David Hume

Wikipedia

Maalaus David Humesta (Allan Ramsey, 1766)

David Hume (26. huhtikuuta 1711 – 25. elokuuta 1776) oli skotlantilainen filosofi, ekonomi ja historioitsija, joka tunnetaan parhaiten tietoteoreettisen empirismin kehittäjänä sekä Adam Smithin ja Thomas Reidin ohella valistusaatteen tärkeimpinä hahmoina Skotlannissa.

Humea ennen empirismin perinteen tärkeimpinä vaikuttajina olivat John Locke ja George Berkeley. Hume sai vaikutteita heiltä, samoin kuin monilta muilta englantilaisilta ajattelijoilta kuten Isaac Newtonilta, Samuel Clarkelta, Francis Hutchesonilta ja Joseph Butlerilta sekä ranskalaisilta ajattelijoilta kuten Pierre Baylelta. Filosofiassaan Hume päätyi tyrmäämään jopa ajatuksen kausaliteetista eli syysuhteesta pelkkänä tottumuksen tapana.

Historioitsijat näkevät Humen filosofian skeptisismin läpitunkemana, mutta monet ovat katsoneet, että hänen filosofiassaan on hyvin keskeisenä osana myös naturalismi. Humen jälkeen hänen ajattelunsa tutkimus on jakautunut pääasiassa kahteen koulukuntaan: niihin, jotka painottavat skeptistä puolta, kuten loogiset empiristit, ja niihin jotka painottavat naturalistista puolta, kuten Don Garrett, Norman Kemp Smith, Kerri Skinner, Barry Stroud ja Galen Strawson.

[muokkaa] Elämä

Hume syntyi juliaanisen kalenterin mukaan 26. huhtikuuta, gregoriaanisen kalenterin mukaan 7. toukokuuta vuonna 1711 Edinburghissa, Skotlannissa. Aika ajoin koko elämänsä läpi hän vietti aikaa perheensä kotona Ninewellsissä, Chirnsidessä, Berwickshiressä. Hänen perheensä lähetti hänet Edinburghin yliopistoon poikkeuksellisen varhain, 12-vuotiaana — tyypillinen ikä tuolloin oli 14 vuotta. Aluksi hän harkitsi oikeustieteen opiskelua, mutta kuvaili myöhemmin, ettei häntä kiinnostanut mikään muu kuin filosofia ja tieto — hänen omilla sanoillaan: "ylitsepääsemätön vastenmielisuus kaikkeen paitsi filosofisiin pyrkimyksiin ja yleiseen oppimiseen; ja kun perheeni kuvitteli minun lukevan Voetia ja Vinniusta, Cicero ja Vergilius olivat kirjailijoita joita ahmin salaa". Hume ei juurikaan kunnioittanut professorejaan, kertoen ystävälle vuonna 1735: "professoreilta ei voi oppia mitään mitä ei voi löytää kirjoista".

Vuonna 1729, 18-vuotiaana, Hume koki filosofisen valaistumisen. Ei tarkalleen tiedetä, mistä oli kysymys, mutta hänen arvellaan tuolloin keksineen kausaliteettiteoriansa — teorian siitä, että syytä ja seurausta koskevat uskomuksemme riippuivat tunteista, tavoista ja tottumuksista, eivät järjestä tai abstrakteista, ajattomista ja yleisistä luonnonlaeista.

Vuonna 1734, oltuaan joitakin kuukausia Bristolissa, Hume vetäytyi opiskelemaan ja suorittamaan ajatuskokeita itsellään La Flecheen, Anjoun maakuntaan Ranskaan. Hän vietti siellä neljä vuotta ja hahmotteli elämäntehtävänsä, kuten hän kirjoitti omaelämäkerrassaan My Own Life: "tehdä hyvin tiukasta vaatimattomuudesta korvaaja onneni puutteille, ylläpitää heikentämätöntä itsenäisyyttäni ja katsoa jokainen päämäärä halveksittavaksi paitsi kirjallisten kykyjeni parantaminen". Ranskassa olon aikana valmistui myös teos A Treatise of Human Nature ("Tutkielma ihmisluonnosta") Humen ollessa 26-vuotias. Vaikka monet tutkijat katsovat tutkielman olevan Humen merkittävin teos ja yksi filosofian historian merkittävimmistä, lukijakunta kotona Iso-Britanniassa oli aluksi hyvin eri mieltä. Hume kuvasi julkisen reaktion (tai sen puutteen) sanoen teoksen "pudoneen painosta kuolleena syntyneenä, ilman että saavutti edes sellaista huomionosoitusta kuin kiihkoilijoiden nurinaa. Koska olen luontaisesti elämäniloinen ja vilkasverinen, palauduin kuitenkin kolauksesta pian ja jatkoin opintojani maassa suurella innolla". Hume kirjoitti myös teoksen An Abstract Of A book lately published; Entituled, A Treatise Of human nature, &c. Wherein The chief argument of that Book is farther illustrated and Explained. Teos oli aiemman tutkielman lyhennelmä, jonka Hume julkaisi nimettömänä ja pyrki näin tekemään teoksesta helpompilukuisen ja herättelemään kiinnostusta uudelleen. Tämäkin kuitenkin epäonnistui.

