehistöstä nimitetyn aliupseerin arvoa. Mannerheim kärsi kuitenkin talouspulmista ja joutui alituiseen lainaamaan rahaa enoltaan Albert von Julinilta. Mannerheim tarvitsi rahaa edetäkseen urallaan ja saikin lopulta enonsa antamaan hänelle mahdollisuuden lainata 20 000 markkaa aina kolmen vuoden välein kassasta, jonka Mannerheimin sukulainen aikoi jättää perintönä hänelle ja sisaruksilleen. Mannerheim suunnitteli uraa arvostetussa chevalierkaartissa, mutta kaartista ei myönnetty hänelle paikkaa. Kaiken varalta hän oli kuitenkin myös hakenut paikkaa myös kaartinhusaarirykmentistä ja linjaratsuväkirykmentistä. Häntä ei otettu myöskään husaariksi, mutta linjaratsuväkirykmentti otti hänet palvelukseensa. 22. elokuuta 1889 hänet palkattiin kornetiksi Hänen Keisarillisen Korkeutensa suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš vanhemman 15. Aleksandrijan-ratsuväkirykmenttiin. Mannerheim ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tilanteeseen^[13] ja pyrki jatkuvasti edistämään mahdollisuuksiaan päästä chevalierkaartiin. Lopulta hänen kummitätinsä vetoomus keisarinnaan sai tämän hyväksymään Mannerheimin kaartin jäseneksi, mutta ensin tämän oli liityttävä rakuunoihin. Mannerheim palveli Puolan ja Saksan rajalla sijaitsevassa Kaliszin kaupungissa muutaman vuoden, kunnes 1891 hänet siirrettiin Pietarissa sijaitsevaan chevalierkaartiin.

[muokkaa] Avioliitto ja lapset

Pietarissa ollessaan Mannerheim avioitui 1892 varakkaan venäläisen kenraalin tyttären Anastasia Nikolajevna Arapovan kanssa, mikä päätti rahavaikeuksista koko ikänsä kärsineen Mannerheimin taloudelliset ongelmat. Tästä liitosta syntyi kaksi tytärtä: Anastasie ja Sophie. Kaartissa palvellessaan Mannerheim toimi jonkin aikaa hovin ylitallimestarina ja harjoitti ammattimaista hevoskauppaa. Avioliitto ei muodostunut onnelliseksi, Mannerheim ei ollut erityisen uskollinen aviomies.

Liitto päättyi käytännössä jo vuonna 1903 ja Anastasia Arapova karkasi vuonna 1904 kotoaan Kiinan kautta Yhdysvaltoihin mukanaan molemmat lapset. Mannerheim erosi kuitenkin vaimostaan virallisesti vasta vuonna 1919 Tornion käräjäoikeudessa. 700-sivuisessa muistelmateoksessaan Mannerheim omistaa avioliitolleen ja vaimolleen yhden lauseen. Avioliitto saattoikin olla Mannerheimille vain keino parantaa taloudellista tilannetta ja edetä upseerin uralla.

Anastasie ja Sophie elivät vanhempiensa avioeron jälkeen naimattomina Englannissa ja Ranskassa, jonne myös Anastasia Arapova oli muuttanut.

[muokkaa] Venäjän-Japanin sota

20. lokakuuta 1904 Mannerheim siirrettiin 52. Njezhinin rakuunarykmenttiin everstiluutnantiksi ylennettynä. Hän ilmoittautui rykmenttiinsä 22. marraskuuta samana vuonna ja 23. joulukuuta hän joutui ensimmäistä kertaa tulitukseen. Koko Venäjän-Japanin sodan aikana hänen urheutensa erilaisissa tulituksissa tunnustettiin yleisesti.^[14]

Ensimmäinen huomattava operaatio, johon Mannerheim osallistui, oli kenraali Mištšenkon johtama ratsuväen partioretki vuoden 1905 tammikuussa suuntautuen Yingkoun satamaa vastaan. Alkujaan operaation tarkoituksena oli katkaista läheinen rautatie, mutta Mištšenko päättikin hyökätä itse kaupunkia vastaan, mitä Mannerheim ei pitänyt järkevänä.^[15] Mannerheim johti taistelussa kahta eskadroonaa. Hyökkäykseen oli kuitenkin keskitetty liian vähän joukkoja ja se päättyi perääntymiseen.

Muutenkaan sota Japania vastaan ei sujunut kovinkaan hyvin Venäjän kannalta. Mannerheim osallistui aktiivisesti tiedusteluretkille, joiden aikana hän osoitti suurta rohkeutta. Eräässäkin operaatiossa hänen tekemänsä päätökset rajoittivat kaatuneet yhteen ainoaan.^[16] Osoittamansa urheuden ansiosta Mannerheim ylennettiin everstiksi. Mannerheim toivoi pääsevänsä everstinä johtamaan jotakin Mantšuriassa olevaa kasakkarykmenttiä, mutta nimityksen julkistaminen viivästyi eikä hän enää ehtinyt lähteä Mantšuriaan.^[17]

Mannerheim joutui myös leikattavaksi vasemman korvan tulehduksen vuoksi. Hän palasi kuitenkin pian palvelukseen ja suoritti joitain tiedusteluretkiä aina Mongolian puolelle asti. 1905 hän johti kiinalaisista koostuvaa ratsuväkeä tiedusteluretkellä japanilaisten vasemman sivustan taakse merkiten japanilaisten asemia muistiin ja kartoittaen maastoa. Samoihin aikoihin venäläiset kärsivät yhä enemmän tappioita. Venäjän laivaston hävittyä raskaasti japanilaisille, alettiin harkita rauhaa sodan molempien osapuolien keskuudessa. Rauha allekirjoitettiin 5. syyskuuta 1905. Samalla Venäjä palautti Kaukoidän yksikköjensä rauhanaikaiseen miesvahvuuteensa, eikä Mannerheimia enää tarvittu aktiivipalveluksessa. Vaikka Venäjällä puhkesikin vallankumous ja hetken valtio näytti olevan vähällä luhistua, onnistui Mannerheimin pysyä syrjässä tapahtumien aikana. Vapaamielisen perustuslain tultua voimaan ja vallankumouksen rauhoituttua Mannerheim palasi Helsinkiin sairauslomalle korvaleikkauksesta.

[muokkaa] Tiedettä ja tiedustelua Aasiassa

Sodasta palattuaan Mannerheim vietti lyhyen aikaa Suomessa ja Ruotsissa. Hän ehti osallistua sukunsa edustajana viimeisille säätyvaltiopäiville vuonna 1906 ja edusti siellä vanhoillista, kaksikamariseen eduskuntajärjestelmään pyrkivää kantaa.

