Länsimaisen filosofian historia
Wikipedia
Länsimaisella filosofialla on pitkä historia, joka kytkeytyy muiden tieteiden ja erityisesti luonnontieteiden kehitykseen. Se jaetaan ylätasolla tyypillisesti kolmeen jaksoon — antiikkiin, keskiaikaan ja uuteen aikaan. Antiikin filosofian aika kesti Rooman valtakunnan kukistumiseen, ja siihen sisältyvät muun muassa kaikki kuuluisat kreikkalaiset filosofit. Keskiaika kesti renessanssiin tai 1300-luvun loppupuolelle saakka. Termiä "uuden ajan filosofia" käytetään monilla tavoilla, mutta yleisesti se sisältää kaiken keskiajan lopusta 1900-luvun alkupuolelle. Nykyfilosofiaan kuuluu filosofinen kehitys 1900-luvulta nykypäiviin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Yleiskuva
| Aikakausi | Virtauksia |
|---|---|
| Antiikki | Esisokraatikot – Kreikan klassinen filosofia – hellenistinen filosofia – keisariajan filosofia |
| Keskiaika | Kirkkoisät – skolastiikka |
| Renessanssi | Humanismi |
| 1600-luku | Rationalismi - empirismi |
| 1700-luku | Valistus |
| 1800-luku | Romantiikka – saksalainen idealismi – positivismi – materialismi – kantilaisuus – uuskantilaisuus – elämänfilosofia – pragmatismi |
| 1900-luku | fenomenologia – kriittinen realismi – filosofinen antropologia – uuspositivismi – analyyttinen filosofia – kielifilosofia – eksistentialismi – hermeneutiikka – marxismi – kriittinen koulukunta – kriittinen rationalismi – tietoteoria – strukturalismi – uustomismi |
| Nykyaika | Poststrukturalismi – postmoderni filosofia |
[muokkaa] Antiikin filosofia
-
Pääartikkeli: Antiikin filosofia
Länsimaisen filosofian historian katsotaan yleisesti saaneen alkunsa Joonian kreikkalaisissa siirtokunnissa Vähä-Aasiassa miletoslaisen Thaleen myötä. Hän vaikutti noin vuoden 585 eaa. aikoihin. Hän katsoi kaiken saaneen alkunsa vedestä. Hänen tunnetuimpia oppilaitaan ja seuraajiaan olivat Anaksimandros ja Anaksimenes.
Seuraavien vuosisatojen aikana eri puolelle kreikankielistä maailmaa ilmaantui erilaisia ajattelijoita ja koulukuntia, joista merkittävimpiä olivat Herakleitos, joka painotti kaiken muuttuvaisuutta ja kaoottista luonnetta; Anaksagoras, joka katsoi kaiken olevan niin järjestyksessä, että sitä täytyy ohjata jonkinlaisen Mielen; pluralistit ja atomistit, kuten Empedokles, Leukippos ja Demokritos, jotka pyrkivät ymmärtämään kaikkeutta osiensa kokonaisuutena; sekä elealaiset Parmenides ja Zenon, jotka kummatkin katsoivat, että kaikkeus on yksi ja muutos on mahdotonta. Näiden lisäksi vaikuttivat sofistit, ammattimaiset kiertelevät opettajat, joiden kiinnostus varsinaiseen filosofiaan vaihteli. He saivat, mahdollisesti epäoikeudenmukaisesti, maineen, jonka mukaan heille totuus oli vain mielipide ja että he pyrkivät vain opettamaan ihmisiä todistamaan oikeaksi minkä tahansa mielipiteen nämä vain halusivat.