Teoksen Essays Moral and Political julkaisemisen jälkeen vuonna 1744 Hume pyrki Edinburghin yliopiston etiikan ja pneumatiikan (psykologia) oppituolille, mutta hänen hakemuksensa hylättiin. Vuoden 1745 jakobiittikapinan aikana hän opetti Markiisi Annandalea. Tuolloin hän aloitti myös suuren historiallisen teoksensa The History of Great Britain, jonka kirjoittaminen vei viisitoista vuotta ja josta tuli yli miljoona sanaa pitkä. Teos julkaistiin kuudessa osassa vuosina 1754-1762. Vuodesta 1748 Hume palveli kolmen vuoden ajan asepuvussa serkkunsa kenraaliluutlantti James St. Clairin sihteerinä. Tuona aikana hän kirjoitti teoksensa Philosophical Essays concerning Human Understanding, joka julkaistiin myöhemmin nimellä An Enquiry Concerning Human Understanding (Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä). Teos ei ollut paljonkaan menestyksekkäämpi kuin Treatise.

Humea syytettiin harhaoppisuudesta, mutta hänen nuoremmat papistoon kuuluvat ystävänsä puolustivat häntä sanoen, että ateistina hän oli Skotlannin kirkon toimivallan ulkopuolella. Syytteestä vapautumisesta huolimatta Hume ei onnistunut pääsemään Glasgow'n yliopiston filosofian oppituolille. Tämä johtui mahdollisesti Thomas Reidin vastustuksesta. Reid oli samana vuonna käynnistänyt voimakkaan kristillisen kritiikin Humen metafysiikkaa vastaan. Vuonna 1752 Hume valittiin oikeustieteellisen kirjaston hoitajaksi. Hume kirjoitti omaelämäkerrassaan, ettei toimesta tullut juurikaan palkkaa, mutta hän sai suuren kirjaston komentoonsa. Kirjasto mahdollisti Humen historiateoksen jatkamisen.

Hume saavutti suuren kirjallisen maineen esseistinä ja historioitsijana. Hänen historiateoksensa, joka käsitteli aikaa saksikuninkaista mainioon vallankumoukseen, oli aikanasa best-seller. Teoksessa Hume esitti poliittisen ihmisen tavan luomuksena, jolla oli taipumus myöntyä hiljaisesti vakiintuneeseen hallintoon, ellei kohtaa epävarmoja olosuhteita. Hän katsoi, että ainoastaan uskonnolliset erimielisyydet saivat ihmiset poikkeamaan suunnastaan jokapäiväisessä elämässä ja ajattelemaan poliittisia asioita. Hume oli itse konservatiivi politiikassa, ja tämän on katsottu näkyneen hänen historiantulkinnoissaan.

David Humen patsas Edinburghissa

Humen varhainen essee Of Superstition and Religion asetti pohjan lähes kaikelle maallistuneelle ajattelulle uskonnonhistoriassa. Humen ajan uskonnonkriitikoiden täytyi ilmaista itseään varoen. Vähemmän kuin viisitoista vuotta ennen Humen syntymää 18-vuotias opiskelija Thomas Aikenhead oli joutunut syytteeseen siitä, että hän oli sanonut avoimesti kristinuskon olevan hölynpölyä. Hänet tuomittiin jumalanpilkasta ja hirtettiin. Hume noudatti yleistä tapaa ilmaista itseään epäsuorasti dialogin hahmojen välityksellä. Hume ei ottanut Treatisea nimiinsä kuin vasta kuolinvuonnaan 1776. Hänen esseensä Of Suicide ja Of the Immortality of the Soul sekä teos Dialogues Concerning Natural Religion julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen vuosina 1778 ja 1779, eikä niissä edelleenkään ollut sen enempää kirjoittajan kuin julkaisijankaan nimeä. Hume kätki omat ajatuksensa niin hyvin, että vielä nykyäänkin väitellään siitä, oliko hän todellisuudessa deisti vai ateisti. Hänen omana aikanaan hänen väitetty ateisminsa sai kuitenkin aikaan sen, ettei häntä huolittu useisiin virkoihin.

