Keskiajan filosofia
Wikipedia
Keskiajan filosofialla tarkoitetaan lähinnä Länsi-Euroopassa keskiajalla harjoitettua filosofiaa. Keskiaika ulottui Rooman valtakunnan luhistumisesta renessanssiin saakka. Keskiajalla filosofia oli enimmäkseen teologian palvelijana. Filosofiaa kuvaa skolastiikan rationalismi ja kirkon opin perustaminen aristotelismiin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Keskiajan filosofian luonne
Vaikka keskiaikaiseen filosofiaan kuuluukin monenlaisia virtauksia, yhtenä sen määrittävänä tekijänä voidaan pitää skolastisia menetelmiä, joilla kilpailevia tai ristiriitaisia filosofisia näkemyksiä pyrittiin saattamaan yhteen. Varhaiskeskiajan uusplatonilaisista 1100- ja 1200-lukujen peripateetikkoihin ja edelleen 1300- ja 1400-lukujen nominalisteihin ja voluntaristeihin saakka kaikki merkittävät ajattelijat uskoivat, että heidän erilaiset ajatuksensa voidaan yhdistää yhdeksi maailmankuvaksi, kunhan asioista väitellään ja niitä väännellään tarpeeksi.
Kristillisessä Euroopassa tämä tarkoitti pääasiassa Raamatun ja antiikin filosofian yhdistämispyrkimyksiä. Tällainen lähestymistapa pohjautuu jo hellenistisen ajan juutalaisten oppineiden ajatuksiin. Muun muassa Artapanos, Eupolemos ja Aristobulos katsoivat, että kreikkalainen filosofia olisi tosiasiassa pohjautunut juutalaisuuteen. Filon pyrki yhdistämään juutalaista ajattelua platonismiin ja toisaalta korjaamaan platonismia niiltä osin, missä määrin se oli ristiriidassa juutalaisuuden kanssa.
Antiikin filosofia omaksuttiin näin keskiajan kristillisen filosofian ja teologian pohjaksi. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut täysin ilman kritiikkiä — filosofit olivat valmiita soveltamaan sitä sopivilta osiltaan, mutta hylkäämään tarvittaessa. Ristiriitoja kohdatessa skolastista metodia käytettiin asioiden saattamiseksi sopusointuun. Antiikin perinteestä myös seitsemän vapaata tiedettä omaksuttiin sellaisenaan koululaitoksen pohjaksi, ensin katedraalikouluissa ja sitten yliopistoissa. Yliopisto-opiskelijoilta vaadittiin laajoja, jopa lähes kymmenen vuotta kestäviä filosofian opintoja, jotka käsittivät enimmäkseen antiikin filosofiaa, ennen etenemistä muihin tiedekuntiin.
Keskiajalla filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi — teologia nähtiin "tieteiden kuningattarena" (regina scientiae), filosofia teologian palvelijana (ancilla theologiae). Filosofia keskittyi ensi sijassa Jumalan luonteen tutkimiseen. Jos Jumala on olemassa, hän on epäilemättä maailmankaikkeuden merkittävin ominaisuus ja siksi hyvinkin tutkimisen arvoinen. Tässä aristoteelinen logiikka eli syllogistiikka nousi merkittävään rooliin. Filosofit pyrkivät myös todistamaan Jumalan olemassaolon puhtaasti loogisilla argumenteilla, jos sellainen on ylipäänsä mahdollista. Samoin Jumalan tekoja, kuten maailman luomista ja lunastamista, ryhdyttiin tutkimaan loogisilla menetelmillä. Keskeinen kysymys oli, olivatko nämä teot samojen lainalaisuuksien hallitsemia, kuin luonnon järjestys muutenkin.
Ensimmäisiä argumentteja Jumalan olemassaolon todistamiseksi oli ontologinen argumentti, jonka kehitti Anselm Canterburylainen. Se määritteli Jumalan täydelliseksi olennoksi. Koska olemassaolo on hyvää, ja Jumalalla on hyvyys, siksi hänen täytyy olla olemassa. Toinen merkittävä keskiaikainen jumalatodistus oli kosmologinen argumentti, jonka kehitti Tuomas Akvinolainen. Sen mukaan kaikella olevalla täytyi olla syy. Näin kaikella aiheutetulla tai luodulla täytyy olla ei-aiheutettu tai ei-luotu ensimmäinen syy, joka on Jumala.