Mannerheimille tuli täytenä yllätyksenä se, että häntä pyydettiin lähtemään professori Paul Pelliotin mukaan Keski-Aasiaan ja Kiinan suuntautuvalle tutkimusretkelle, jossa hänen tehtävänsä olisi kerätä sotilaallista ja poliittista tiedusteluaineistoa. Ei ole aivan selvää miksi juuri Mannerheim haluttiin mukaan, mutta eräässä muistiossaan matkaa Mannerheimille ehdottanut luutnantti Palitsyn toteaa:^[18]

» ...[Mannerheim, joka] tunsi hyvin Kiinaa, oli Pelliot'n henkilökohtaisesti tuntema, osasi erinäisiä ulkomaankieliä, oli syntyjään suomalainen ja vastasi täysin niitä vaatimuksia, joita tässä tehtävässä tulisi eteen. »

Mannerheim epäröi aluksi ottaa tehtävä vastaan, koska hän tiesi olevansa niiden upseerien listalla, joille aiottaisiin antaa joukkoja komennettavaksi. Hän kuitenkin kärsi rahavaikeuksista ja tehtävästä saatavat ylimääräiset rahat houkuttivat häntä. Mannerheim päätti ottaa tehtävän vastaan.

Matkalla Mannerheim oppi kiinan kielen alkeet. Ratsain tehty 14 000 kilometrin matka kesti kaksi vuotta ja tuotti paljon käyttökelpoista aineistoa. Mannerheim joutui Venäjälle palattuaan laatimaan raporttiaan kuusi viikkoa ja hänen selostuksensa pituus oli noin 130–150 konekirjoitusliuskan mittainen.

Tieteelliset tulokset olivat myös yllättävän suuret. Mannerheim oli ottanut peiteroolinsa vakavasti ja kerännyt suuren määrän kansatieteellistä aineistoa aiemmin lähes tutkimattomilta seuduilta. Kahden vuoden aikana hän ratsasti ja keräsi muun muassa Kansallismuseon kokoelmiin lähes 1200 esinettä.

[muokkaa] Ylennys kenraaliksi

Onnistunut tutkimusmatka ja Suomen tilanteen vakiintuminen poistivat Mannerheimin yltä epäluulon häivän ja toivat hänet suoraan keisarillisen suosion piiriin. Mannerheim siirrettiin jälleen Puolaan 13. Vladimirin ulaanirykmentin komentajaksi. Mannerheim johti rykmenttiä vain vuoden ajan, mutta tästä huolimatta hänen onnistui tehdä siitä yksi sotilaspiirin parhaimmista rykmenteistä.^[19] Mannerheimin suoritus huomioitiin kaikissa katselmuksissa, ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitšin kehotuksesta ylennys kenraalimajuriksi myönnettiin 1910 ja kaartinratsuprikaatin komentajuus 1913.

Ylennyksen saanut kenraali Mannerheim siirrettiin Varsovaan. Siellä kenraali Mannerheimille oli annettu käyttöönsä oma asuntonsa. Upseerit asuivat Mannerheimin kanssa samassa rakennuksessa, ja tämä joutuikin välillä kenraalina puuttumaan näiden naisseikkailuihin.^[20] Kaksi tapausta herättivät muita enemmän huomiota, ja estääkseen rykmenttinsä mainetta tahraantumasta Mannerheimin oli puututtava näihinkin tapauksiin. Ensimmäinen kahdesta tapauksesta liittyi varsovalaiseen parittajaan, joka oli myynyt vain sadalla ruplalla nuoren katolisen nunnaluostarin kokelaan erään kornetin jalkavaimoksi.^[21] Toinen tapaus koski nuoren luutnantin itsemurhaa, jonka tämä oli tehnyt erään varsovalaisen tanssijan kieltäytyessä suhteesta.

Ennen Mannerheimin nimittämistä kenraaliksi, hänen tulevan rykmenttinsä kaartinupseerit eivät olleet asumisessaan kosketuksissa puolalaiseen paikallisväestöön. Upseerit eivät esimerkiksi koskaan vierailleet puolalaisten kodeissa, ja tapaamiset järjestettiinkin korkeintaan ravintoloissa ja teattereissa.^[21] Kaartinupseereista ainoastaan kolmella oli suhteita maan ylimpiin yhteiskuntakerroksiin.^[21] Mannerheimin nimitys kenraaliksi muutti upseerien ja puolalaisten suhteita kenraalin alkaessa suosia hevosurheilua, mikä muotoutui upseereja ja puolalaisia yhdistäväksi tekijäksi.^[21]

[muokkaa] Ensimmäinen maailmansota, vallankumous ja reservi

Vuoden 1914 kesällä Varsovan sotilaspiirissä alkoivat ratsuväen erityisharjoitukset. Samana päivänä saapui myös tieto Itävalta-Unkarin kruununperillisen murhasta. Murha käynnisti kriisin Itävalta-Unkarin ja Serbian välille, koska Itävalta-Unkarin kruununperillisen Franz Ferdinandin murhannut Gavrilo Princip kuului Nuori Bosnia -nimiseen serbien tukemaan salaseuraan. Kriisi laajeni lopulta ensimmäiseksi maailmansodaksi.

Heinäkuun 26. päivän vastaisena yönä kello yhdeltä annettiin Varsovan sotilaspiirin päällikölle käsky valmistautua sotaan. Mannerheim sai tietää käskystä samana päivänä kello kahdeksalta aamulla, jolloin hänet kutsuttiin Varsovan sotilaspiirin päällikön luo.^[22] 30. heinäkuuta kenraali Mannerheim sai käskyn yleisestä liikekannallepanosta. 2. elokuuta 1914 armeijan esikunta julkaisi tiedotteen, jonka mukaan Saksa oli julistanut sodan Venäjälle.^[23]

Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim palveli ratsuväkikomentajana Itävalta-Unkarin ja Romanian rintamilla. Ammatillisesti alue oli mielenkiintoinen, sillä sodan alkuvaiheissa Itävalta-Unkarin rintama oli ainoa rintamanosa, jossa ratsuväkeä käytettiin sen tarkoituksen mukaisesti tiedusteluun ja liikkuvaan sodankäyntiin. Kunnostauduttuaan taistelussa itävaltalaisunkarilaisia vastaan Mannerheimille myönnettiin joulukuussa 1914 yksi Venäjän korkeimpia kunniamerkkejä, neljännen luokan Pyhän Yrjön risti, jonka hänelle luovutti ylipäällikkö suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš. Vuonna 1915 hänestä tuli 12. ratsuväkidivisioonan komentaja ja kesällä 1917 6. ratsuväkiarmeijakunnan komentaja. Kenraaliluutnantiksi hänet oli ylennetty virallisesti saman vuoden huhtikuussa, mutta ylennys annettiin takautuvasti vuodesta 1915. Samalla Mannerheim joutui poistamaan univormustaan keisarillisen seurueen tunnukset, sillä kenraaliluutnantit eivät perinteisesti kuuluneet keisarin seurueeseen. Tämä todennäköisesti pelasti Mannerheimin hengen, sillä kyseiset aristokraattiset tunnukset olivat kantajalleen hengenvaaralliset maaliskuun vallankumouksen jälkeisessä anarkiassa.