Humesta ja hänen oletetusta ateismistaan on olemassa vanha, todennäköisesti perätön kertomus. Kertomuksessa Hume putoaa hevosensa selästä mutalammikkoon ja liukastelee siinä, kun vanha ja hurskas rouva kävelee ohi. Kun hän näkee kuuluisan ateistin sätkimässä henkensä edestä, hän kävelee lammikon reunalle. Hume pyytää rouvaa ojentamaan kepin, jotta hän pääsee ylös. Rouva kieltäytyy, ellei Hume osoita antautumista kaikkivaltiaalle Jumalalle. Hume suostuu ja rouva auttaa hänet ylös.

Vuodesta 1763 vuoteen 1765 Hume toimi Lordi Hertfordin sihteerinä Pariisissa, missä häntä ihailivat sekä Voltaire että seurapiirien naiset. Hän ystävystyi Rousseaun kanssa, mutta ystävyyssuhde kariutui Rousseaun harhakuvitelmiin hänen tuttaviensa häntä vastaan tekemästä salaliitosta, johon hän uskoi Humen osallistuneen. Hume kirjoitti tästä huolimatta Rousseausta myöhemmin suopean arvion. Vuodesta 1767 hän toimi vuoden ajan nimitettynä virkaan pohjoisen departementin alivaltiosihteerinä. Vuonna 1768 hän asettui Edinburghiin. Huomio Humen filosofisiin teoksiin lisääntyi, kun saksalainen filosofi Immanuel Kant antoi Humelle kunnian siitä, että oli herännyt "dogmaattisesta unesta". Tämä tapahtui noin vuonna 1770. Siitä lähtien Hume sai tunnustusta jota oli kaivannut koko elämänsä.

James Boswell vieraili Humen luona muutama viikko ennen tämän kuolemaa. Hume kertoi tälle, että uskoi vilpittömästi "mitä järjenvastaisemmaksi haaveeksi", että olisi olemassa kuolemanjälkeistä elämää. Hume kirjoitti oman hautakirjoituksensa: "Syntyi 1711, kuoli ----. Jättäen jälkimaailmalle lisätä loput". Kirjoitus on kirjoitettuna, lisättynä kuolinvuodella 1776, Humen tilaamaan yksinkertaiseen hautakappeliin, joka seisoo hänen tahtonsa mukaan Calton Hillin itärinteellä, josta näkee hänen kotiinsa Edinburghin New Towniin, osoitteeseen St David Street 1.

[muokkaa] Filosofia

Vaikka Hume vaikutti 1700-luvulla, hänen työnsä ovat yhä epätavallisen ajankohtaisia ja osuvia nykypäivän filosofisissa kysymyksissä yhtä hyvin kuin aikalaistensakin parissa.

[muokkaa] Humen empirismi: Ideat ja vaikutelmat

Humen mukaan kaikki tieto tulee ihmisille aistiemme kautta. Havaintomme jakautuvat kahteen ryhmään: ideoihin ja vaikutelmiin. Hän määrittelee näitä termejä yhdessä tärkeimmistä teoksistaan, Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. Hänen mukaansa vaikutelmat syntyvät välittöminä ensivaikutelmina kun aistimme oikeita, olemassa olevia asioita ja tunnemme erilaisia tunteita. Ideat sitä vastoin ovat ajatuksen tasolla olevia, vähemmän todellisuudenkaltaisia havaintoja; vaikutelmien kopioita, muistoja havainnoista, joita ei voi syntyä ellemme ole aikaisemmin kokeneet ja aistineet asioita.