Ennen pitkää tämä filosofinen liikehdintä keskittyi Ateenaan, josta oli tullut Kreikan hallitseva kaupunkivaltio. Ateenan moniin filosofikouluihin tuli oppilaita jopa Roomasta saakka. On keskusteltu paljon siitä, miksi ateenalainen kulttuuri rohkaisi filosofiaa. Erään suositun teorian mukaan tämä johtui siitä, että Ateenassa oli käytössä suora demokratia, joka velvoitti vapaat miespuoliset kansalaiset osallistumaan yhteisten asioiden hoitoon. Platonin kirjoituksista tiedetään, että monet sofistit ylläpitivät puhuja- ja väittelykouluja, olivat yhteisön arvostettuja jäseniä ja ansaitsivat opetuksestaan hyvin. Tiedetään myös, että puhujilla oli suuri vaikutus Ateenan politiikkaan ja historiaan. Toisen teorian mukaan filosofian kehitys oli osittain seurausta orjatyövoiman käytöstä — orjat tekivät raskaat työt, jotka muuten olisivat olleet miespuolisten kansalaisten tehtäviä. Näin nämä miehet olivat vapaita osallistumaan kansankokouksiin ja käyttämään suuria määriä aikaa keskusteluihin paitsi yhteiskunnallisista myös yleisemmistä filosofisista kysymyksistä. Joka tapauksessa vallankäyttö tällaisessa kaupunkivaltiossa vaati puhujantaitoa ja sivistystä, jonka avulla toisten vakuuttaminen oman asian taakse oli mahdollista. Koska väittelyiden voittaminen johti valtaan ja tämä puolestaan vaurauteen, puhujantaitoja haluttiin kehittää ja opettajille maksettiin hyvin.
Avainhahmo kreikkalaisen ajattelun kehittämisessä yhdeksi filosofiseksi edelleen jatkuvaksi projektiksi oli Sokrates, joka opiskeli monen sofistin alaisuudessa ja luettiin itsekin aluksi sofisteihin. Kerrotaan, että hän vietti tämän jälkeen suuren osan elämästään houkutellen ateenalaisia keskusteluihin, joissa hän pyrki määrittämään, oliko kenelläkään hänen keskustelukumppaneistaan todella tietoa siitä mistä he puhuivat, erityisesti silloin kun he puhuivat tärkeistä asioista kuten oikeudenmukaisuudesta, kauneudesta ja totuudesta. Sokrates ei kirjoittanut mitään, mutta inspiroi useita oppilaita. Vanhalla iällään hän joutui niiden vihamielisyyden kohteeksi, jotka eivät erottaneet sofistiikkaa ja filosofiaa ja katsoivat näiden tuhoavan kaupungin moraalin. Näin Sokrates teloitettiin vuonna 399 eaa.
Tiettävästi ensimmäisenä sanoja "filosofia" ja "filosofi" käytti Pythagoras. Sokrates ja hänen oppilaansa vakiinnuttivat termien käytön. Sokratesta edeltäneitä filosofeja kutsutaan esisokraatikoiksi. Sokrateen merkittävin oppilas oli Platon, joka kirjoitti joukon filosofisia dialogeja käyttäen opettajansa menetelmiä ongelmien lähestymiseksi. Platon perusti Ateenan Akatemian. Hänen maineikkain oppilaansa oli Aristoteles. Aristoteles tunnetaan ennen kaikkea metafysiikastaan ja logiikastaan.
Antiikin kreikan kultakauden ja helleenisen ajan filosofisia suuntauksia olivat Platonin akatemialaisuus ja Aristoteleen peripateettisen koulukunnan lisäksi kyynisyys, stoalaisuus, epikurolaisuus ja skeptisyys. Siirryttäessä roomalaiselle kaudelle tärkeimmiksi muodostuivat stoalaiset, epikurolaiset ja uusplatonistiset koulukunnat. Esimerkiksi keisari Marcus Aurelius oli myös stoalainen filosofi.
Ateenan filosofikoulut lakkautettiin antiikin ajan lopulla uskonnolle vaarallisina.