Akvinolainen käytti argumenttiaan myös Jumalan hyvyyden todistamiseen. Kaikessa olevassa on jotain hyvää, ja jokaisen asian syy on parempi kuin seuraus. Siksi ensimmäisen syyn tulee olla paras kaikista asioista. Samalla tavalla voitiin todistaa Jumalan voima ja ainutlaatuisuus.
Teologian lisäksi filosofit pyrkivät soveltamaan Aristoteleen logiikkaa, metafysiikkaa ja muuta ajattelua elämän kaikilla muillakin alueilla. Syllogistiikka sovellettiin niin, että oppilaat laitettiin muistamaan suuri määrä syllogismeja ulkoa. Jokaisella syllogismilla oli nimi, esimerkiksi "Modus Ponens" oli muotoa "Jos A on totta, B on totta. A on totta, joten B on totta". Muistamisen avuksi oli kehitetty lauseita, jotka sisälsivät syllogismin kuvauksen, ja lauseen muodostamien sanojen alkukirjaimet muistuttivat oppilaita syllogismin nimestä.
Suurin osa yliopistojen opiskelijoista muistivat ulkoa Aristoteleen 19 syllogismia kahdelle subjektille, mikä mahdollisti sen, että he kykenivät loogisesti kytkemään väitelauseiden subjektit ja objektit toisiinsa. Jotkut kehittelivät myös väitelauseita joissa esiintyi kolme subjektia.
[muokkaa] Historia
[muokkaa] Kirkkoisien aika
-
Pääartikkeli: Kirkkoisät
Kirkkoisiksi kutsutaan kristinuskon alkuvaiheen ensimmäisiä ja vaikutusvaltaisimpia teologeja ja kirjoittajia, jotka ovat luoneet pohjan koko kristinuskon teologialle. Kirkkoisät vaikuttivat aikana, jolloin kristillinen oppi, teologia ja elämä muotoutuivat voimakkaasti, toiselta vuosisadalta 500-luvulle. Kirkkoisät vaikuttivat muun muassa kristillisen teologian systematisoijina, heresiologisteina eli harhaoppien vastustajina, apologeetteina eli kristillisen uskon puolustajina. Kirkkoisät omaksuivat platonistisen ja aristotelisen filosofian kristillisen teologian taustateorioiksi, mikä vaikutti huomattavasti sekä näiden filosofioiden että kristillisen teologian myöhempään kehitykseen. Merkittävimpiä kirkkoisiä ovat muiden muassa Augustinus, Tertullianus, Klemens Aleksandrialainen ja Origenes.
[muokkaa] Varhaiskeskiaika
Varhaiskeskiajalla merkittävä keskus oli Benedictus Nursialaisen vuonna 529 perustama Monte Cassinon luostari. Se yhdessä muiden benediktiiniläisluostareiden kanssa muodostui eräänlaiseksi pysyvyyden symboliksi levottoman ajan keskellä Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen. Luostarit harjoittivat paitsi antiikin ajalta peräisin olevien teosten kopiointia myös opetusta ja tutkimusta.
Merkittäviä henkilöitä varhaiskeskiajan teologiassa ja filosofiassa olivat muiden muassa uusplatonismia kristinuskoon yhdistellyt Pseudo-Dionysios Areopagita, Isidorus Sevillalainen, myöhempiin kirkkoisiin lukeutuva Johannes Damaskolainen, karolingisen renessanssin keskushenkilö munkki Alkuin, Rabanus Maurus sekä skolastiikalle pohjaa luonut Pseudo-Dionysioksen teosten kommentoija Johannes Scotus Eriugena.
[muokkaa] Skolastiikka
-
Pääartikkeli: Skolastiikka
Skolastiikka oli keskiaikainen filosofinen koulukunta n. vuosina 1100 — 1500. Skolastiikka pyrki yhdistämään antiikin tieteet ja filosofian, erityisesti aristotelismin, ja vallitsevan uskonnon pyhät kirjoitukset ja opetukset. Skolastiikalla ei varsinaisesti tarkoiteta mitään tiettyä filosofista näkemystä tai uskomuksia, vaan enemmän tutkimiseen, ymmärtämiseen ja oppimiseen käytettyä lähestymistapaa, jossa pääpaino oli dialektisessa päättelyssä ja logiikan käyttämisessä kohdattujen filosofisten ja teologisten ongelmien ratkaisemisessa.
