Kuolema

Wikipedia

Tämä artikkeli käsittelee kuolemaa tapahtumana. Artikkeli kuoleman henkilöitymistä, katso Kuolema (henkilöitymä).

Ihmisen pääkalloa ja kokonaista luurankoa pidetään kuoleman vertauskuvina

Kuolema on täydellinen ja pysyvä elintoimintojen päättyminen eläimillä, kasveilla ja muilla eliöillä. Toisin sanoen elämä loppuu kuolemaan. Eläimillä kuolema seuraa usein jonkin tärkeän elimen, kuten sydämen, toiminnan lakattua. Kasvit puolestaan voivat sopivissa olosuhteissa jatkaa elinkaartaan juurissaan ja versoissaan. Yksisoluiset, jakautumalla lisääntyvät organismit ovat omalla tavallaan kuolemattomia.

Kuvaannollisessa mielessä myös elottomien kappaleiden, esimerkiksi tähden, elinkaaren loppua kutsutaan kuolemaksi.

On mahdollista että organismi kuolee, mutta solut ja elimet jäävät eloon ja voidaan siirtää uuteen isäntään, kuten elinsiirron tapauksessa. Elinsiirron yhteydessä yhä elävät kudokset on poistettava nopeasti kuolleesta isännästä, ennen kuin ne kuolevat puutteellisten elintoimintojen takia. Harvoin jotkin eläinsolut voivat olla käytännössä kuolemattomia, kuten ihmisen kasvaimesta peräisin olevat (HeLa -solut). Toisaalta organismin yksittäiset solut tai jopa elimet voivat kuolla, mutta organismi voi jäädä eloon. Monet yksittäiset solut elävät vain lyhyen aikaa, joten suurin osa organismin soluista uusiutuu jatkuvasti.

Elinsiirtojen vuoksi merkittävä juridinen käsite on aivokuolema. Siinä aivotoiminta lakkaa, mutta muita elintoimintoja voidaan pitää yllä keinotekoisesti.

Kuolemaan liittyvä suuri kysymys on, jatkuuko yksilön elämä kuoleman jälkeen. Koska elämän kokemisessa välttämättömät asiat - tunteet, ajattelu ja aistimukset - perustuvat materiaalisten aivojen ja aistielinten toimintaan, ajattelevat monet, ettei yksilön elämä voi mitenkään jatkua aivojen ja aistielinten tuhoutuessa kuolemassa. Monien eri uskontoja edustavien ja myös monien uskontokuntiin kuulumattomien ihmisten ajatteluun kuitenkin kuuluu, että yksilön elämä voi jatkua myös ruumiin kuoleman jälkeen. Tähän liittyy yleensä ajatus jonkinlaisesta materiattomasta sielusta, joka tavalla tai toisella säilyttää yksilön identiteetille keskeiset asiat kuoleman jälkeenkin.

[muokkaa] Lääketieteellinen ja juridinen kuolema

Lääketieteessä kuolema tarkoittaa elimistön toimintojen pysyvää lakkaamista. Kuolinhetki voidaan määritellä verenkierron ja hengityksen loppumisena (sydänkuolema, kliininen kuolema) tai aivojen toiminnan loppumisena (aivokuolema). Kuoleman juridinen määritelmä vaihtelee jonkin verran eri valtioissa. Suomessa ihminen voidaan todeta kuolleeksi, kun sydän on lakannut sykkimästä ja joku seuraavista pätee: hengitys ja verenkierto ovat loppuneet, ruumis on tuhoutunut tai toissijaiset kuolemanmerkit ovat ilmaantuneet. Hengityksen ja verenkierron loppuminen todetaan esimerkiksi silloin, jos elvytyksestä huolimatta verenkierto ei käynnisty tai jos elvytykseen päätetään olla ryhtymättä toivottoman ennusteen vuoksi. Ruumiin tuhoutuminen tarkoittaa esimerkiksi palamista tai murskaantumista. Toissijaiset kuolemanmerkit ovat lautumien ja kuolonkankeuden (rigor mortis) ilmaantuminen sekä ruumiin jäähtyminen ja hajoaminen. Kuoleman toteaa lääkäri.^[1]