Mannerheim oli Pietarissa vallankumouksen puhjettua helmikuussa 1917. Hän ei hyväksynyt vallankumousta ja kieltäytyi vannomasta valaa väliaikaiselle hallitukselle. Hän tuki melko avoimesti vastavallankumousta. Tästä huolimatta hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja nimitettiin ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi. Romaniassa armeijakunnan komentajana toimineen, mutta loukkaantumisen takia sairaalahoidossa olleen Mannerheimin mielessä kypsyi syksyllä 1917 ajatus, ettei hän voisi palvella armeijassa, joka oli ajautumassa anarkian tilaan. Hän matkusti joulukuussa 1917 junalla Odessasta Pietarin kautta Suomeen. Matka halki sekasortoisen Venäjän oli hyvin vaarallinen.

Syyskuussa 1917 kenraaliluutnantti Mannerheim siirrettiin reserviin ja Suomen itsenäistyttyä hän anoi eroa Venäjän armeijasta joulukuussa 1917, jolloin myös palasi Suomeen. Suomeen paluunsa jälkeen Mannerheim valitsi itselleen tunnetuksi tulleen tunnuslauseen: "Candida pro causa ense candido", eli "Puhtain asein puhtaan asian puolesta". Hän ilmoitti läheisilleen aikovansa viettää rauhallisesti elämänsä viimeiset vuodet pitkän ja vaiherikkaan uran jälkeen.

[muokkaa] Suomen itsenäistyminen ja sisällissota

Mannerheim otti Suomen itsenäistymisen asian ajamisen omakseen ja 1. tammikuuta 1918 hän pyysi eroa Venäjän armeijan palveluksesta.^[24] Toisaalta eroanomuksen jättämisen taustalla oli myös se seikka, että Venäjän vallankumous oli tehnyt upseerien asemasta epävakaan.^[21] Näiden syiden perusteella Mannerheim alkoi harkita asemaansa Venäjän armeijassa uudelleen ja päätyi lopulta eroanomuksen jättämiseen.^[21]

Yhteenotto punaisten ja valkoisten sotilasosastojen välillä alkoi näyttää vääjäämättömältä. Järjestyksen saamiseksi maahan senaatti valtuutti 15. tammikuuta 1918 kenraaliluutnantti Mannerheimin muodostamaan Pohjois-Suomeen hallituksen joukot ja toimimaan niiden päällikkönä. Kun 25. tammikuuta 1918 suojeluskunnat julistettiin Suomen senaatin armeijaksi, sen johtajaksi kutsuttiin juuri Mannerheim. Punakaartilaiset eivät tätä kuitenkaan hyväksyneet ja 28. tammikuuta 1918 Suomen sisällissota syttyi. Punaisia auttamaan oli jäänyt kymmeniä tuhansia vapaaehtoisia venäläisiä.

Valkoisten ylipäällikkö Mannerheim johti aluksi sotatoimia Vaasassa olleesta päämajasta. Helmikuun alussa päämaja asettui junaan, joka sijoitettiin Seinäjoen ratapihalle. Sodan loppuvaiheessa päämaja sijoitettiin edelleen Mikkeliin.

25. helmikuuta 1918 kenraali Mannerheim allekirjoitti niin sanotun "ammutaan paikalla" -ohjeen, jonka tutkija Alpo Rosenius on arvioinut avanneen oven "mittaville teloituksille", koska siinä vaadittiin, että henkilöt, jotka tavattiin armeijan selustassa vahingoittamassa valkoisen armeijan toimintaa, ammuttaisiin paikalla. ^[25]

Saksalaisten avunantoon Mannerheim suhtautui penseästi, ja olisi halunnut viedä sodan loppuun valkoisten omin voimin, mutta hänen vastustuksestaan huolimatta Suomen laillinen hallitus, senaatti, sitä pyysi. Saksan panos joudutti sodan loppua, mutta ei ratkaissut itse sisällissodan tulosta.

Toukokuun 16. päivänä järjestettiin Helsingissä suuri voitonparaati. "Valkoinen kenraali" Mannerheim ratsasti joukkojensa kärjessä punaisten jättämään pääkaupunkiin.

Vielä samana vuonna 1918 Mannerheim antoi ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle tehtäväksi suunnitella itsenäisen Suomen symbolit: rahat, kunniamerkit, liput ja univormut. Vuotta myöhemmin Gallen-Kallelasta tuli Mannerheimin ensimmäinen adjutantti.

[muokkaa] Sisällissodan jälkeinen aika

[muokkaa] 1910-luvun loppu ja 1920-luku

Kun Venäjällä riehui sisällissota, tunsi Mannerheim monia valkoisia sotilaita, jotka taistelivat bolševikkeja vastaan. Kerran Mannerheimin hyvä ystävä Judenitšin Keisarillisesta Venäjän armeijasta pyysi, että hän saisi muutamia suomalaisia sotilaita voidakseen hyökätä Petrogradiin, mutta presidentti Ståhlberg ei suostunut tähän^[26] joten Judenitšin joutui toimimaan yksin.

Sisällissodan jälkeen Mannerheim joutui erimielisyyksiin senaatin kanssa ulkopolitiikkaa ja armeijan tulevaa järjestelyä koskevissa kysymyksissä. Näistä syistä Mannerheim erosi ylipäällikkyydestä 29. toukokuuta 1918 ja lähti ulkomaille; ensin Ruotsiin ja sitten Ranskaan ja Englantiin. ^[27]Saksan romahdettua poliittinen tilanne muuttui täysin, Suomelle valittu kuningas kieltäytyi ottamasta tehtävää vastaan ja Mannerheim sai hallitukselta tehtävän neuvotella Suomen ulkopoliittisista suhteista Ranskassa ja Englannissa. Mannerheim oli vielä ulkomailla, kun valtionhoitaja Svinhufvud erosi ja eduskunta valitsi Mannerheimin hänen seuraajakseen. Mannerheim toimi puoli vuotta Suomen valtionhoitajana (riksföreståndare) eli vt. valtionpäämiehenä (12. joulukuuta 1918 – 26. heinäkuuta 1919), ja vahvisti tässä ominaisuudessa vuoden 1919 tasavaltaisen hallitusmuodon. Valtionhoitajana hän vuonna 1919 käytti suomalaistettua etunimeä Kustaa.

Mannerheim hävisi eduskunnan toimittaman presidentin vaalin korkeimman hallinto-oikeuden presidentille Kaarlo Juho Ståhlbergia vastaan 25. heinäkuuta 1919. Vaalissa Ståhlberg sai 143 ääntä, Mannerheim 50 ääntä sekä Lauri Kristian Relander ja Väinö Tanner kumpikin yhden äänen. Mannerheimin kannattajat kuuluivat pääosin kokoomuspuolueeseen ja ruotsalaiseen kansanpuolueeseen.^[28] Ratkaisevaksi esteeksi Mannerheimin valitsemiseksi presidentiksi muodostui se, että sosiaalidemokraattien suuri ryhmä kieltäytyi hyväksymästä sisällissodassa "valkoisena kenraalina" tunnettua Mannerheimia Suomen valtionpäämieheksi.^[28]