[muokkaa] Arabialainen ja juutalainen filosofia
-
Pääartikkeli: Islamilainen filosofia, juutalainen filosofia
Arabialaisessa ja juutalaisessa ajattelussa esiintyi rinnakkain kristillisen skolastiikan kanssa samanlaisia aatevirtauksia, joissa antiikin filosofiaa pyrittiin yhdistämään toisaalta Koraaniin ja toisaalta Tanakhiin, vastaavasti. Varhainen islamilainen filosofia vaikutti merkittävästä länsimaiseen skolastiikkaan, kun arabialaisten oppineiden kommentaarit antiikin filosofien teoksiin tulivat saataville lännessä.
Merkittävimmät islamilaisen ja juutalaisen skolastiikan edustajat keskiajalla olivat Al-Farabi, Avicenna, Averroes ja Maimonides.
[muokkaa] Varhaisskolastiikka
1000-1100-lukujen varhaisskolastiikka perustui pitkälti platonismiin, erityisesti sen uusplatonilaisessa muodossa. Tällaiseen platonismiin oli jo antiikin aikana sekoittunut huomattavasti stolaisuuden ja aristotelismin vaikutusta. Platonin todellisia opetuksia tunnettiin kuitenkin huonosti. Hänen teoksistaan tunnettiin latinankielisinä ainoastaan Kalkidioksen kääntämät Timaioksen kosmologiaa käsittelevät osat (17a-53b) selityksineen, sekä 1100-1200-luvuilla käännetyt Faidon, Menon ja osa Parmenidesta. Erityisesti Timaios vaikutti huomattavasti skolastiseen ajatteluun lähinnä fysiikassa ja muussa luonnonfilosofiassa, johon varhaisskolastiikka keskittyi. Muita merkittäviä platonismin lähteitä olivat muun muassa Boethiuksen (ennen kaikkea Filosofian lohdutus), Macrobiuksen ja Martianus Capellan teokset, Kalkidioksen Timaios-kommentaari sekä hermeettiseen traditioon kuuluvat kirjoitukset.
Keskeiset filosofiset ongelmat liittyivät platonismin ja uusplatonismin tulkintoihin kristilliseen ajatteluun sopivasti. Timaioksen mukaan maailman oli luonut alempi luojajumala, uusplatonismi taas oli laajentanut luomisen kosmogoniaa useammilla alemmilla jumalhahmoilla, joiden vastuulla oli yhä alempien ja materiaalisempien maailmankaikkeuden tasojen luominen. Tällaiset ajatukset eivät luonnollisesti sopineet yksijumalaiseen kristinuskoon. Toinen ongelmallinen seikka oli sekä Platonin että Boethiuksen esittämä ajatus maailmansielusta. Uusplatonismin tulkinta ykseydestä emanoituneista todellisuustasoista, logos (järki, sana) ja psykhe (sielu, henki), sopi kuitenkin kolminaisuusoppiin. Esimerkiksi Willelmus Conches yhdisti maailmansielun Pyhään Henkeen.
Kolmas tyypillinen ongelma koski platonismin opettamaa ideoiden ja materian ikuisuutta, jotka kummatkin olivat ristiriidassa sen kristinuskon opin kanssa, että ainoastaan Jumala on ikuinen. Ideat samaistettiin jo Augustinuksen esittämän tulkinnan mukaan Jumalan ajatuksiin, jolloin ne saattoivat olla samaan aikaan sekä yhtä ikuisia kuin Jumala, mutta silti hänestä syntyneitä. Materian suhteen jotkut suosivat jo Boethiuksen esittämää ajatusta, jonka mukaan ikuisuutta oli kahdenlaista, toisaalta Jumalan ajatonta ikuisuutta, ja toisaalta materian ajallista ikuisuutta. Jotkut kuitenkin hylkäsivät tämän teorian, katsoen, että materia sai alkunsa luomisessa.
Fysiikassa filosofit pyrkivät usein etsimään luonnollisia syitä tapahtumille. Muun muassa luomiskertomusta seitettiin fysiikan avulla täysin luonnolliseksi tapahtumaksi, jo pelkästään luonnon lakien ohjaamaksi erotukseksi yliluonnollisen Jumalan ohjauksesta. Luonnontieteellisen metodin käyttö saattoi olla peräisin arabialaisilta tiedemiehiltä, joiden tietämystä oli vähitellen alettu välittää läntiseen Eurooppaan muun muassa Constantinus Africanuksen toimesta.