Aivokuolema tarkoittaa aivotoiminnan peruuttamatonta lakkaamista, ja sille on ominaista aivosähkötoiminnan loppuminen ja refleksien puuttuminen. Aivokuoleman toteaa Suomessa lääkäri lain määräämällä tavalla. Aivokuoleman toteamiseksi potilaalle tehdään neurologinen tutkimus, jonka tavoitteena on osoittaa hengityksen pysyvä loppuminen sekä kipureaktion ja kaikkien aivohermojen toiminnan puuttuminen. Tarpeen vaatiessa voidaan tehdä aivosähkökäyrätutkimus (EEG) ja aivoverisuonten varjoainekuvaus, joista jälkimmäisellä voidaan osoittaa aivoverenkierron lakkaaminen.^[1]

Aivokuoleman toteamisen jälkeen kaikki hoito lopetetaan ja henkilö julistetaan kuolleeksi. Jos henkilöltä otetaan talteen elimiä elinsiirtoa varten, jatketaan aivokuolleen henkilön hoitoa tilapäisesti irrotushetkeen asti. Suomi oli maailman ensimmäinen maa, jossa lailla vuonna 1970 hyväksyttiin aivokuolema yhdeksi kuoleman määritelmäksi.^[1]

Jos henkilö ei ole kuollessaan sairaalahoidossa, kuolemasta on annettava tieto lääkärille tai poliisille. Kun kuolemansyy on selvitetty, lääkäri kirjoittaa kuolintodistuksen, joka tarvitaan hautauslupaa varten. Tarvittaessa kuolinsyyn selvittämiseksi voidaan tehdä ruumiinavaus. Jos kyseessä on onnettomuus tai muuten epäselvä kuolema, harkinnan mukaan voidaan järjestää poliisitutkinta.

Kuolemaa koskevia säännöksiä Suomen lainsäädännössä sisältyy lakiin (459/1973) ja asetukseen (948/1973) kuolemansyyn selvittämisestä sekä lakiin (101/2001) ihmisen elimien ja kudoksien lääketieteellisestä käytöstä.^[1]

[muokkaa] Hautaaminen

Hautausmaa Tokiossa

Lähes kaikissa kulttuureissa kuolleen ihmisen ruumis hävitetään esimerkiksi hautaamalla maahan tai polttamalla ennen merkittävää luonnollista hajoamista.

Tiibetissä ruumin hävittämistapa on taivashautaus, jossa ruumis jätetään korkealle paikalle (vuorelle) petolintujen syötäväksi. Joskus tämä on uskonnollisista syistä, lintujen nähdään vievään sielun taivaaseen, ja joskus vain heijastaa faktaa, että kun maasto on liian kovaa kaivettavaksi, puita on vähän poltettavaksi ja paikallinen uskonto uskoo ruumiin olevan vain tyhjä kuori kuoleman jälkeen, on kätevämpiä tapoja hävittää ruumis, kuten sen jättäminen eläinten kuluttamaksi.

Uusi vaihtoehto on ekologinen hautaus. Kyseessä on sarja syväjäädytystä, värinällä tomutusta, kylmäkuivausta, metallien poistoa ja jäljelle jääneen tomun hautausta, jota jää noin 30 % ruumiin massasta.

Avaruushautaus käyttää rakettia laukaisemaan tuhkajäänteet kiertoradalle. Avaruushautauksia on tehty ainakin 150.

Monissa paikoissa kuten Aasiassa tuhkaus on yleisin hautaustapa. Kristinuskoisissa kulttuureissa kuolleiden ihmisten keho on tapana haudata sellaisenaan puisessa tai muusta materiaalista koostuvassa arkussa pari metriä (6 jalkaa, noin 1.8m) maan alle hautaamiselle tarkoitetulla alueella, hautausmaalla. Henkilö voi myös toivoa ruumiinsa poltettavan tuhkaksi hänen kuoltuaan. Lähi-idässä islamilainen vainaja kääritään liinoihin ja haudataan pystyasentoon kasvot kohti muslimien pyhää kaupunkia Mekkaa. Zarathustralaisuudessa ruumiit jätettiin zikkuratien päälle lintujen syötäväksi.

Joissakin paikoista hautaus aiheuttaa maankäyttöongelmia. Tämän vuoksi esimerkiksi Kiinassa ja Japanissa kaikki ihmiset poltetaan kuoleman jälkeen. Vanhojen hautojen väitetään vievän noin 10% viljeltävästä maa-alasta Kiinassa.