[muokkaa] Keskiajan filosofia
-
Pääartikkeli: Keskiajan filosofia
Keskiajan filosofia käsittää tuhatvuotisen ajanjakson Augustinuksesta (350-luku) Wilhelm Ockhamilaiseen (1350-luku). Keskiajan filosofia perustui pitkälti Platonin ja Aristoteleen teoksiin, joihin pohjautuva ajattelu kukoisti ensin islamilaisessa maailmassa, siirtyäkseen sitten läntiseen Eurooppaan.
Keskiajan filosofia oli pääasiassa uskonnollispainotteista. Keskiaikaisissa yliopistoissa harjoitettiin ennen kaikkea teologiaa, ja filosofia oli alistettu teologian aputieteeksi. Yksi vallitsevista keskiaikaisista filosofisista suuntauksista oli skolastiikka, jossa Raamatun oppeja pyrittiin todistamaan oikeiksi järjen avulla. Aluksi keskiaikaiset filosofit yrittivät tukea Raamattua platonismilla (kuten Augustinus), mutta epäonnistumisten jälkeen monet (kuten Tuomas Akvinolainen) päätyivät aristotelismiin.
Vastaavasti islamilaisessa maailmassa oppineet pyrkivät yhdistämään Koraanin opetuksia aristotelismiin. Tällaista islamilaista skolastiikkaa edustivat muun muassa Averroës ja Avicenna. Juutalaista skolastiikka edusti muun muassa Maimonides. Näillä töillä oli merkittävä vaikutus myös länsieurooppalaiseen ajatteluun.
Skolastinen filosofia oli keskittynut ennen kaikkea Jumalan olemassaoloon ja luonteeseen, ja se pyrki soveltamaan aristoteelista logiikkaa kaikilla elämänalueilla. Ensimmäisiä argumentteja Jumalan olemassaolon todistamiseksi oli ontologinen argumentti, jonka kehitti Anselm Canterburylainen. Se määritteli Jumalan täydelliseksi olennoksi. Koska olemassaolo on hyvää, ja Jumalalla on hyvyys, siksi hänen täytyy olla olemassa. Toinen merkittävä keskiaikainen jumalatodistus oli kosmologinen argumentti, jonka kehitti Tuomas Akvinolainen. Sen mukaan kaikella olevalla täytyi olla syy. Näin kaikella aiheutetulla tai luodulla täytyy olla ei-aiheutettu tai ei-luotu ensimmäinen syy, joka on Jumala.
Muita merkittäviä keskiaikaisia filosofeja olivat mm. Pierre Abélard, Duns Scotus ja Wilhelm Ockhamilainen.
[muokkaa] Uuden ajan filosofia
-
Pääartikkeli: Renessanssifilosofia, 1600-luvun filosofia, 1700-luvun filosofia, 1800-luvun filosofia
Uuden ajan filosofian voidaan katsoa alkaneen renessanssin aikana sellaisten nimien kuin Erasmus Rotterdamilainen, Francis Bacon ja Galileo Galilei myötä. He edustavat humanismin ja empirismin nousua skolastisen perinteen sijasta. 1600-luvun filosofiaa hallitsi pyrkimys järjestää filosofia rationaalisille, skeptiselle, loogiselle ja aksiomaattiselle perustukselle. Tällaista filosofista työtä tekivät mm. René Descartes, Blaise Pascal ja Thomas Hobbes. 1600-luvun filosofit pyrkivät usein yhdistämään uskonnollisia ajatuksia filosofiseen kehykseen, ja saattoivat omaksua dualistisen ajattelumaailman välttääkseen ateismin. Tällaisen vastakohdaksi muodostui monismi, jota kannattivat mm. George Berkeley ja Baruch Spinoza.
1700-luvun filosofia käsittää valistukseksi kutsutun aikakauden pääosan ja keskittyy systemaattisen empirismin nousuun, joka seurasi Isaac Newtonin luonnonfilosofiasta. Valistukseen kuuluvat mm. Denis Diderot, Voltaire ja Jean-Jacques Rousseau, ja se kulminoituu Immanuel Kantissa ja Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen hengessä vaikuttaneessa amerikkalaisessa poliittisessa filosofiassa.