Merkittäviä henkilöitä varhaisskolastisena aikana olivat muiden muassa Anselm Canterburylainen, Petrus Damiani, Gilbertus Porretanus, Pierre Abélard, Pietari Lombardialainen ja Johannes Salisburylainen. Aikakauden ajattelun keskeinen keskus oli Chartresin katedraalikoulu.
[muokkaa] Tieteen renessanssi 1100-luvulla
-
Pääartikkeli: 1100-luvun renessanssi
1100-luvulla sydänkeskiajan sosiaalisessa ja poliittisessa ympäristössä tapahtui monia muutoksia, joita kutsutaan usein 1100-luvun renessanssiksi, joka voidaan nähdä eräänlaisena esirenessanssina. Sen aikana eurooppalaisessa tieteessä tapahtui uudenlaista älyllistä heräämistä, joka vaikutti sekä tieteeseen että filosofiseen ajatteluun. Nämä saavutukset loivat pohjaa myöhemmille kirjallisille ja taiteellisille liikkeille, merkittävimpänä Italian 1400-luvun renessanssille ja 1600-luvun tieteelliselle kehitykselle.
[muokkaa] Korkeaskolastiikka
Korkeaskolastiikkaa kuvaa "suuri synteesi" kristinuskon teologian ja aristotelismin välillä. Tätä työtä johti erityisesti Tuomas Akvinolainen. Aristoteleen teokset käännettiin säilyneiltä osin latinaksi lähes lähes kokonaisuudessaan 1200-luvun aikana. Jo Boethius oli kääntänyt Aristoteleen tuotantoa latinaksi. Keskiajalla tähän työhön osallistuivat muiden muassa Jacobus Veneticus ja erityisesti William Moerbekelainen.
Akvinolaisen lisäksi korkeaskolastisen kauden merkittäviä filosofeja olivat muiden muassa Robert Grosseteste, Roger Bacon, Alexander Halesilainen, Johannes Bonaventura, Albert Suuri, Tuomas Akvinolainen, Roger Bacon, Petrus Hispanus ja Henri Ghentiläinen.
Akvinolainen hyväksyi Aristoteleen filosofian luonnollisen todellisuuden esityksenä, mutta katsoi, että se vaati täydennyksekseen myös luonnon ylittävän eli yliluollisen lähestymistavan. Näin hänen ajattelussaan filosofian luonnollinen totuus ja teologian yliluonnollinen totuus olivat toisiaan täydentäviä, eivät toisensa poissulkevia.
Aristoteelisessa ajattelussa oli kuitenkin suuria ristiriitoja kristinuskon kanssa. Näitä olivat muiden muassa:
- Fysikaalinen determinismi: Luominen oli välttämätön tapahtuma ja meidän maailmamme ainoa ja paras mahdollinen maailma. Jumala ei voi saada aikaan mitään ilman välineinä käyttämiään luonnollisia syitä. Jumalan tahdonvapaus olisi siis rajoitettu.
- Intellektuaalinen determinismi: Aristoteleen mukaan tieto pakottaa tahtoa, jolloin ihmisellä ei olisi tahdonvapautta.
- Aristoteleen mukaan maailma on ikuinen, jolloin ei olisi ollut ensimmäistä hetkeä eikä kaiken alkua.
- Aristoteleen mukaan sielu kuolee ruumiin mukana, koska sielu ei ollut ruumiista erillinen vaan sitä elävöittävä olemismuoto. Eräiden Aristoteles-tulkintojen mukaan sielusta saattoivat olla ikuisia universaalit älylliset toiminnot, mutta ne eivät olleet yksilöllisiä vaan osa maailmansielua.
Jotkut, kuten Sigerus Brabantilainen ja Boethius Dacialainen, pyrkivät ohittamaan ristiriidat tekemällä filosofisen ja teologisen totuuten välille selkeän eron — heidän mukaansa ne saattoivat olla täysin ristiriitaisia. Samanlaista ajattelua esiintyi islamilaisten filosofien parissa. Muun muassa Akvinolainen torjui tällaisen ajattelun teoksessaan Summa contra gentiles. Hänen mukaansa filosofisen ja teologisen totuuden välillä ei voinut olla ristiriitaa. Näennäiset ristiriidat johtuivat vain tietojemme rajallisuudesta ja epätäydellisyydestä. Sama todettiin Pariisin oppituomiossa.