Humen omin sanoin: "Vaikutelmalla [...] tarkoitan kaikkia eloisampia havaintojamme, kun kuulemme, tai näemme, tai tunnemme, tai rakastamme, tai vihaamme, tai himoitsemme, tai tahdomme. Ja vaikutelmat eroavat ideoista, jotka ovat vähemmän eloisia havaintoja, joista olemme tietoisia, kun ajatuksemme heijastavat mitä tahansa noista aiemmin mainituista aistimuksista tai liikkeistä". Ideoista hän jatkoi sanoen: "Vaikuttaa [...] että kaikki ideamme eivät ole mitään muuta kuin vaikutelmien kopioita, tai, toisin sanoen, että meille on mahdotonta ajatella mitään mitä emme ole aiemmin tunteneet joko ulkoisilla tai sisäisillä aisteillamme".

Humen mukaan paitsi tieto myös kaikki mielikuvitus on tullut havainnoista, tästä esimerkkinä kuvitelma sarvekkaasta miehestä. Muistoissamme ideoina ovat niin sarvet kuin mieskin. Tämä kuvitelma ei ole palautettavissa aistihavaintoon (sillä kukaan ei ole nähnyt sarvekasta miestä), vaan mieli on muokannut tämän ajatuksen. Tämä muodostaa merkittävän piirteen Humen filosofisessa skeptisismissä, sillä hän katsoi, ettemme voi olla varmoja siitä että joku asia, kuten Jumala, sielu tai minä on olemassa, ennen kuin voimme osoittaa vaikutelman, josta tuon asian idea on johdettu.

Tämä johdattaa meidät Humen sielukäsitykseen. Kuten todettua, hänen mielestään ihmisen mieli on vain vaikutelmien sekä ideoiden vallassa oleva leikkikenttä. Kukaan ei ole nähnyt sielua tai mitään aineetonta substanssia, eikä niiden olemassaoloa voida todistaa. Sama kielteisyys pätee myös kausaliteetin olemassaoloon. Kukaan ei ole havainnut kausaliteettia olemassa olevana oliona. Esimerkiksi kun biljardipallo lähtee liikkeelle toisen pallon osuessa siihen, emme havaitse mitään välttämätöntä yhteyttä kahden tapahtuman välillä, vaan ainoastaan kuvittelemme kausaliteetin. Ja koska emme havaitse kausaliteettia, meillä ei Humen mukaan voi olla tietoa siitä. Hume vei empirismin skeptisismiin, kaikkialle ulottuvaan epäilyyn. Tietoteoreettisessa skeptismissä ei ollut enää varmuutta jumalan olemassaolosta, minän pysyvyydestä eikä säännönmukaisuuksista.

[muokkaa] Tunteisiin perustuva eettinen teoria

Hume käsitteli etiikkaa ensimmäisen kerran teoksessaan A Treatise of Human Nature. Myöhemmin hän laajensi siinä esitettyjä ajatuksiaan lyhyemmässä esseessään nimeltä An Enquiry Concerning the Principles of Morals. Humen lähestymistapa oli perustavanlaatuisella tavalla empiirinen. Sen sijaan, että hän olisi kertonut meille kuinka moraalin tulisi toimia, hän selvittää, kuinka teemme moraalisia arvostelmia. Annettuaan muutamia esimerkkejä hän esittää johtopäätöksen, jonka mukaan suurin osa ellei kaikki hyväksymämme käyttäytyminen tuottaa julkista hyötyä. Päinvastoin kuin toinen empiristi Thomas Hobbes, Hume ei katsonut, että ihmiset tekevät moraalisia arvostelmia pelkästään omanvoitonpyyntöisesti, vaan meihin vaikuttaa myös kanssaihmisiä vastaan tunnettu sympatia.

Hume puolustaa tätä tunteisiin perustuvaa moraaliteoriaansa väittämällä, että emme koskaan kykenisi tekemään moraalisia arvostelmia pelkästään järjellä. Järkemme käsittelee faktoja ja tekee niistä johtopäätöksiä, mutta kun kaikki faktat käyvät tasan, emme kykenisi valitsemaan yhtä vaihtoehtoa muista. Tällaisen valinnan voivat tehdä vain tunteet. Tällainen argumentti järkeen perustuvaa moraalia vastaan on keskeinen osa moraalisen antirealismin esittämää argumentointia. Kuten humelainen filosofi J. L. Mackie esitti asian: Jotta puhtaat faktat maailmasta olisivat itsessään motivoivia moraalin kannalta, näiden faktojen tulisi olla hyvin erikoisia faktoja. Näin meillä ei ole juurikaan syytä uskoa niihin.

