Yksikelainen mikrofoni
Wikipedia
Yksikelainen mikrofoni (single coil) on alun perin sähkökitaralle kehitetty mikrofonityyppi. Nimensä mukaisesti se voi olla joko yhden sauvamagneetin tai vaihtoehtoisesti useamman vierekkäisen magneettitangon ympärille ohuesta kuparisesta käämilangasta käämitty kela.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Yleisesti yksikelaisesta
Fenderin kitaratehtaan alun perin kehittämä yksikelainen mikrofoni (single coil) on yksinkertaisin sähkökitaran (tai muun sähköisen kielisoittimen) mikrofonimalli. Kitaralle kehitetyssä versiossa on kuusi magneettista napapalaa tai sauvamagneettia, yksi jokaiselle kielelle. Perinteinen yksikelaisen mikrofoni on helpoimmin löydettävissä Stratocaster-mallisista kitaroista. Koska Fender on käyttänyt ja käyttää edelleen pääasiassa yksikelaisia mikrofoneja kitaroissaan, on kyseinen mikrofonityyppi mielletty useimmiten Fenderiin. Vaikkakin nämä mikrofonit ovat vuosikymmenten kuluessa uskollisesti palvelleet lukemattomia soittajia, niiden suunnittelusta löytyy silti rakenteellisia puutteita ja heikkouksia. Eräs tällainen on yksikelaisen mikrofonin tuottamassa signaalissa 50Hz tai 60Hz taajuudella esiintyvä sähköverkkohurina (hum)(suomessa 50 Hz). Ongelmaan ei löytynyt kunnollista ratkaisua ennen vuotta 1996, jolloin kitaramikrofoneja valmistava Kinman Company toi markkinoille patentoidun ratkaisun mikrofonihurinan poistamiseksi.
Gibson company teki usean vuoden ajan pelkistettyjä yksikelaisia mikrofoneja eräisiin kitaramalleihinsa. Nämä olivat tekniseltä toteutukseltaan jopa Fenderin yksikelaisia yksinkertaisempia. Mikrofoni koostui yhdestä AlNiCo-magneettiseoksesta valmistetun tangon ympärille ohuesta kuparilangasta käämitystä kelasta. Siinä oli kuitenkin useita heikkouksia; (1) Se oli huteran rakenteensa vuoksi mikrofoninen, ja kärsi hallitsemattomasta kierrosta voimakkaalla särösoundilla soitettaessa (hi-gain feedback). (2) Mikrofoneissa ei ollut mahdollisuutta kielikohtaisten ulostulotasojen säätämiseksi. Tämä ongelma koski erityisesti eräitä Gibsonin edullisimpia malleja.
Toinen yksikelaisten tyyppi on Gibson guitar companyn suunnittelema mikrofonimalli P-90. Mallista tuli välittömästi suosittu, soundin poiketessa Fenderin yksikelaisista mikrofoneista. Näissä mikrofoneissa on isokokoinen litteä kuparisesta käämilangasta käämitty kela, napapaloina säädettävät teräksiset ruuvit, ja pari käämin alle sijoitettua litteää AlNiCo-tankomagneettia. Säädettävät naparuuvit poimivat ja myös johtavat magneettisuutta kielille. Soundiltaan kyseinen mikrofonimalli sijoittuu rinnakkaiskelaisen Gibson-humbuckerin ja yksikelaisen Fender-mikrofonin välimaastoon. Koska P-90 on tyypiltään myös yksikelainen, 50Hz hurinaongelma kuuluu mikrofonin ominaisuuksiin. Korkeammasta induktanssista johtuen hurinan on luonnehdittu olevan voimakkaampaa kuin Fenderin yksikelaisissa. Tästä huolimatta se on saanut lukemattomattomien kitaristien suosion. Jäljellä olevaan hurinaongelmaan toivotaan ratkaisua ominaissoundin (tonen) siitä kuitenkaan kärsimättä.
[muokkaa] Ääni
Klassista Fenderin yksikelaista soundia voisi luonnehtia murean rapeaksi, kuulaan kirkkaaksi ja dynamiikaltaan varsin herkäksi, olematta kuitenkaan humbuckermaisen tumma tai paksu. Hyviä esimerkkejä tyypillisestä fendermäisestä yksikelaisesta "twang" soundista löytyy Rolling Stonesin kappaleesta "Brown Sugar". Toinen esimerkki löytyy Bob Dylanin kappaleesta "All Along the Watchtower" Jimi Hendrixin versioimana ja esittämänä.
Yksikeltaiset tuottavat 50Hz hurinaa humbuckereita enemmän. Ne ovat myös herkkiä ja dynaamisia, ja huomattavan kovalla soitettaessa tuottavat upeaksi luonnehditun feedback-soundin. Tätä nimenomaista ominaisuutta ovat käyttäneet soitossaan ja ilmaisussaan efektinä monet sähkökitaran suuret nimet kuten Jimi Hendrix ja Stevie Ray Vaughan.
[muokkaa] Suunnitteluperiaatteista
[muokkaa] Stratocaster-design
Perinteisen Stratocaster-mallisen kitaran tunnistaa yleensä helposti kolmesta yksikelaisesta mikrofonista. Kitaristi voi valita kolme- tai viisiasentoisesta kytkimestä haluamansa mikrofonin tai mikrofoniyhdistelmän. Ne on nimetty talla-, keski- ja kaulamikrofoneiksi.