[muokkaa] Via moderna
Via moderna oli skolastiikan piirissä 1300-luvun alussa syntynyt liike, joka pyrki eroon antiikin filosofiaan perustuvasta ajattelusta kohti uutta ajattelua. Sen keskeisinä hahmoina voidaan pitää Duns Scotusta ja Wilhelm Ockhamilaista, jotka olivat kummatkin fransiskaaneja. Fransiskaanien teologia perustui ennen kaikkea kirkkoisä Augustinukseen, ja heidät voidaan nähdä vastavoimana aristotelismiin tukeutuneelle Tuomas Akvinolaiselle ja hänen koulukunnalleen, jonka monet edustajat olivat dominikaaneja.
Merkittävimpiä eroja Tuomaan ja näiden fransiskaaniteologien ajattelussa oli ero aristoteelisen metafyysisen realismin (käsiterealismi) ja nominalismin välillä. Tuomas katsoi, että universaalit olivat olemassa yksittäisolioista erillisinä yleisolemuksina. Yksittäisolioiden yksilöllisyyden määräsi materia, ei yleisolemus, mutta inhimillinen järki kykeni käsittelemään vain yleisolemuksia. Duns Scotus jakoi tämän käsiterealismin, mutta edusti lievempää tulkintaa. Hän katsoi, että muodollinen ero yksittäisen ja yleisen olemuksen välillä syntyy ihmisen mielessä, mikä oli merkittävä askel nominalismin suuntaan. Wilhelm Ockamilainen puolestaan edusti varsinaista nominalistista kantaa ja katsoi, ettei yleisolemuksia voi olla olemassa yksittäisolioista erillisinä. Hänen mukaansa yleiskäsitteet ovat pelkkiä nimiä, joita käytetään samankaltaisista olioista. Sekä Duns Scotus että Ockhamilainen katsoivat, että inhimillinen järki kykeni havaitsemaan ja käsittämään yksilöoliot sellaisinaan ja muodosti vasta niiden avulla yleiskäsitteet. Tästä seurasi myös, että maailman käsitettävä järjestys oli lähinnä mielen oma luomus. Tämä avasi tietä myöhemmille skeptisille argumenteille.
Toinen ero koulukuntien välillä koski tahdonvapautta. Kuten edellä on esitetty, aristoteelisen determinismin jyrkän tulkinnan mukaan sekä Jumalan että ihmisten tahdonvapaus olivat rajoitettuja. Augustinus oli puolestaan ollut ensimmäisiä, joka puhui ihmisen tahdon vapaudesta ohi järjen. Sekä Duns Scotus että Wilhelm Ockhamilainen tukeutuivat häneen ja hahmottelivat voluntarismiksi kutsuttua ajattelua. Sen mukaan lopulliset ratkaisut ihmisen toimiessa tekee aina tahto. Myös voluntaristisen etiikan mukaan teon moraalisuuden kannalta tärkeintä olivat ihmisen tahdonratkaisun päämäärät.
Fransiskaanien teologia toimi pohjana myös myöhemmälle keskustelulle yksilön luonnollisista oikeuksista. Fransiskaanit olivat omistautuneet äärimmäiselle köyhyydelle ja kieltäytyivät omistamasta mitään. Heidän vastustajiensa mukaan ihmiselle ei ollut kuitenkaan luvallista luopua luonnollisesta itsesäilytysoikeudesta. Fransiskaanit hävisivät kiistan ja joutuivat myöntämään, että heilläkin oli viime kädessä luovuttamattomia oikeuksia.
[muokkaa] Mystiikka
-
Pääartikkeli: Mystikot
Mystikot vastustivat skolastiikkaa jo keskiajalla. He halusivat korostaa logiikan sijasta suoraa yhteyttä Jumalaan, ja uskoivat, että myös mystinen kokemus voi olla inhimillisen tiedon lähde. Merkittäviä mystikoita olivat muiden muassa Bernhard Clairvauxlainen, Hildegard Bingeniläinen ja Mestari Eckhart.