Sisällissodan jälkeinen suhtautuminen kansanjoukkojen keskuudessa oli ristiriitaista – valkoinen puoli piti häntä isänmaan sankarina, kun vastaavasti hävinnyt punainen puoli piti häntä verisenä lahtarina. Vapaamieliset porvarit suhtautuivat Mannerheimiin epäilevästi. Mannerheim ei varsinaisesti ollut osallisena sisällissodan jälkiselvittelyiden julmuuksissa ja yritti määräyksillään jonkin verran vähentää niitä, mutta hän ei liene toisaalta myöskään tarttunut julmuuksien estämiseen koko tarmollaan. ^[29] Alpo Rosenius arvioi Mannerheimin toimiessa valtionhoitajana 1919 hänen kansliassaan aletun koota aineistoa, jonka avulla voitaisiin osoittaa hänen vastustaneen aktiivisesti teloituksia. Materiaalia tarvittiin etenkin ulkomaisilta syytöksiltä suojautumiseksi. ^[30]

Hävittyään vuoden 1919 presidentinvaalissa Mannerheim vetäytyi yksityiselämään. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt Mannerheimin ulkopoliittisen mielenkiinnon sammumista. Erityisesti hän seurasi tapahtumia bolshevikkien valtaan joutuneella Venäjällä. Sisäpoliittisesti hän ei halunnut sitoutua puolueisiin. Mannerheim oleskeli paljon Pariisissa ja Lontoossa. Hänellä oli myös aikaa omistautua metsästysharrastukselleen: reservin kenraali teki useita metsästysretkiä kotimaan lisäksi Keski-Eurooppaan ja Aasiaan.

Valtionhoitajan tehtävän jätettyään C. G. E. Mannerheim omistautui myös maanviljelykseen ja Suomen terveydenhoidon kehittämiseen Suomen punaisen ristin puheenjohtajana, johon tehtävään hänet vuonna 1921 nimitettiin seuraaviksi 30 vuodeksi. Lisäksi hän perusti Kenraali Mannerheimin lastensuojeluliiton, jonka tehtäväksi tuli uuden, terveen sukupolven kasvattaminen sodan runtelemaan maahan. Perustamisen mahdollisti hänelle vuonna 1919 kansalaisadressin yhteydessä kerätty rahasumma. Liitto toimi epäpoliittisesti kaikkien kansanryhmien lasten terveydenhuollon kehittämiseksi ja edisti osaltaan kansalaissopua.

Mannerheim oli kunniapartiolainen ja monien muidenkin järjestöjen kunniajäsen. Hän arvosti partiolaisten hyveitä ja ottikin vastaan 16. elokuuta 1919 Suomen Partioliiton ensimmäisen kunniajäsenyyden.^[31] Mannerheim lahjoitti partiolaisille 1920 Mannerheim-soljen, joka voitaisiin jakaa ansiomerkkinä.

Mannerheim toimi myös Liittopankin ja myöhemmin Helsingin Osakepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana. Kolmen pienehkön pankien liittyessä yhteen Suomen Liittopankiksi, Mannerheim valittiin kyseisen pankin keskushallintoneuvoston puheenjohtajan tehtäviin. Mannerheim jatkoi huolimatta muuttuneista järjestelyistä vielä 1924 perustetn Osakeyhtiö Liittopankin hallintoneuvoston puheenjohtajan virassa ja jatkoi samassa tehtävässä vuodesta 1931 eteenpäin Helsingin Osakepankissa. Talouselämän vakaantuessa 1930-luvulla Mannerheim luopui pankkitehtävistään, sillä hän oli alkanut saada muita aikaansa vieviä luottamustehtäviä.

Poliittisesti Mannerheim oli kuitenkin koko 1920-luvun erilaisten spekulaatioiden kohteena. Oikeistopiirit vaativat hänen nimittämistään muun muassa suojeluskuntien ylipäälliköksi tai diktaattoriksi. Mannerheim itse ei osallistunut näihin kaavailuihin, muttei toisaalta asettunut niitä vastaankaan. Mäntsälän kapinan aikana Mannerheim ei ottanut kantaa hallituksen puolesta tai sitä vastaan.

Mannerheimilla ei 1920-luvun alussa ollut haluja lähteä mukaan politiikkaan.^[32] Jyrkät ristiriidat Mannerheimin ja presidentti Ståhlbergin välillä pitivät Mannerheimin erossa hallitus-, hallinto- ja puolustustehtävistä.^[33] Tämä herätti kritiikkiä joissain henkilöissä. Esimerkiksi Rabbe Wredesanoi demokraattisen hallitustavan heikkouden merkiksi sitä, ettei Mannerheimin kiistattomia kykyjä ja työteliäisyyttä käytetty Suomen hyväksi.^[33] Vaativien tehtävien puute olikin pulmana Mannerheimille, jolla olisi ollut tarmoa tehdä työtä Suomen eteen. Tiettynä aikana Mannerheim harkitsikin, että koska hänelle ei annettu tehtäviä Suomesta, hän voisi hakeutua jonkin eurooppalaisen suurvallan – kuten Ranskan – palvelukseen.^[33]

1921 presidentti Ståhlberg ja hallitus olivat hyvin erimielisiä suojeluskuntien johdon kanssa. Kiista koske kysymystä siitä, oliko hallituksella oikeuksia erottaa ulkopoliittisista syistä ansioituneita suojeluskuntien komentajia. Kiistan taustalla oli kenraalimajuri Paul von Gerichin Baltian maita suututtanut lehtikirjoitus. Puolustusministeri ei itse halunnut suorittaa erottamista, joten hän antoi tehtävän suojeluskuntien ylipäällikkö von Essenille. Tämä kuitenkin kieltäytyi, joten hallitus erotti von Essenin ja näin suojeluskunnat jäivät ilman ylipäällikköä. Suojeluskuntien mielestä niillä oli oikeus ehdottaa jotakuta henkilöä virkaan, joten suojeluskunnat päätyivät ehdottamaan Mannerheimia. Presidentti Ståhlberg kuitenkin kieltäytyi vahvistamasta valintaa, koska hän pelkäsi kenraali Mannerheimin saavan tällöin liikaa valtaa.^[34] Päätöksestä seurasi Mannerheimia puoltavia mielenosoituksia. Lopulta presidentti nimitti tehtävään Martola-nimisen nuoren upseerin.

1925 Mannerheim torjui tarjouksen asettua presidenttiehdokkaaksi 1925 pidettäviin presidentinvaaleihin.^[33] Vaalit voitti Lauri Kristian Relander, josta tuli Suomen 2. presidentti. "Valkoisena kenraalina" Mannerheim nautti kuitenkin suurta arvovaltaa, jonka turvin hän saattoi vaikuttaa varsinkin puolustuslaitoksia ja suojeluskuntia koskeviin asioihin.^[33].

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä.

