Manikealaisuus

Wikipedia

Osa artikkelisarjasta Gnostilaisuus

Gnosis

Syyrialais-egyptiläinen gnostilaisuus Setiläisyys Tuomaskristityt Valentinolaisuus Basilidelaisuus

Persialainen gnostilaisuus Mandealaisuus Manikealaisuus

Kristillisen gnostilaisuuden isät Simon Magus Kerinthos Markion Valentinos

Muita ryhmiä Ofiitit Kainiitit Karpokratiaanit Borboriitit Paulikiaanit Bogomiilit Kataarit

Gnostilaiset kirjoitukset Nag Hammadin kirjasto Codex Tchacos Gnostilaisuus Uudessa testamentissa

Manikealaisuus eli manilaisuus oli eräs suurista Persian alueella alkunsa saaneista uskonnoista, joka levisi lännessä aina Rooman valtakunnan länsiosiin ja idässä aina Kaakkois-Kiinaan saakka. Manikealaisuus on hävinnyt lähes kokonaan järjestäytyneenä uskontona, tosin sen elvyttämistä on yritetty neomanikealaisuuden nimellä. Kuitenkin suurin osa uskonnon perustaneen profeetta Manin kirjoituksista on hävinnyt tai hävitetty. Jäljellä on vain katkelmia ja jonkin verran toisenkäden kirjoituksia. On esitetty, että manikealaisuuden perintö on osittain jatkunut kristinuskon ja buddhalaisuuden eräissä suuntauksissa. Mani itse kuvaili uskontoaan merenä, johon muut uskonnot kuten zarathustralaisuus, kristinusko ja buddhalaisuus yhtyvät.

[muokkaa] Manikealaisuuden alkuperä

Manikealaisuuden perusti 200-luvulla profeetta Mani, joka eli ja vaikutti Persiassa Sassanidien valtakaudella. Manin syntymän aikoihin hänen isänsä liittyi erään Al Hasihin perustamaan uskonnolliseen yhteisöön, jolla saattoi olla yhteyksiä mandealaisuuteen, toiseen gnostilaiseen uskontoon. 12-vuotiaasta lähtien Mani sai uskonnollisia näkyjä, joissa jumalaiseksi kaksoseksi kutsuttu henki ilmestyi hänelle. Jumalainen kaksonen paljasti Manille uskonnollisia totuuksia, joista oli muotoutuva manikealaisuuden opinkappaleita, ja kehotti häntä julistamaan uskontoa.

Manikealaisia pappeja kirjoittamassa pöydän ääressä. Keskellä kirjoitusta sogdin kielellä. Kaochang, Tarimin allas.

Manikealaisuus on synkretistinen uskonto, johon Mani yhdisti vaikutteita juutalaisuudesta, kristinuskosta, zarathustralaisuudesta, buddhalaisuudesta ja mahdollisesti muistakin filosofisista suuntauksista. Mani julisti olevansa viimeinen profeettojen sarjassa johon kuuluivat mm. Zarathustra, Buddha, Hermes, Platon ja Jeesus. Mani tunsi erityisen suurta kunnioitusta Jeesusta kohtaan. Hän kutsui itseään "Jeesuksen apostoliksi", mutta manikealaisuuden ei katsota kuuluvan kristinuskon piiriin. Itse asiassa kristinusko, sellaisena kuin se nykyään tunnetaan, haki vielä muotoaan Manin elinaikana. Eräs tunnetuimmista manikealaisista on sata vuotta myöhemmin elänyt kirkkoisä Augustinus, joka todellakin oli manikealainen ennen kuin hän kääntyi kristinuskoon ja tuli yhdeksi sen johtavista ideologeista.

Kun Mani alkoi levittää oppiaan zarathustralaisuus oli Persian valtionuskonto. Hän kuitenkin pääsi kuningas Šahpur I:n suosioon ja sai kuninkaallisen luvan levittää uskontoaan Persiassa. On arveltu että kuningas oli suosiollinen, koska hän arveli muita uskontoja suvaitsevan manikealaisuuden olevan sopivampi uskonto laajalle valtakunnalleen kuin omaan perinteeseensä nojaava zarathustralaisuus. Zarathustralaiset saivat kuitenkin yliotteen, kun Bahram I nousi valtaistuimelle. Pian sen jälkeen Mani vangittiin ja hänen seuraajiaan alettiin vainota. Mani kuoli vankeudessa vuonna 276 tai 277.