[muokkaa] Kuolemanrajakokemus

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä.
Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä.

Pääartikkeli: Kuolemanrajakokemus (Englanniksi: Near-death experience)

Monet ihmiset ovat kertoneet kokeneensa jonkinlaisen kuolemanrajakokemuksen. Sydämen pysähtyessä ne ovat verrattain yleisiä. On esitetty, että ne ovat seurausta aivojen hapenpuutteesta, mutta monet pyrkivät kiihkeästi osoittamaan tämän väitteen vääräksi (Pim van Lommel et al.). Kuolemanrajakokemuksen kaltaisia tiloja tapahtuu toisinaan myös joillekin kestävyysurheilijoille raskaan suorituksen aikana, ja väitetysti niitä voi saada aikaan yksinkertaisilla hengitystekniikoilla kuten vivatointi (englanniksi vivation) tai rebirthing.

Tiettyjen dissosiatiivisten nukutusaineiden kuten ketamiinin vaikutuksilla pienillä annoksilla on yhtäläisyyksiä kuolemanrajakokemuksen kanssa. Ihmisen käpyrauhanen tuottaa dimetyylitryptamiinia [1], jonka uskotaan olevan merkittävä tekijä unien näkemisessä ja kuolemanrajakokemuksissa.

[muokkaa] Kuoleman henkilöitymä

Pääartikkeli: Kuolema (henkilöitymä)

Kuolema on myös suosittu myyttinen hahmo, joka on esiintynyt tarinankertojien kertomuksissa kautta aikain. Länsimaisessa kulttuurissa kuolema on saanut Viikatemiehen hahmon, joka on nykypäivän televisioon ja kirjallisuuteen siirtynyt luultavasti keskiajan tai renessanssin taiteesta. Usein Viikatemies on pukeutunut mustaan hupulliseen kaapuun ja kantaa mukanaan mustaa viikatetta. Joskus kuolema saa myös ihmisen hahmon, erityisesti elokuvissa, joissa kuolema saattaa tappaa koskettamalla. 1800-luvun romantiikka romantisoi muiden asioiden ohessa myös kuoleman, josta tuli keskeinen aihe monissa aikakauden taideteoksissa. Tällöin käytettiin usein kuoleman henkilöitymiä tai muita kuoleman symboleita, kuten niinipuuta.

thumb|left|225px||Kuoleman voitto. Fresko 1400-luvulta Clusonen kaupungin kirkossa Italiassa.

thumb|left|110px|Hans Baldung: Kuolema ja nainen, 1518-1520

thumb|left|115px|Hans Baldung: (Naisen) kolme ikäkautta ja Kuolema, 1510

[muokkaa] Kuolemanjälkeinen elämä uskonnoissa

Pääartikkeli: Kuolemanjälkeinen elämä

Ihmistä on kautta aikojen askarruttanut millaisena tämä kokee ajan kuolemansa jälkeen. Fysiologisesti tarkastellen kuolema tarkoittaa elintoimintojen päättymistä. Jos katsotaan ajattelun ja kokemusten olevan aivojen elintoiminto, on kysymys kuoleman jälkeisistä kokemuksista triviaali, eikä eroa siitä millaisena koemme ajan ennen syntymää. Kuitenkin kuolemaa voidaan ja on kaikissa yhteisöissä, kaikkina aikoina myös pohdiskeltu mystiikan, metafyysiikan ja spirituaalisuuden näkökulmasta.

Kuolleita on hyvin pitkään käsitelty kunnioittaen. Ihmisiä on haudattu jo 50 000 vuotta sitten. Alkujaan ruumiit on hävitetty ilmeisesti hygienian ylläpitämiseksi, mutta jo neanderthalin ihminen lisäsi vainajan mukaan ruokaa ja aseita, ilmeisesti kuoleman jälkeistä elämää ajatellen.

Muinaissuomalaisilla vainaja jatkoi elämäänsä kuoleman jälkeen Tuonelassa tai Manalassa. Buddhalaisuudessa elämä ymmärretään kärsimykseksi, ja elämän kiertokulusta voi päästä pois vain pääsemällä nirvanaan. Hindulaisuudessa ja buddhalaisuudessa kuoltuaan ihmiset ja eläimet syntyvät uudestaan jonakin toisena elävänä.