[muokkaa] Vapaa tahto vastaan determinismi

Yksi filosofisista kysymyksistä on konflikti vapaan tahdon ja determinismin välillä — jos tekemisemme on määrätty ennalta maailman alusta, kuinka ne voivat olla meidän päätettävissämme tai vastuullamme? Hume huomautti kuitenkin myös toisesta konfliktista, joka käänsi vapaan tahdon ongelman täysimittaiseksi dilemmaksi: vapaa tahto ei sovi yhteen myöskään indeterminismin kanssa. Kuvittele, että tekomme eivät määräytyisi aiemmin tapahtuneista asioista. Näin vaikuttaisi, että tekomme olisivat täysin sattumanvaraisia. Teos eivät tällöin määräytyisi myöskään, mitä Hume erityisesti painotti, luonteistamme — haluistamme, mieltymyksistämme, arvoistamme jne. Kuinka kukaan voisi olla vastuullinen teosta, joka tapahtui täysin sattumanvaraisesti eikä ei seurannut hänen omasta luonteestaan? Näin vapaa tahto näyttää vaativan determinismiä, koska muuten tekijä ja teko eivät liittyisi toisiinsa tavalla, jonka vapaasti valitut teot vaativat.

Olemme siis Humen mukaan tilanteessa, jossa lähes kaikki uskovat vapaaseen tahtoon, vapaa tahto vaikuttaa olevan ristiriidassa determinismin kanssa, ja vapaa tahto näyttää kuitenkin vaativan determinismiä. Hume katsoi, että inhimillinen käyttäytyminen, kuten kaikki muukin, on aiheutettua, ja siksi ihmisten pitämisessä vastuullisina omista teoistaan tulisi keskittyä heidän palkitsemiseensa ja rankaisemiseensa sillä tavoin, että he pyrkisivät tekemään sitä mikä on moraalisesti haluttua ja pyrkisivät välttämään sitä mikä on moraalisesti tuomittua.

[muokkaa] "On" vastaan "pitäisi olla"

Pääartikkeli: Humen giljotiini

Hume huomautti, että monet puhuvat siitä "miten asioiden pitäisi olla" perustuen lausumiin siitä, "miten asiat ovat". Hänen mielestään kuvailevilla lausumilla (mitä on) ja ohjeellisilla tai määräävillä lausumilla (mitä pitäisi olla) on kuitenkin iso ero. Hume kehotti välttämään kirjoituksissa tämänkaltaista epämääräistä aiheen vaihtamista, jossa kirjoittaja ei selitä, miksi "pitäisi olla" -väittämien oletetaan seuraavan "on"-väittämistä. Tästä niin kutsutusta Humen laista eli Humen giljotiinista, joka leikkaa velvollisuudet irti luonnollisesta todellisuudesta, on tullut yksi eettisten teorioiden keskeisimmistä kysymyksistä. Humen katsotaan yleensä olleen sitä mieltä, ettei näiden kahden väittämätyypin välillä ole yhteyttä. Jotkut ovat kuitenkin ehdottaneet Humen katsoneen enemmän, ettei väittämätyyppien välillä voi olla yhteyttä, ellei ensin kiinnitetä huomiota ihmisluontoon ja ihmisten tuntemuksiin.

Hume oli todennäköisesti yksi ensimmäisistä kirjoittajista, joka teki kuvatun eron normatiivisten (mitä pitäisi olla) ja positiivisten (mitä on) väittämien välille. Nykyisin tällaisesta jaottelusta on tullut vallalla oleva jako sosiaalitieteissä ja moraalifilosofiassa. G. E. Moore puolusti samanlaista lähestymistapaa avoimen kysymyksen argumentissaan. Se liittyy naturalistiseen virhepäätelmään, jonka mukaan moraalisia ominaisuuksia ei voida samastaa luonnollisiin (naturalistisiin) ominaisuuksiin.