[muokkaa] Kohti renessanssia
Renessanssin aikana humanistit, filosofit ja tiedemiehet halusivat usein korostaa eroa keskiajan ajatteluun. Tällöin syntyi käsitys "pimeästä keskiajasta", johon renessanssin katsottiin tuovan valoa. Erityisesti uusi tutkimus on 1900-luvun loppupuolelta lähtien nostanut esiin keskiajan ajattelusta piirteitä, joiden valossa keskiajan ja renessanssin vaihde ei enää näyttäydy yhtä jyrkkänä. Monet renessanssin aikana syntyneiksi katsotut ajatukset ovat tosiasiassa peräisin jo 1300-luvulta.
Filosofian historiassa renessanssilla tarkoitetaankin noin vuosien 1350-1600 välistä ajanjaksoa (Mikkeli 1999), josta perinteinen historiantutkimus lukee suurimman osan, 1510-1520 -luvuille saakka, keskiajaksi. Sydänkeskiajalla tietä kohti renessanssifilosofiaa raivasivat jo 1100-luvun renessanssi ja via moderna -liike. Uutta pohjaa loivat yhteiskunnalliset muutokset, kuten kaupunkien ja niiden hovien voimistuminen yliopistojen rinnalle.
- Katso myös: Renessanssifilosofia
[muokkaa] Keskiaikaisia filosofeja
- Augustinus (354—430)
- Pseudo-Dionysios Areopagita (400/500-luku)
- Johannes Damaskolainen (676–749)
- Alkuin (735–804)
- Rabanus Maurus (780–856)
- Johannes Scotus Eriugena (810-877)
- Avicenna (980-1037)
- Berengar Toursilainen (n. 999–1088)
- Petrus Damianus (n. 1007-1072)
- Mikael Psellos (n. 1018-1078)
- Avicebron (n. 1021-1058)
- Anselm Canterburylainen (1034-1109)
- Roscellinus (1050-1120)
- Bernardus Chartreslainen (k. n. 1130)
- Theodoricus Chartreslainen (n. 1100-1150)
- Avempace (k. 1138)
- Gilbertus Porretanus (1070-1154)
- Pierre Abélard (1079-1142)
- Willelmus Concheslainen (n. 1090-1154)
- Pietari Lombardialainen (n. 1100–1160)
- Petrus Capualainen (1100-luku)
- Johannes Salisburylainen (1115-1180)
- Averroës (1126-1198)
- Maimonides (1135-1204)
- Robert Grosseteste (1175-1253)
- Albert Suuri (1193-1280)
- Alexander Halesilainen (n. 1200-1245)
- Petrus Hispanus (1200-luku)
- Guilelmus Arvernus (k. 1249)
- Gerardus Abbévillelainen (k. 1272)
- Raymundus Penyafortelainen (k. 1275)
- Henri Ghentiläinen (1217-1293)
- Roger Bacon (1220-1292)
- Bonaventura (1221-1274)
- Tuomas Akvinolainen (1224-1274)
- Sigerus Brabantilainen (n. 1240–1283/84)
- Boethius Dacialainen (n. 1240-1290)
- Bernard Trilialainen (1200-luku)
- Mestari Eckhart (1260-1327/28)
- Johannes Duns Scotus (1266-1308)
- Alvarus Pelagius (1275-1349)
- Wilhelm Ockhamilainen (1285-1347)
- Jean Buridan (1300-1358)
- Bartolus de Sassoferrato (1314-1357)
- Godefroid Fontaineslainen (n. 1250-1309)
- Georgios Gemisthos Plethon (n. 1355-1452)
- Aegidius Roomalainen (n. 1243-1247)
- Cajetanus (1469-1534)
[muokkaa] Muita merkittäviä henkilöitä
- Gerard Cremonalainen (1114—1187), antiikin teosten kääntäjä
- William Moerbekelainen (n. 1215–1286), antiikin teosten kääntäjä
[muokkaa] Katso myös
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Russell, Bertrand (1999): Länsimaisen filosofian historia 2: Uuden ajan filosofia. (Alkuteos: History of Western Philosophy, 1946.) 9. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo Helsinki Juva WSOY. ISBN 951-0-17886-1.
- Mikkeli, Heikki: Renessanssifilosofia teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
- Työrinoja, Reijo: Platonismi, aristotelismi ja teologia keskiajalla teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
- Yrjönsuuri, Mikko: Via moderna - yksilön synty teoksessa Korkman, Petteri; Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Gaudeamus, Tampere 1999.