Lähi-idässä syntyneissä uskonnoissa, juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa, ihminen on ainutkertainen, ja kuolemansa jälkeen hänellä on mahdollisuus pelastua, tai joutua kärsimykseen. Kuoleman jälkeinen elämä ei kuulunut juutalaisuuteen vielä Vanhan testamentin aikaan. Vanhan testamentin uskonnossa Jumala palkitsee hyveelliset ihmiset jo tässä elämässä. Käsitykset kuitenkin muuttuivat ajan myötä, ja Uudessa testamentissa enää saddukeuksiksi kutsuttu oppineiden ryhmä pitää kiinni käsityksestä, jonka mukaan kuolemanjälkeistä elämää ei ole.

Muinaisen Egyptin kuolemankäsityksellä on ollut suuri vaikutus Lähi-idän uskontoihin. Muinaisegyptiläinen uskonto pohdiskeli paljon kuolemanjälkeistä elämää ja kuolema nähtiin usein vain siirtymävaiheena toisenlaiseen todellisuuteen. Jumala Osirista on pidetty alkuperäisenä vapahtajajumalana, josta käsitys levisi muihin uskontoihin. Osiris-mysteeriot levisivät Serapis-kultin mukana myös Antiikin Kreikkaan ja Roomaan. Muinaisegyptiläisessa uskonnossa Anubis johdatti kuolleen Osiriksen saliin, jossa hän joutui osoittamaan kelvollisuutensa päästäkseen vihannoiville kentille. Vainajan sydän punnittiin Osiriksen salissa, 42 jumalan läsnä ollessa, Osiriksen vaa'alla Maatin sulkaa vasten. Kirjuri Thot kirjasi tuloksen muistiin ja vainaja pääsi joko Osiriksen kentille tai hän joutui kuolemaan toisen kerran, jolloin hän lakkasi olemasta. Islamissa taas puhutaan Tekojen kirjasta, jossa ovat kirjattuna kaikki ihmisen hyvät ja pahat teot. Tilinteon vaiheessa kirja punnitaan, ja ne joiden hyvät teot painavat vaa'assa enemmän kuin pahat, pääsevät paratiisiin. Ne, joiden pahat teot painavat enemmän kuin hyvät, lähetetään kiirastuleen, jossa he joutuvat olemaan pahojen tekojensa mukaisen ajan. Uskottomat taas lähtetään suoraan kiirastuleen, jonne he jäävät ikuiseksi ajaksi. Kiirastuli (purgatorium) kuuluu myös katoliseen kristinuskoon. Myös ortodoksisella kirkolla on tätä vastaava oppi puhdistavasta välitilasta.

Antropologit ovat todenneet, että epäusko kuolemanjälkeisen elämän suhteen on tyypillisintä keräilijä-metsästäjien kulttuureille sekä modernille yhteiskunnalle.

[muokkaa] Lähteet

↑ ^1,0 ^1,1 ^1,2 ^1,3 Kuoleman toteaminen. Opas terveydenhuollon henkilökunnalle. Sosiaali- ja terveysministeriön oppaita 2004: 5. Edita Prima Oy, Helsinki 2004

[muokkaa] Katso myös

Eutanasia - Kuoleman tuottaminen tarpeettoman kärsimyksen välttämiseksi
Itsemurha - Itse aiheutettu kuolema
Tappo - Kuoleman tuottaminen rikoksena
Teloitus - Kuoleman tuottaminen oikeudellisena toimenpiteenä
Murha - Etukäteen suunniteltu tappo
Kuolemattomuus

[muokkaa] Kirjallisuutta

William R. Clark: Kuoleman biologiaa (Art House, 1998) ISBN 951-884-230-2

Matti Häyry & Heta Häyry (1987). Rakasta, kärsi ja unhoita: Moraalifilosofisia pohdintoja ihmiselämän alusta ja lopusta. Helsinki: Kirjayhtymä. (Uudistettu laitos samannimisessä julkaisussa ilmestyneistä tutkimuksista ”Kohdusta hautaan” ja ”Kärsimys vai kuolema”, Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja 2/1986). ISBN 951-26-3126-1

Kuoleman filosofia. Toimittaneet Terhi Kiiskinen ja Sami Pihlström. Filosofisia tutkimuksia Helsingin yliopistosta 1. Helsinki: Helsingin yliopisto, filosofian laitos, 2002. ISBN 952-10-0522-X