1800-luvulla filosofit omaksuivat ajatukset sisäsyntyisestä järjestyksestä Goetheltä ja kantilaisesta metafysiikasta. Merkittävimpiä filosofisia suuntauksia oli ns. saksalainen idealismi, jonka piirissä hyvin merkittävää työtä teki erityisesti Hegel, joka kuvasi dialektisen järjestelmän tiedon järjestämiseksi. Kuten 1700-luvulla, tieteen kehittyminen toisaalta seurasi filosofiasta ja toisaalta haastoi filosofiaa uusilla ongelmilla. Yhtenä esimerkkinä tästä ovat Charles Darwinin työt, jotka perustuivat Adam Smithin kaltaisilta filosofeilta peräisin olevaan ajatukseen orgaanisesta itsesäätelystä, mutta päätyivät haastamaan monia vakiintuneita oletuksia.
[muokkaa] Vallankumous tieteessä
-
Pääartikkeli: Tieteellinen vallankumous
Renessanssi merkitsi antiikin kulttuurin ja filosofian uutta henkiinheräämistä. Samalla alettiin rakentaa uutta tiedettä, joka perustuisi havaintoihin, havaintojen selittämiseen ja matematiikkaan. Muun muassa Leonardo da Vinci kehitti sekä taidetta että tekniikkaa.
Francis Bacon oli yleisnero ja brittiläisen empirismin edelläkävijä. Hän oli ensimmäisiä, joka näki luonnontieteellisen menetelmän merkityksen tieteen kehitykselle sekä ne hyödyt, jotka tiede voi tekniikan kehityksen myötä tarjota ihmiskunnalle. Häntä voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä, joka työskenteli aktiivisesti tieteenteorian hyväksi. Käytännön tiedemiehenä hän ei kuitenkaan saanut aikaan merkittäviä saavutuksia. Galileo Galilei harjoitti sekä teoreettista että käytännöllistä tiedettä. Hän keskittyi kokeisiin ja on tällä tavalla lähempänä nykyajan tiedettä kuin Bacon menetelmäoppeineen.
Tähtitiedettä kehittivät sekä Nikolaus Kopernikus että Giordano Bruno. Sen sijaan, että maa nähtiin itsestään selvänä kaikkeuden keskipisteenä, alkoi kehittyä aurinkokeskinen maailmankuva. Myös Bruno, Galilei ja Tyko Brahe antoivat panoksensa tähän löytöön.
Isaac Newton kehitti mekaniikkaa ja differentiaalilaskentaa. Hänen mekaniikan mallinsa säilyi hallitsevana aina Albert Einsteinin suhteellisuusteoriaan saakka. Carl von Linné sai aikaan vallankumouksen kasvitieteessä.
[muokkaa] Vallankumous yhteiskunnassa ja yhteiskuntatieteissä
Teologiassa renessanssi johti uskonpuhdistukseen ja vastauskonpuhdistukseen. Yhteiskunnassa tapahtui muitakin muutoksia, ja tapa hallita valtioita alkoi muuttua. Ristiriidat johtivat joissain tapauksissa myös vallankumouksiin ja sisällissotiin, tunnetuimpana Ranskan suureen vallankumoukseen. Sama henki, joka sai tiedemiehet luopumaan auktoriteeteista ja sen sijaan tutkimaan luontoa kokeiden kautta, sai teologit tutkimaan Raamattua alkukielillä ja filosofit lukemaan klassikoita. Yhdessä he kyseenalaistivat katolisen kirkon valta-asemaa ja opetuksia, ja koettelivat järjellä, mikä oli totta ja arvokasta säilytettäväksi.
