Vuoden 1905 suurlakko
Wikipedia
Suurlakko oli Suomessa loka–marraskuussa 1905 tapahtunut laaja lakko, joka johti helmikuun manifestin kumoamiseen ja ensimmäisen sortokauden loppumiseen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tausta
Venäjä hävisi Venäjän–Japanin sodan 1905, josta syytettiin Venäjällä itsevaltiutta. Tyytymättömyys aloitti Venäjällä kumouksellisen liikehdinnän, joka johti yleislakkoon lokakuussa. Keisari Nikolai II myöntyi 30. lokakuuta perustamaan lakiasäätävän duuman, joka lopetti Venäjän yksinvaltiuden. Liikehdintä nähtiin mahdollisuutena myös Suomessa. 29. lokakuuta perustuslailliset pitivät kokouksen, jossa vaadittiin muun muassa myöntyvyyssuuntaa edustaneen senaatin eroa ja uuden valtiopäiväjärjestyksen säätämistä. 30. lokakuuta pidetty työväenkokous päätti kehottaa kaikkia Suomen työläisiä yleislakkoon, joka alkoi samana päivänä.
[muokkaa] Tapahtumat ja tavoitteet
Perustuslaillisille olisi riittänyt valtiopäivien koolle kutsuminen, ja kun he saivat Pietarista tiedon, että liikehdintä oli siellä jo rauhoittumassa, tahtoivat he mahdollisimman nopeaa ratkaisua. Tämä aiheutti juovan hyvin alkaneelle yhteistyölle Perustuslaillisten ja työväenliikkeen välillä, sillä viimeksi mainitut vaativat Rautatientorilla pitämässään kokouksessa yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittua kansalliskokousta säätämään perustuslakia. Samassa kokouksessa perustettiin myös kansalliskaartit Ranskan vallankumouksen mukaisesti, joiden johtoon tuli entinen kapteeni Johan Kock. Kaarteihin kuuluivat aluksi myös ylioppilaiden ns. suojeluvartiostot, mutta muutamassa pävässä ne hajosivat Kockin johtamiin punakaarteihin ja ylioppilaiden kansalliskaartiin, joiden välillä ehti tapahtua ennen lakon päättymistä aseellinen selkkauskin.
Varovaista neuvottelulinjaa ajaneiden vanhasuomalaisten senaatti katsoi asemansa huonoksi ja pyysi eroa jo 30. lokakuuta, yhtyen samalla perustuslaillisten esitykseen valtiopäivien koollekutsumisesta. Perustuslailliset vieroksuivat vanhasuomalaisia edelleen, mutta lakon loppupäivinä alkoivat tehdä heidän kanssaan yhteistyötä sosialidemokraattien mentyä mielestään liian pitkälle. Aktivistien toiminta oli lakon aikana vähäistä.
1. marraskuuta Tampereella annettiin ns. punainen julistus, jossa vaadittiin täydellisellä lainsäädäntövallalla varustetun yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun kansalliskokouksen järjestämistä. Julistuksella ei ollut suurta merkitystä, vaan ratkaisut tehtiin vanhasuomalaisten ja kenraalikuvernööri Obolenskin välisessä neuvottelussa. Kenraalikuvernööri pyysi ehdotusta Suomelle annettavasta keisarillisesta manifestistä. Se oli lähinnä Leo Mechelinin käsialaa, ja sitä lähti keisarin allekirjoitettavaksi viemään luotsilaiva "Eläköön".
Sosialidemokraatit olivat sillä välin valinneet punaisen julistuksen edellyttämän väliaikaisen hallituksen Helsingissä, mutta vanhasuomalaiset saivat heidät myöntymään myös kyseisen hallituksen laillisuuden vahvistamiseen keisarilla. Eläköön-laivan palattua keisarin allekirjoittama manifesti mukanaa, Perustuslaillisten lakko päättyi tavoitteiden saavuttamiseen, mutta sosialidemokraatit jatkoivat lakkoa tavoitteena kansalliskokouksen koolle kutsuminen 6. marraskuuta saakka.[1]
[muokkaa] Ensimmäisen sortokauden loppu
Suurlakko ja ensimmäinen sortokausi päättyivät tähän keisari Nikolai II:n antamaan marraskuun manifestiin (4. marraskuuta 1905), jolla helmikuun manifestin toimeenpano luvattiin keskeyttää ja uuden valtiopäiväjärjestyksen valmistelu aloittaa. Suomalaiset uskoivat saavuttaneensa marraskuun manifestin omalla joukkoesiintymisellään. Venäjän häviämä sota ja keisarikunnan omat levottomuudet unohtuivat.
Manifestissa suuriruhtinas hyväksyi perustuslaillisten johtohahmo Leo Mechelinin ehdotukset. Hän antoi tämän muodostaa yksinomaan perustuslaillisista senaatin (hallituksen, 1905-1908). Mukana senaatissa oli yksi perustuslaillinen sosialisti, mutta SDP erotti hänet tästä hyvästä. Mechelinin senaatti sääti Suomeen sanan-, paino-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden sekä yleisen ja yhtäläisen ääni- ja vaalioikeuden, jälkimmäisenkin jopa aatelissääty hyväksyi suurella enemmistöllä.
Suurlakon aikana poliisivoimat ja venäläinen santarmilaitos olivat lakanneet toimimasta. Näiden tilalle oli perustettu järjestyskaarteja, jotka jakaantuivat pian valkoisiin ja punaisiin. Vaikka suurlakko loppui, kaartien toiminta jatkui vuoden 1906 loppupuolelle, jolloin ne lakkasivat Viaporin kapinan jälkiselvittelyjen yhteydessä.
[muokkaa] Lähteitä
^ Rasila, Vilho, Jutikkala, Eino, Kulha, Keijo, Suomen poliittinen historia 1905-1975. Juva 1980.