Stratocaster-tyylisistä mikrofoneista myös tavallisesti käsitetään seuraavaa:
- Mikrofonin paikka, käämin kierrosten lukumäärä, käämilangan tyyppi, magneetit ja muut soundiin vaikuttavat tekijät. Kaulamikrofoni tuottaa yleensä äänekkään, täyteläisen ja lämpimän soundin. Tallamikrofoni tuottaa matalamman antotehton soimalla kirkkaammin, terävämmin ja harmonisesti rikkaammin. Kaulamikrofonin voimakas antoteho verrattuna tallamikrofoniin selittyy kielen värähtelyllä, joka on voimakkaampaa kaulamikrofonin kohdalla. Monet mikrofonivalmistajat ylikäämivät (overwound) tallamikrofoneja, kompensoidakseen mikrofonien välisiä tehoeroja.
- Napojen korkeus vaihtelee. Tähän kielikohtaiseen antotehoa kompensoivaan porrastukseen (staggered polepieces) on kaksi syytä. Ensimmäinen syy on otelaudan kaarevuus (radius). Luonnollisesti kielet myötäilevät otelaudan kaarevuutta, ja näin itse asiassa täytyy magneettienkin tehdä. Toinen syy on joidenkin kielten ominaisuuksista johtuva luonnostaan korkeampi antoteho, jonka erityisesti voi havaita punomattoman G-kielen kohdalla, ja erityisesti mikrofonin napapalan poikkeavana korkeutena muihin saman mikrofonin napapaloihin nähden. Pääasiassa tämän päivän Fender Strat -mikrofonit seuraavat tätä perinnettä, jolloin G-magneetti on lähes samalla korkeudella D-magneetin kanssa, mutta tässäkin G-magneetti tietyllä tapaa hallitsee muita kieliä johtuen osittain sen suuresta antotehosta. Perinteisesti 50- ja 60-lukujen kieliseteissä G-kieli oli punottu (wound). Tämä aiheutti ongelmia kielen venytyksessä, jollaista tarvittiin modernissa rock'n'rollissa ja blues-tyylisessä musiikissa. 1970-luvulla kielivalmistajat toivat markkinoille punomaatoman G-kielen, joka mahdollisti helpomman venytyksen (bending), mutta samalla soi äänekkäämmin.
- Mikrofonin valintakytkin on viisiasentoinen. Asennot 1, 3 ja 5 kytkevät vain yhden mikrofonin (talla-, keski- tai kaula), kun taas asennot 2 ja 4 muodostavat kahden mikrofonin kombinaatioita (talla+keski tai keski+kaula mainitussa järjestyksessä). Joissakin mikrofoniseteissä keskimikrofonin kela on käämitty käänteiseksi (reversed wound) ja keskimikrofonissa voi olla käänteinen polaarisuus (reversed polarity), jolloin yhdessä normaalin talla- tai kaulamikrofonin kanssa saadaan poistettua haittaava 50Hz humina. Vastoin yleistä luuloa tällainen mikrofonikonfiguraatio on keskenään samanvaiheinen (inphase). Asennoissa 2 ja 4 mikrofonien tuottama soundillinen efekti luonnehditaan (virheellisesti) termillä "Quack", ja joskus kitaranuoteissa voi löytyä ohjeistus tällaisen mikrofonikombinaation käyttämiseksi. Klassinen esimerkki voisi olla Dire Straitsin kappale "Sultans of Swing", jonka soittamisessa mikrofonivalitsin on nähtävästi ollut asennossa 2 (talla+keski). Varhaiset Stratocasterit varustettiin kolmiasentoisella mikrofoninvalintakytkimellä, mutta kokeilevat ja kekseliäät kitaristit löysivät kiinnostavan soundin säätämällä mikrofoninvalitsimen tarkasti asentojen 1 ja 2 tai 2 ja 3 väliin. Myöhemmin, 1980-luvulla Fenderin tehdan ymmärsi tämän puutteen, ja toi markkinoille kitaran jossa oli viisiasentoinen mikrofoninvalintakytkin.
[muokkaa] Telecaster-design
Fenderin Telecasterissa on kaksi yksikelaista mikrofonia. Kaulan mikrofoni tuottaa täyteläisen soundin, ja vastaavasti tallamikrofoni terävän, erittäin honottavan (twangy) treble-pitoisen tonen. Tämä johtuu siitä, että tallamikrofoni on kiinnitetty teräksiseen alustaan. Tällainen toteutus mahdollistaa muusikolle steelkitaran soundien matkimisen, jota toisinaan voidaan hyödyntää esimerkiksi soitettaessa katrimusiikkia.
Mikrofonien valinta Telecasterissa tapahtuu kolmiasentoisella kytkimellä, jonka kytkentä voidaan toteuttaa ainakin kahdella tapaa:
- Vintage: 1) Kaulamikrofoni (vähemmän trebleä, enemmän bassoa); 2) Kaulamikrofoni; 3) Tallamikrofoni.
- Moderni: 1) Kaulamikrofoni; 2) Kaula+talla; 3) Tallamikrofoni.
[muokkaa] Tunnettuja yksikelaisia kitaramikrofoneja
Useita tunnettuja yksikelaisia mikrofoneja, jotka ovat selkeästi erottuvia soundiltaan, ja ovat monesti lajiteltu jonkinlaiseen "standardin" mukaiseen järjestykseen:
- Gibson P-90 (1946)
- Danelectro Lipstick
- EMG aktiivimikrofonit, joita voi kuulla Rolling Stonesin kappaleella "Start Me Up".
- Lace Sensor mikrofonit (1987)
- Fender Vintage Noiseless pickups (1998)
- Kinman Hx 1997, Patentoitu uuden sukupolven Fendermäinen hurinaton passiivimikrofoni. (Kinman Guitar Electrix).