Erasmus Rotterdamilainen aloitti Raamatun tutkimisen sen alkukielillä ja toimitti kreikankielisen tekstilaitoksen Uudesta testamentista vuonna 1516. Alkukieliin perustuva eksegeesi oli merkittävää uskonpuhdistuksen synnylle. Kun ihmiset saattoivat itse lukea pyhiä kirjoituksia, he saattoivat itse päättää kuinka eläisivät niiden mukaan, ilman riippuvuutta perinteisistä tulkinnoista. Erityisesti Pohjoismaissa Martti Luther on tunnetuin uskonpuhdistaja, mutta monissa maissa Jean Calvinin merkitys on jopa suurempi. Ulrich Zwingli on näitä vähemmän tunnettu, mutta hänen uudistuksensa kuvaavat hyvin uskonpuhdistuksen henkeä.
Filosofialla oli tuohon aikaan suora vaikutus yhteiskuntaan. Ranskan suuren vallankumouksen ja Yhdysvaltain itsenäistymisen taustalla eivät olleet pelkästään materiaaliset syyt, kuten Marx olisi ennustanut. Voltaire, Rousseau ja John Locke olivat poliittisella filosofiallaan luoneet teoreettista perustaa vallankumouksille ja ihmisoikeuksille aikansa yhteiskunnissa. He kirjoittivat muun muassa yhteiskuntasopimuksista ja luonnonoikeudesta. Locken ohella Thomas Hobbes loi pohjaa liberalismille, vaikka hänen ihmiskuvansa, johon sisältyi "kaikkien sota kaikkia vastaan", antoikin synkemmän kuvan ihmisluonteesta kuin Locken kuva vapaista ihmisestä, jotka päättävät lyöttäytyä yhteen ja perustaa valtion.
[muokkaa] Rationalistit
-
Pääartikkeli: Mannermainen rationalismi
Rationalismi on yhteisnimitys filosofisille suuntauksille, jotka keskittyvät ihmisjärkeen (latinaksi ratio), ajatteluun ja asioiden loogiseen järjestykseen. Rationalismin mukaan kaikki filosofiset ongelmat voidaan ratkaista ennen kaikkea järkeä käyttämällä. Rationalismi kehittyi 1600- ja 1700-luvuilla filosofien René Descartes, Baruch Spinoza ja Gottfried Wilhelm Leibniz rakentaessa metafyysisiä järjestelmiä vastauksena empirismille. Empirismin tavoin myös rationalismi jätti jälkensä valistusajatteluun ja sitä kautta koko nykyiseen tiedekäsitykseen.
René Descartes rakensi filosofiansa ajatuksen "ajattelen, siis olen" ympärille. Hän edisti myös matematiikkaa ja luonnontieteitä muun muassa kehittämällä karteesisen koordinaatiston. Poliittisessa filosofiassa Thomas Hobbesin Leviathan muodostuu deduktiivisesta päättelystä ja johtopäätöksistä koskien hallitsijan oikeuksia ja valtaa.
[muokkaa] Empiristit
-
Pääartikkeli: Brittiläinen empirismi
Brittiläinen empirismi perustuu Francis Baconin esityöhön, mutta varsinaisesti sen muotoili John Locke, joka katsoi, että kaikki tieto tulee aistikokemuksesta. Locken jälkeen empirismiä kehittivät George Berkeley, joka väitti idealistisesti, että vain aistihavainnot ovat olemassa, ja se huipentui David Humen loogisiin johtopäätöksiin. Hume muun muassa kritisoi syy-seuraussuhteen perustumista aistikokemukseen, mistä seurasi koko induktiivisen tieteen kritiikki.
[muokkaa] Kant ja romantiikka
Immanuel Kant kirjoitti tietoteoriaa ja etiikkaa käsitteleviä teoksia, jotka muuttivat filosofista kenttää ratkaisevasti. Kantin tietoteoria sovitti yhteen rationalismia ja empirismiä. Hänen pääajatuksensa oli, että oleva sellaisenaan (Ding an sich) jää tuntemattomaksi. Eetikkona hänet tunnetaan kategorisesta imperatiivistaan, jonka mukaan ihmisen on toimittava aina siten, että hänen toimintansa kantava ajatus voi periaatteessa tulla laiksi kaikkina aikoina.