	Tämän artikkelin tai osion kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
	Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

1920 ja 1930-luvuilla Aasia veti Mannerheimia taas puoleensa. Kun sinne ei voinut enään matkustaa Venäjän kautta joten hän päätti matkustaa etelän kautta. Hän teki ensimmäisen Intian matkansa vuonna 1927. Hän matkusti laivalla Lontoosta Kalkuttaan ja matkusti sieltä maitse Burmaan jossa hän viipyi 3-4 viikkoa. Hän kävi Rangoonissa ja Sikkimin pääkaupungissa Gangtokissa. Hän palasi autolla ja lentokoneella Basran ja Bagdadin kautta Kairoon ja sieltä laivalla Venetsiaan. Toisen kerran hän palasi Intiaan vuonna 1936. Hän matkusti tällä kertaa Punaisenmeren kaupungin Adenin kautta Bombayhin. Hän kävi myös Madrasissa. Tällä kertaa Mannerheim matkusti Nepaliin jonne hän matkusti Delhin kautta jossa hän tapasi vanhan tuttavansa kenraali Kirken. Kirke hankki Mannerheimille metsästysluvan Seonin alueelle joka on 700 km Delhistä etelään. Hän matkusti lordi Baileyn kanssa tapaamaan Nepalin maharadžaa

Joodha Shumsher Jung Bahadur Ranaa. Hänen kanssa Mannerheim metsästi 3,23 m pitkän tiikerin jonka talja on tämän Kaivopuiston asunnon salonkissa.

[muokkaa] 1930-luku

Vietettyään jonkin aikaa Itävallassa Mannerheim palasi 1930 Suomeen. Suomessa hän joutui havahtumaan Lapuan liikkeeseen. Aluksi Mannerheim piti Lapuan liikettä vain reaktiona hajaannuspyrkimyksiin, eikä nähnyt siinä demokratianvastaista liikettä, joka voisi muodostaa vaaran yhteiskuntajärjestykselle.^[35] Hänen myötätuntonsa liikettä kohtaan perustui pääosin aikaisempiin kokemuksiin pohjanmaalaisista talonpojista ja kommunistisen soluttautumisen pelkoon.^[35]

Mannerheim ilmaisi myötätuntonsa Lapuan liikkeen isänmaallisia tavoitteita kohtaan ja myös toisti kyseisen lausunnon eduskuntavaalien alla 1930. Arvioiden mukaan Mannerheim olisi voinut suosiollaan saada helposti paljon valtaa, mutta hän ei halunnut tätä.^[35] Mannerheim alkoi kuitenkin pian etääntyä Lapuan liikkeestä, koska hänen mielestään kyyditykset ja muu terrori osoittivat liikkeen rappeutuneen.^[35]

Poliittinen ilmapiiri muuttui hiljalleen niin, että demokratia vahvistui Suomessa entisestään. Tämän seurauksena Pehr Evind Svinhufvud kutsuttiin jälleen politiikan huipulle.^[36] Syksyllä 1930 hänestä tuli pääministeri ja seuraavana vuonna Suomen presidentti.

Suomen liberaali oli hallitus suhtautunut Mannerheimiin koko 1920-luvun ajan epäluuloisesti ja pitänyt hänet ilman julkista virkaa, kunnes kokoomuslainen tasavallan presidentti Svinhufvud pyysi häntä ryhtymään puolustusneuvoston puheenjohtajaksi 1931. Samalla Mannerheimille annettiin salaisella asiakirjalla ennakkovaltuutus ryhtyä Suomen armeijan ylipäälliköksi, mikäli syttyisi sota Svinhufvudin ollessa Suomen presidenttinä.^[37] Suomen ensimmäiseksi – ja ainoaksi – sotamarsalkaksi Mannerheim ylennettiin sisällissodan päättymisen 15-vuotisjuhlan yhteydessä 1933.

1937 jälkeenkin Mannerheimin ja presidentin väliset hyvät suhteet jatkuivat Suomen 4. presidentiksi valitun Kyösti Kallion välillä. Kallion tuleminen presidentiksi kuitenkin muutti Suomen poliittista tilannetta, kun uusi hallitus astui virkaansa Cajaderin johdolla. Mannerheimin suhteet useisiin ministereihin, kuten ulko- ja puolustusministeriin, eivät olleet järin hyvät. Mannerheimin toiminta puolustuslaitoksessa pohjautui presidentti Kallion tukeen. Mannerheim olisi todennäköisesti luopunut tehtävistään, mikäli presidentinvaalit olisi Kallion sijaan voittanut Ståhlberg.^[38]

1930-luvulla ennen toista maailmansotaa erilaisten diktatuurien agressiivinen politiikka herätti Mannerheimissa levottomuutta. Tärkein tehtävä Suomen etujen nimessä olikin Mannerheimin mielestä Suomen puolustuslaitoksen kohentaminen. ^[39] Mannerheimin johdolla Suomen puolustusneuvosto vaati lisää määrärahoja Suomen puolustuksen kohentamiseksi. Mannerheimin yritykset kohentaa puolustuslaitosten sodankäyntimateriaalien varustusta kohtasi aina talvisotaan asti sitkeää vastustusta joidenkin politiikkojen taholta. Mannerheimin toiminnan ansiosta puolustuslaitokselle annettiin lisämäärärahoja, mutta jo seuraavan vuoden budjetissa määrärahoista tingittiin jälleen.

1939 oli mahdollista saada valtion laina Yhdysvalloilta sotilaskaluston ostoon, ja Mannerheim suosittelikin hallitusta tarttumaan tilaisuuteen. Kun hänen kehotuksiinsa ei suostuttu, hän anoi 16. kesäkuuta eroa puolustusneuvostosta. Cajander olisi jo etsinyt Mannerheimille seuraajaa, mutta Kallio kielsi tämän pitäen Mannerheimia lähes korvaamattomana.^[40]

[muokkaa] Ylipäällikkö toisen maailmansodan aikana

Lokakuussa 1939 Mannerheimistä tuli ensimmäinen puolustusvoimain komentaja (aiempi virkanimike oli sotaväen päällikkö) ja talvisodan syttyessä Mannerheim nimitettiin armeijan ylipäälliköksi. Neljäntenä päivänä talvisodan alkamisesta Mannerheim matkusti Mikkeliin, jonne järjesti päämajansa. Esikuntapäällikökseen Mannerheim nimitti kenraaliluutnantti K.L Oeschin. Operatiivisista suunnitelmista vastasi kuitenkin päämajamestarina toiminut eversti A. Airo. Mannerheimin läheinen ystävä, kenraaliluutnantti Rudolf Walden toimi päämajan edustajana talvisodan hallituksessa, jonka erottua 27.3.1940 Waldenista tuli seuraavien hallitusten ja sota-ajan puolustusministeri. Mannerheim itse vietti suurimman osan talvi- ja jatkosodasta Mikkelissä tehden ajoittain tarkastuksia rintamalla.

Jatkosodan aikana Mannerheim halusi, että ansioituneille sotilaille voitaisiin myöntää samanarvoinen kunniamitali sotilasarvoon katsomatta. Näin saivat alkunsa Mannerheim-ristin 1. ja 2. luokan ristit, jotka kuuluvat Vapaudenristin ritarikuntaan.