[muokkaa] Utilitarismi

Hume ja muut skottilaisen valistuksen edustajat selittivät ensimmäisenä moraalisia periaatteita "hyödyllisyyden" (engl. 'utility') käsitteen avulla. Humen merkitystä ei tule kuitenkaan liioitella: hänen maanmiehensä Francis Hutcheson oli se, joka kehitti utilitaristisen iskulauseen "suurin onnellisuus suurimmalle määrälle" ("greatest happiness for the greatest numbers"). Humen Treatise vaikutti kuitenkin huomattavasti Jeremy Benthamiin, joka kommentoi teosta sanoen, että "oli kuin suomut olisivat pudonneet hänen silmistään". Nykyisestä näkökulmasta Humen utilitarismi oli kuitenkin erikoista. Hän ei katsonut, että moraaliseen totuuteen voitiin päästä vain hyödyn perusyksiköiden yhdistelmällä. Sen sijaan hän oli moraalinen sentimentalisti ja uskoi, ettei moraalisia periaatteita voinut perustella järkiperustein. Jotkut perusteet vain yksinkertaisesti vetoavat meihin ja jotkut eivät; ja syy miksi utilitaristiset periaatteet vetoavat meihin johtuu siitä, että ne edistävät meidän ja sympatisoimiemme kanssaihmisten etuja. Ihmiset ovat taipuvaisia hyväksymään asiat, jotka hyödyttävät yhteiskuntaa eli yleistä hyötyä. Hume käytti tätä ajatusta selittääkseen, kuinka arvioimme erilaisia asioita sosiaalisista instituutioista ja hallinnon politiikasta luonteenpiirteisiin ja kykyihin.

[muokkaa] Ihmeiden ongelma

Yksi tapa tukea uskontoa on ihmeisiin vetoaminen. Hume kuitenkin katsoi, etteivät ihmeet voi koskaan tukea uskontoa. Hume esittää esseissään useita argumentteja, jotka kaikki palautuvat hänen näkemykseensä ihmeistä: hänen mukaansa ne olivat Jumalan asettamien luonnonlakien rikkomista. Yksi argumenteista esitti, että luonnonlakien rikkominen on mahdotonta. Toinen esitti, ettei ihmisten antamiin todistuksiin ihmeistä voitu luottaa tarpeeksi, jotta ne kumoaisivat luonnonlakeja tukevan todistusaineiston. Kolmas esitti, että koska luonnonlakeja tukee vahva todistusaineisto, kaikki väitteet ihmeistä ovat ongelmissa heti alusta lähtien ja vaatisivat hyvin vahvaa todistusaineistoa. Iskulauseena: "epätavalliset väitteet vaativat epätavallisia todisteita" ("extraordinary claims require extraordinary evidence"). Esimerkiksi koskien Uri Gelleriä, Hume olisi epäilemättä kysynyt: "Mikä on todennäköisempää — että Geller kykenee taivuttamaan lusikoita käyttäen mieltään, vai että kyseessä on joku jekku?" Humen lähestymistapa vastaa paljolti occamin partaveistä. Se on keskeinen osa nykyistä skeptistä liikettä ja tärkeä kysymys uskonnonhistorioitsijoille.

[muokkaa] Suunnitelma-argumentti

Yksi vanhimpia ja suosituimpia jumalatodistuksia on teleologinen argumentti, jonka mukaan maailman järjestys ja tarkoitus puhuvat jumalallisen alkuperän puolesta. Hume esitti suunnitelmallisuusargumentin klassisen kritiikin teoksissaan Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä ja Dialogues Concerning Natural Religion. Vaikka argumenteista keskustellaan edelleen, monet katsovat Humen tehneen teleologisista todistuksista lopullisesti selvää. Hänen joitakin ydinajatuksiaan olivat:

Jotta suunnitelmallisuusargumentti olisi mielekäs, järjestystä ja tarkoitusta tulee esiintyä ainoastaan suunnitelmallisuuden seurauksena. Järjestystä havaitaan kuitenkin säännöllisesti jopa oletetun sattumanvaraisten prosessien, kuten lumihiutaleiden kiteytymisen, seurauksena. Suunnitelmallisuus selittää vain pienen osan järjestyksen ja tarkoituksen ilmentymistä.
Suunnitelmallisuusargumentti perustuu epätäydelliseen analogiaan. Fyysisiä kappaleita koskien meillä on tietoa sekä ihmisen suunnittelemista että luonnollisista ilmentymistä, ja näin voimme verrata esimerkiksi tiilimuuria ja kivikasaa. Jotta voisimme havaita suunnitelmallisuutta maailmankaikkeudessa, meillä tulisi olla tietoa vaihtoehtoisista maailmankaikkeuksista. Koska meillä on kokemusta vain yhdestä, emme voi soveltaa analogiaa maailmankaikkeuteemme.
Vaikka suunnitelmallisuusargumentti olisikin pätevä, sen pohjalle ei voitaisi perustaa teismiä. Voitaisiin helposti ajatella, että maailmankaikkeus olisi moraalisesti epäselvän, mahdollisesti epä-älykkään toimijan tai toimijoiden aikaansaannosta, ja luomisen prosessin muistuttaneen ainoastaan etäisesti inhimillistä suunnittelua. Hume näki ongelmallisena myös sen, että jumalan ajatellaan olevan yksi ja kaikkitietävä, mutta maailmassa on kuitenkin paljon myös epätäydellisyyksiä. Näiden maailman virheiden selittämiseksi Hume pohti leikkimielisesti mahdollisuutta, että jumalia olisikin ollut yhden sijaan monta ("mitä useampi kokki, sen sakeampi soppa"). Lisäksi hän nosti esiin ajatuksen, että epätäydellinen maailmamme olisikin vain "jumalakatemian alkeisluokalla olevan lapsijumalan epäonnistunut harjoituskappale, joka joutanee roskakoriin heitettäväksi".
Jos hyvin järjestäytynyt luonnollinen maailma vaatii erityisen suunnittelijan, tällöin myös Jumalan mieli (ollakseen hyvin järjestäytynyt) vaatisi erityisen suunnittelijan, joka vaatisi puolestaan erityisen suunnittelijan, jne. Ongelma voitaisiin ratkaista selittämällä jumalalisen mielen olevan luontaisesti itsestään järjestäytynyt, mutta tällöin luonnollisen maailman voisi yhtä hyvin ajatella olevan luontaisesti itsestään järjestäytyneen.
Joskus se, mikä vaikuttaa tarkoitukselta — eli kun vaikuttaa siltä että olio X:llä on ominaisuus F, jotta se saavuttaisi tuloksen O — on paremmin selitettävissä suodatusprosessilla: olio X ei olisi olemassa, jos sillä ei olisi ominaisuutta F, ja tulos O on kiinnostava meistä ihmisistä ainoastaan siksi, että sitä ilmenee luonnossa. Tämä teleologian mekaaninen selitys edelsi teoriaa luonnonvalinnasta. Katso myös: Antrooppinen periaate.

[muokkaa] Teokset

A Kind of History of My Life (1734)
A Treatise of Human Nature: Being an Attempt to introduce the experimental Method of Reasoning into Moral Subjects. (1739-40)
- Kirja 1: Of the Understanding
- Kirja 2: Of the Passions'
- Kirja 3: Of Morals
An Abstract of a Book lately Published: Entituled A Treatise of Human Nature etc. (1740)
Essays Moral and Political (ensimmäinen painos 1741-42)
A Letter from a Gentleman to His Friend in Edinburgh: Containing Some Observations on a Specimen of the Principles concerning Religion and Morality, said to be maintain'd in a Book lately publish'd, intituled A Treatise of Human Naure etc. (1745)
Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä (An Enquiry Concerning Human Understanding) (1748)
An Enquiry Concerning the Principles of Morals (1751)
Political Discourses (1752)
Four Dissertations (1757)
The History of England (1754-62)
My Own Life (1776)
Dialogues Concerning Natural Religion (1779)

[muokkaa] Suomennetut teokset

Hume, David (2006). Esseitä. Toimittaneet Jani Hakkarainen, Juha Koivisto ja Lauri Mehtonen. Tampere: Vastapaino. ISBN 978-951-768-178-0.

Hume, David (1938). Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. Suomentanut ja johdannolla varustanut Eino Kaila. Porvoo: WSOY. (Alkuteos: An Enquiry Concerning Human Understanding, 1748.)

[muokkaa] Kirjallisuutta suomeksi

Lahtinen, Mikko (toim.) (2002): Matkoja utopiaan. Sisältö: Aurinkokaupunki / Tommaso Campanella. Uusi Atlantis / Francis Bacon. Täydellisen valtion idea / David Hume. Matkoja mahdolliseen / Mikko Lahtinen. Suomentaneet Pia Mänttäri, Topi Makkonen, Petri Koikkalainen ja Tuukka Tomperi. Tampere: Vastapaino. ISBN 951-768-058-9.

Mehtonen, Lauri (2005). Moderniteetin jäljillä: Tekstejä aistisuudesta, tiedosta ja sivistyksestä. 23°45. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura. ISBN 952-5503-15-1