Manikealaisuus oli hyvin hierarkkinen ja voimakkaasti lähetystyötä tekevä uskonto. Kristinuskon saavutettua valtionuskonnon aseman Roomassa ja zarathustralaisuuden nauttiessa samaa arvovaltaa Persiassa manikealaisuus joutui vainon uhriksi lännessä. Mani itse kuoli Persiassa vankeudessa. Manikealaisuus kuitenkin selviytyi vielä satojen vuosien ajan idässä nykyisen Kiinan alueella, jossa se hiljalleen sulautui buddhalaisiin ja taolaisiin suuntauksiin. Suurin osa Manin kirjoituksista on nykypäivään mennessä hävinnyt.

[muokkaa] Manikealaisuuden opit

[muokkaa] Manikealainen maailmanselitys

Manikealainen maailmanselitys sisältää opit kahdesta alkuperästä ja kolmesta vaiheesta.

Manikealaisuuden todellisuuskäsityksessä keskeistä on voimakas kaksijakoisuus eli dualismi. Kaksi alkuperää tarkoittaa valoa ja pimeyttä, jotka ovat toisistaan riippumattomia elementtejä. Yleisen tulkinnan mukaan valo tarkoittaa henkeä ja pimeys tarkoittaa ainetta. Kyse ei siis ole suoranaisesti hyvän ja pahan vastakkainasettelusta toisin kuin joskus luullaan.

Ensimmäisessä vaiheessa valo ja pimeä olivat kokonaan erillään toisistaan ja toisiaan tiedostamattomia. Toisessa vaiheessa pimeä havaitsi valon ja alkoi himota sen ominaisuuksia. Pimeä hyökkäsi valon valtakuntaan ja syntyi suuri taistelu, jossa osa valosta joutui pimeän nielemäksi. Näin valo antoi aineelle elämän henkäyksen. Manikealaisuuden mukaan kaikissa elävissä olennoissa on valoa pimeän vankina. Manikealaisten tehtävä on vapauttaa valoa toimimalla valon eikä pimeän periaatteiden mukaan. Kolmannessa vaiheessa lähes kaikki valo on vapautettu, jolloin valo ja pimeä ovat jälleen erillään toisistaan.

Kertomus kolmesta vaiheesta eli kolmesta ajasta on voimakkaasti mytologisoitu manikealaisissa teksteissä, joissa sekä valo että pimeys personoidaan lukuisiksi jumaluuksiksi ja muiksi yliluonnollisiksi olennoiksi. Mytologisesta luonteestaan johtuen manikealaisuutta on pidetty myös monijumalaisena uskontona.

[muokkaa] Uskonnollinen järjestys

Manikealaisuuden seuraajat jaettiin kahteen luokkaan, valittuihin ja kuulijoihin, joilla oli eri velvollisuudet. Valitut toimittivat uskonnollisia rituaaleja, tekivät lähetystyötä ja opettivat uskontoa kuulijoille. Kuulijat vuorostaan tukivat valittuja aineellisesti.

Valittujen täytyi noudattaa kolmea sinettiä ja viittä käskyä. Suun sinetti tarkoitti lihansyönnin ja viininjuonnin välttämistä, kätten sinetti tarkoitti väkivallattomuutta ja rinnan sinetti tarkoitti sukupuolista siveyttä eli käytännössä selibaattia. Viisi käskyä sisältävät käytännössä samat asiat kuin kolme sinettiä, jotka ovat:

1. Totuus
2. Väkivallattomuus
3. Siveys
4. Kieltäytyminen lihan syönnistä ja viinin juonnista
5. Siunattu köyhyys

Lisäksi valittujen piti paastota seitsemän päivää joka kuukausi.

Kuulijoita sitoi kymmenen käskyä, joissa kiellettiin epäjumalien palvonta, valehtelu, ahneus, tappaminen, aviorikos, opetuksen turmeleminen, varastaminen, taikuus, uskonnon kieltäminen ja laiskuus. Manikealaisuuden moraalisäädökset olivat siis hyvin lähellä yleisiä moraalisia periaatteita, jotka ilmenevät myös kristinuskon kymmenessä käskyssä.

[muokkaa] Manikealaisuus ja kristinusko

Pohjoisafrikkalainen kirkkoisä Augustinus oli ennen kristinuskoon kääntymistään manikealainen. Vaikka Augustinus kääntymyksensä jälkeen oli manikealaisuuden tiukka vastustaja, on manikealaisten vaikutteiden väitetty vaikuttaneen hänen kauttaan myös kristinuskon kehitykseen.