[muokkaa] Hitlerin vierailu Suomessa

Välirauhan ja jatkosodan aikana Mannerheim jatkoi toimessaan ja sai 1942 ainoan myönnetyn Suomen marsalkan arvonimen 75-vuotisjuhliinsa liittyen.^[41] Samoilla juhlilla hän koki korkealla tasolla tapahtuneen huomionosoituksen kun Saksan diktaattori Adolf Hitler saapui yllättäen onnittelemaan häntä syntymäpäivänsä johdosta. Hitlerin vierailulla ei ollut mitään välitöntä poliittista sisältöä, sillä se pikemminkin kuvasti Saksan Suomea ja myöskin Mannerheimia kohtaan tuntevaa ihailua.^[42] Mannerheim itse tulkitsi Hitlerin vierailun anteeksipyynnöksi siitä, ettei Saksa ollut puolustanut Suomea talvisodassa.^[42]

Tapahtumasta kerrotaan mm. että Hitlerin mukana tullut adjutantti oli Mannerheimille varsin suoraan ja töykeästi korostanut että Führerin seurassa ei saa polttaa, mutta kun oltiin tultu paikalla sijanneeseen vaunuun keskustelemaan Suomen tilanteesta, niin kaikkien saksalaisten upseerien kauhuksi kun Mannerheim istui kasvokkain Hitlerin kanssa, hän otti esille sikarin ja alkoi polttaa sitä samalla kun keskusteli Hitlerin kanssa. Myöhemmin kaikki saksalaiset upseeritkin polttivat, ja Hitler tyytyi kohtaloonsa.^{[43] [44] [45]}

[muokkaa] Tasavallan presidenttinä

Kesäkuussa 1944 Suomen puolustus oli romahtaa Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alla. Saksan avun varmistamiseksi tasavallan presidentti Risto Ryti solmi ns. Ribbentrop-sopimuksen, jolla hän sitoutui olemaan solmimatta erillisrauhaa. Elokuussa tilanteen vakiinnuttua ja Suomen saatua puolustuksensa tasapainoon, Ribbentrop-sopimusta ei enää tarvittu ja presidentti Ryti erosi. Mannerheimista tuli eduskunnan säätämällä poikkeuslailla tasavallan presidentti ja hän solmi rauhan Neuvostoliiton ja Britannian kanssa. Tämän jälkeen hän aloitti sotatoimet saksalaisten joukkojen häätämiseksi Lapista. Sisäpoliittisesti Mannerheim antoi suurimman osan tehtävistään pääministeri Paasikiven hoitoon ja toimi lähinnä Suomen uuden suuntauksen takuumiehenä.

Mannerheimin nauttiman luottamuksen katsottiin varmistavan, ettei Neuvostoliiton kanssa käytyjä neuvotteluja pidettäisi petoksena.^[46] Lisäksi uskottiin, että Mannerheimin presidenttiys saisi koko armeijan varmasti noudattamaan rauhansopimusta.^[46] Presidentti ja marsalkka Mannerheim sanoutui irti edeltäjänsä Rytin allekirjoittamasta erillisrauhan solmimisen kieltävästä sopimuksesta ja suostui aselepoon Neuvostoliiton kanssa.

Välirauhan solmimisen jälkeen Mannerheim pyrki löytämään Suomen kannalta edullisen ulkopoliittisen ratkaisun. Presidenttinä Mannerheim olisi voinut solmia Neuvostoliiton kanssa puolustusliiton Suomen suvereenisen aseman takaamiseksi, mutta Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin ei halinnut vielä vakiinnuttaa Suomen valtion poliittista asemaa.^[46]

Kun liittoutuneiden valvontakomissio valvoi Suomea, joutui Mannerheim hyväksymään joitakin huonoina pitämiään ratkaisuja. Hänen oli taivuttava esimerkiksi suojeluskuntien ja Lotta Svärd -järjestön lakkauttamiseen, vaikka ne olivat olleet Suomen puolustuksen kannalta vankkoja tukijoita.

3. maaliskuuta–10. maaliskuuta 1945, 12. syyskuuta–5. lokakuuta 1945 ja 18. lokakuuta 1945–4. maaliskuuta 1946 Mannerheim oli virkavapaana presidentin tehtävistä terveydellisten syiden vuoksi.

[muokkaa] Myöhemmät vuodet

[muokkaa] Eläkevuodet

Varsinaiset eläkevuodet Mannerheimin elämässä alkoivat vasta hänen erottuaan Suomen presidentin tehtävistä vuonna 1946, jolloin hän oli 79-vuotias.^[47] Eläkevuosinaan Mannerheim vietti paljon aikaansa ulkomailla. Hän oleskeli myös jonkin aikaa Kirkniemen kartanossa, jonka hän oli hankkinut 75-vuotissyntymäpäiviensä yhteydessä. Samalla Mannerheim myös kirjoitti muistelmansa muistuttaakseen länsivaltioita Suomen sotien erityisluonteesta ja Suomen valtion vaikeasta asemasta.^[47]

Vuosina 1948-1949 maailmalla liikkui huhuja Mannerheimin osuudesta NATO:n perustamisvaiheisiin.^[47] Hänen kerrottiin lähteneen ulkomaille voidakseen perustaa Suomelle pakolaishallituksen. Hänen myös uskottiin olevan yhteydessä länsimaiden esikuntiin ja paikoin Mannerheimin kuviteltiinkin yrittävän irrottaa Suomen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä.^[47] Minkäänlaisia todisteita Mannerheimin suunnitelmista länsivaltojen kanssa ei ole, vaan pikemminkin huhut johtuivat hänen seurassaan Sveitsissä liikkuneista henkilöistä kuten yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs ja Aladàr Paasonen.^[47] Syynä kyseisten henkilöiden oleskeluun Mannerheimin läheisyydessä oli kuitenkin se, että he auttoivat Suomen marsalkkaa hänen muistelmiensa kirjoittamisessa.^[47][48]

[muokkaa] Mannerheimin sairastelu ja kuolema

Vuoden 1945 syksyllä Mannerheimilla todettiin olevan mahahaava. 1946 puhjennut mahahaava jouduttiin leikkaamaan Pietarsaaressa. Varmistuttuaan, ettei joutunut tuomittavaksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä sairasteleva Mannerheim erosi presidentin tehtävistä 1946 ja vietti suuren osan jäljellä olevasta elämästään Sveitsissä Montreux'n lähellä olevassa Val-Montin yksityissairaalassa. Genéve-järven rannalla sijaitsevassa laitoksessa hän kirjoitti muistelmansakin avustajiensa kanssa.

Viimeisinä elinvuosinaan Mannerheim sairasteli paljon, silti hän ei ulkoilmaihmisenä luopunut liikunnasta. Hänen oli tarkoituksena ryhtyä jopa viljelemään maata Suomesta hankkimallaan tilalla.

1948 Mannerheimille tehtiin jälleen suuri leikkaus, joka suoritettiin Tukholmassa. Muutaman vuoden ajaksi leikkaus antoikin suotuisan tuloksen. Toipuakseen leikkauksesta Mannerheim oleskeli Sveitsissä, jonka maisemista hän piti.^[49] Tammikuussa 1951 Mannerheim sai vakavan vatsakohtauksen. 23. tammikuuta samana vuonna hänet vietiin Lausannessa sijaitsevaan sairaalaan. Mannerheim itse tietojen mukaan tiesi kuolevansa, ja hänen kerrotaankin sanoneen sveitsiläiselle lääkärille, että hän olisi valmis häviämään elämänsä viimeisen taistelun.^[50]

Carl Gustaf Emil Mannerheim kuoli Lausannessa, Sveitsissä 28. tammikuuta 1951 ollessaan 83 vuotta vanha. Kuolinsanoman saavuttua Suomeen, presidentti Paasikivi kertoi radiossa Suomen kansalle Mannerheimin kuolemasta sanoen, että "yksi Suomen historian suurimmista miehistä ja loistavimmista hamoista" oli mennyt pois.^[50] Malmin lentokentälle hänen arkkunsa saapui 2. helmikuuta, minkä jälkeen yleisöllä oli tilaisuus käydä Helsingin tuomiokirkossa (silloisessa Suurkirkossa ) osoittamassa kunnioitustaan. Mannerheim siunattiin Helsinkiin Hietaniemen sankarihautausmaahan 4. helmikuuta 1951 kaikin kunnianosoituksin. Surusaattue Helsingin tuomiokirkosta Hietaniemen hautausmaalle venyi kahden kilometrin mittaiseksi. Kadun vierillä oli eräänlaisessa kunniakujassa runsaat 11 000 kansalaista. Hautajaistapahtumassa ja saattuetta seuraamassa oli kaikkiaan arviolta 100 000 henkeä.

Mannerheimin hautamuistomerkille Hietaniemen hautausmaalla lasketaan seppeleitä valtiovierailujen ja monien yhteisöjen juhlatilaisuuksien yhteydessä.

[muokkaa] Kunnianosoitukset

Pääartikkeli: Marsalkka Mannerheimille myönnetyt kunnianosoitukset

Mannerheimille on myönnetty useita kunnianosoituksia eri maiden ritarikuntien suurristeistä muistomerkkeihin ja lippujuhlapäiviin. Mannerheim lieneekin eniten kunniamerkkejä saanut suomalainen. Hän on saanut viisi suomalaista suurristiä, joista kaksi jalokivien ja miekkojen kera, sekä muita erityisen harvinaisia suomalaisia kunniamerkkejä kuten kahdesti myönnetty 1. luokan Mannerheim-risti ja vain kerran myönnetty Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenmitali ruusukenauhoin. Suomalaisten suurristien lisäksi monet ulkomaalaiset ja hyvin arvostetut ritarikunnat ovat myöntäneet Mannerheimille korkeita kunniamerkkejään.

Mannerheimin mukaan on myös nimetty Helsingin pääkatu Mannerheimintie sekä lukuisia muita katuja eri kaupungeissa. Näiden huomionosoitusten lisäksi Mannerheimin kunniaksi on myös asetettu puolustusvoimien lippujuhlapäivä hänen syntymäpäivälleen.

Mannerheimin 75-vuotislahjaksi hänelle luotiin uusi ainutlaatuinen Suomen marsalkan arvonimi. Hän on oli jo aiemmin saanut sotamarsalkan arvon. ^[51]

Mannerheimin muistoksi on pystytetty ratsastajapatsaat Helsinkiin ja Lahteen. Myös Tampereella sijaitsee Mannerheimin patsas, josta tosin on kiistelty ja joka usein joutuu ilkivallan kohteeksi.

[muokkaa] Triviaa

• Carl Gustaf Emil Mannerheim oli kiinnostunut hyvästä ruuasta koko elämänsä ajan ja hänelle olivat erittäin tärkeitä myös sivistyneet pöytätavat. Vaikka sodan aikana hänen pöydässään ei mässäilty eikä syöty ylellisesti, ruuan laadusta ja aterioinnin tyylikkyydestä ei tingitty. Mannerheim itse päätti usein tarjottavien illallisten ruokalistasta.

• Mannerheim puhui 8 eri kieltä: ruotsia, suomea, venäjää, ranskaa, saksaa, puolaa, englantia, portugalia ja ymmärsi mandariinikiinaa.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Robert Brantberg:
  • Mannerheim: tsaarin upseeri 1867-1914 (Revontuli, 2003) ISBN 952-5170-33-0 (sid.)
  • Mannerheim : valkoinen kenraali 1914-1918 (Revontuli, 2004 ) ISBN 952-5170-37-3 (sid.)
  • Mannerheim: ylipäällikkö ja presidentti 1940-1951 (Revontuli, 2006) ISBN 952-5170-52-7 (sid.)
• Paavo Friman: Mannerheimin matkassa (Ajatus Kirjat 1999, uudistettu laitos 2004, ISBN 951-20-6675-9)
• Paavo Friman ja Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus Kirjat, 2002, ISBN 951-566-069-6)
• Hannes Ignatius: Gustaf Mannerheim: luonnekuva, puheet, sähkösanomat vapaustaistelun ajoilta Syst nro kr10372679
• Eleonora Joffe: Mannerheim: Chevalier-kaartin kasvatti (Otava, 2006) ISBN 951-1-20518-8 (sid.) 978-951-1-20518-0 (sid.)
• Stig Jägerskiöld:
  • Nuori Mannerheim (Otava, 1964) ISBN 951-1-02747-6
  • Gustaf Mannerheim 1906-1917 (Otava, 1965) ISBN 951-1-02741-7 (sid.)
  • Mannerheim 1918 (Otava, 1967) ISBN 951-1-02744-1
  • Valtionhoitaja Mannerheim (Otava, 1969) ISBN 951-1-03018-3 (sid.)
  • Mannerheim rauhan vuosina 1920-1939 (Otava, 1973) ISBN 951-1-01146-4 (sid.)
  • Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939-1941 (Otava, 1976) ISBN 951-1-02467-1 (sid.)
  • Suomen marsalkka: Gustaf Mannerheim 1941-1944 (Otava, 1981) ISBN 951-1-06162-3 (sid.)
  • Viimeiset vuodet: Mannerheim 1944-1951 (Otava, 1982) ISBN 951-1-06971-3 (sid.)
• Lasse Laaksonen: Eripuraa ja arvovaltaa - Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen (Ajatus Kirjat, 2004, ISBN 951-20-6659-9)
• Ritva Lehmusoksa, Risto Lehmusoksa: Mannerheimin pöydässä (Ajatus Kirjat, 2003, ISBN 951-20-6419-9)
• Eva Mannerheim Sparre: Lapsuuden muistoja (Otava, 1952)
• Veijo Meri: C.G. Mannerheim: Suomen marsalkka
• J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8 (sid.) [kirjan alkuosa on ilmestynyt suomeksi myös nimellä Mannerheimin muukalaisvuodet]
• Mauri Soikkanen: C. G. E. Mannerheim: suurriistan metsästäjä (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5137-0 (sid.)
• Taru Stenvall: Marski ja hänen "hovinsa" (WSOY, 1955) Syst nro kr20283989
• Tauno Taajamaa: Lempeäkatseinen legenda (Recallmed, 1996) ISBN 951-9221-80-8 (sid.)
• Vilho Tervasmäki: Mannerheim: valtiomies ja sotapäällikkö talvi- ja jatkosotien käännekohdissa (Kirjayhtymä, 1987) ISBN 951-26-2981-X (sid.)
• Martti Turtola: Mannerheim-kirja (Ajatus, 2001) ISBN 951-566-069-6 (sid.)
• Leonid Vlasov:
  • Mannerheim Pietarissa 1887-1904 (Gummerus, 1994) ISBN 951-20-4429-3 (sid.)
  • Mannerheim — tsaarin kenraali 1914 – 1917 (Gummerus, 1996, ISBN 951-20-4688-1)
  • Mannerheim : upseeri ja tutkimusmatkailija 1904-1909 (Gummerus, 1997) ISBN 951-20-5099-4 (sid.)
  • Mannerheimin elämän naiset (Schildt, 2002) ISBN 951-50-1289-9 (sid.)
• Anni Voipio: Suomen marsalkka: elämäkerta (WSOY, 1953) Syst nro cls0106774
• Gallen-Kallela & Mannerheim: tutkimusmatkailijat, ystävät, vaikuttajat (Gallen-Kallelan museo, 1992) ISBN 952-9739-01-X (sid.)
• Mannerheim kaskujen kuvastimessa [koonnut Tauno Bergholm] (Ajatus, 1997) ISBN 951-9440-53-4 (sid.)
• Scripta Mannerheimiana: puheenvuoroja Mannerheim-kirjallisuudesta & valikoiva bibliografia [toim. Henrik Meinander] (Helsingin yliopiston kirjasto, 1996) ISBN 951-45-7214-9 (nid.)

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Yleiset lähteet

• J. E. O. Screen: Mannerheim (Otava, 2001) ISBN 951-1-17036-8
• Stig Jäkerskiöld: Talvisodan ylipäällikkö: sotamarsalkka Gustaf Mannerheim 1939–1941 (Otava, 1976) ISBN 951-1-02467-1 (sid.)
• Stig Jäkerskiöld: Mannerheim 1867–1941 (Otava, 1983) ISBN 951-1-07369-9
• Leonid Vlasov: Mannerheim – tsaarin kenraali 1914–1917(Gummerus, 1996) ISBN 951-20-4688-1
• Mannerheim – sotilas ja ihminen (Yliopistopaino, 1992) ISBN 951-570-129-5

[muokkaa] Lähdeviitteet

1. ↑ Stig Jägerskiöld: Mannerheim 1867-1951 s. 11 ja 301
2. ↑ (1986): Kuka teki mitä. Suuri Suomalainen Kirjakerho. ISBN 951-643-251-4. s. 166
3. ↑ ^{3,0 3,1} J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 14
4. ↑ (1978): Everyman's Encyclopedia volume 8. J M Dent & Sons Ltd. ISBN 0-460-04020-0. s. 29
5. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 18
6. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 17
7. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 19
8. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 20
9. ↑ Ignatyev, A Subaltern in Old Russia s. 49; Inkinen, "Vaihe Mannerheimin nuoruusvuosilta". Virkamiesten virat rinnastettiin upseerien arvoasteisiin Pietari Suuren laatiman arvoastetaulun mukaisesti.
10. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 22
11. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 24
12. ↑ Mannerheim: Muistelmat, I, s. 20
13. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 32
14. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 45
15. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim s. 45-47
16. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 48
17. ↑ J.E.O. Screen: Mannerheim (2001) s. 48
18. ↑ Lainaus artikkelista Manninen: Mannerheim ranskalaisten käskettävänä? s. 62-63.
19. ↑ Leonid Vlasov: Mannerheim - tsaarin kenraali 1914-1917 s. 9
20. ↑ Leonid Vlasov: Mannerheim - tsaarin kenraali 1914-1917 s. 1o
21. ↑ ^{21,0 21,1 21,2 21,3 21,4 21,5} Leonid Vlasov: Mannerheim - tsaarin kenraali 1914-1917 s. 11
22. ↑ Leonid Vlasov: Mannerheim - tsaarin kenraali 1914-1917 s. 14
23. ↑ Leonid Vlasov: Mannerheim - tsaarin kenraali 1914-1917 s. 18
24. ↑ Mannerheim.fi -sivustot
25. ↑ (Jukka Parkkari: "Ammuttava paikalla..." (Kansan Uutiset 16.3.2007, s. 5)
26. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 126
27. ↑ valikko Vapaussota
28. ↑ ^{28,0 28,1} Mannerheim 1867-1951 s. 123
29. ↑ valikko Vapaussota
30. ↑ (Jukka Parkkari: "Ammuttava paikalla..." (Kansan Uutiset 16.3.2007, s. 5)
31. ↑ Tietoa Mannerheimista ja partiolaistoiminnasta Mannerheim.fi -sivustolla
32. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 128
33. ↑ ^{33,0 33,1 33,2 33,3 33,4} Mannerheim 1867-1951 s. 129
34. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 130
35. ↑ ^{35,0 35,1 35,2 35,3} Mannerheim 1867-1951 s. 138
36. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 139
37. ↑ Mannerheim - sotilas ja ihminen s. 44
38. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 140
39. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 145
40. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 151
41. ↑ Tietoja Mannerheimista Ylen sivuilla
42. ↑ ^{42,0 42,1} Mannerheim 1867-1951 s. 246
43. ↑ Tietoja Hitlerin vierailusta Suomessa
44. ↑ Tietoja Hitlerin vierailusta Suomessa
45. ↑ Tietoja Hitlerin vierailusta Suomessa
46. ↑ ^{46,0 46,1 46,2} Tietoa Mannerheimin presidenttikaudesta
47. ↑ ^{47,0 47,1 47,2 47,3 47,4 47,5} Tietoa Mannerheimin eläkevuosista Mannerheim.fi -sivustolla
48. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 300 ja 301
49. ↑ Mannerheim 1867-1951 s. 300
50. ↑ ^{50,0 50,1} Mannerheim 1867-1951 s. 301
51. ↑ mannerheim.fi, Tietoja Suomen marsalkan arvonimestä . Luettu 1.1.2007.

[muokkaa] Katso myös

• Käthy
• Mannerheim-museo
• Mannerheim-suku
• Mannerheimin Lastensuojeluliitto
• Marskin Maja
• Marskin ryyppy
• Suuret suomalaiset

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Mannerheim- internet-projektin kotisivut
• YLE/Elävä arkisto: Gustaf Mannerheim - Suomen marsalkka

• Suuret suomalaiset - Mannerheim
• Päämajakoulun Mannerheim-sivut
• Kansallisbiografia
• Yleisradion Kansallinen äänigalleria: [1] virkaanastujaispuhe 4. elokuuta 1944
• Suomen Marsalkka Mannerheimin Metsästysmaja ry -yhdistyksen kotisivuilla lukuisia tietolaatikoita Mannerheimista
• Helsingin kaupunginkirjaston aihepaketti C. G. E. Mannerheimista kirjasuosituksineen

	Suomen presidentit
	K. J. Ståhlberg | Lauri Kristian Relander | Pehr Evind Svinhufvud | Kyösti Kallio | Risto Ryti | Carl Gustaf Emil Mannerheim Juho Kusti Paasikivi | Urho Kekkonen | Mauno Koivisto | Martti Ahtisaari | Tarja Halonen

Edeltäjä: - Hugo Viktor Österman

Puolustusvoimain komentaja 1918 1939–1944

Seuraaja: Karl Fredrik Wilkman Axel Erik Heinrichs