Johann Gottlieb Fichte ja Friedrich von Schelling olivat Kantin seuraajia, jotka kielsivät "olevan sellaisenaan" ja tulivat tunnetuiksi idealisteina. G. W. F. Hegelin idealistinen filosofia ei ole helppotajuista nykyisille lukijoille, mutta hänen dialektiikkansa ja ajatuksensa maailmansielusta ovat vaikuttaneet suuresti omaan aikaamme. Hegelin seuraajat jakaantuivat kahteen ryhmään, oikeistolaisiin vanhahegeliläisiin, jotka painottivat Hegelin filosofian konservatiivista puolta, sekä vasemmistolaisiin nuorhegeliläisiin, jotka painottivat hänen filosofiansa vallankumouksellista puolta. Nuorhegeliläisillä oli suurempi vaikutus historian kulkuun, ja heihin kuului alussa myös Karl Marx. Marx tutustui Berliinissä Friedrich Engelsiin ja lyöttäytyi nuorhegeliläiseen ryhmään, joka seurasi Hegelin dialektista teoreettista menetelmää. Myöhemmin hän katsoi tämän teorian "seisovan päälaellaan". Marxismi, kommunismi, sosialismi ja työväenliike ovat Karl Marxille eri määrissä kiitollisuudenvelassa synnystään ja kasvustaan.
[muokkaa] Nykyajan filosofia
-
Pääartikkeli: 1900-luvun filosofia, nykyfilosofia
1900-luku merkitsi suurta mullistusta koko länsimaisessa filosofiassa, mikä on toisaalta johtanut konflikteihin ja voimakkaaseen jakautumiseen koko filosofisessa kentässä. Monet perinteiset itsestäänselvyydet on hylätty, ja tilalle on tullut uusia tieteellisiä, loogisia, yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Pohjaa uudelle filosofialle ovat luoneet mm. Søren Kierkegaard, Sigmund Freud, Friedrich Nietzsche, Ernst Mach ja John Dewey.
Yhtenä merkittävänä ongelma-alueena on ollut tietoteoria, mikä näkyy Martin Heideggerin, Karl Popperin, Claude Lévi-Straussin, Bertrand Russellin ja Ludwig Wittgensteinin filosofiassa. Fenomenologisesti suuntautunutta metafysiikkaa ovat seuranneet eksistentialismi, jota edustivat Jean-Paul Sartre, Simone de Beauvoir, Karl Jaspers ja Albert Camus, sekä myöhemmin postmoderni filosofia, jota ovat edustaneet Jean-François Lyotard, Michel Foucault ja Jacques Derrida). Ajalle ovat olleet tyypillisiä myös julkkisfilosofit, jotka ovat julistaneet oppia siitä, kuinka maailman kanssa voi tulla toimeen. Tällaisiin voidaan lukea esimerkiksi Ayn Rand ja C. S. Lewis. Jotkut filosofit ovat hyödyntäneet varhaisempia filosofisia perinteitä työssään. Muun muassa Hans-Georg Gadamer ja Alasdair MacIntyre ovat kummatkin omalla tavallaan herättäneet aristotelismin perinnettä henkiin.
[muokkaa] 1900-luvun filosofisia suuntauksia
1900-luvun filosofian voi katsoa muodostuvan neljästä filosofisesta pääsuuntauksesta: analyyttinen filosofia, mannermainen filosofia, marxismi ja uustomismi. Merkittävimpiä filosofeja ovat analyyttisen perinteen Ludwig Wittgenstein ja mannermaisen perinteeen Martin Heidegger. Suomalaisista filosofeista merkittävin on Georg Henrik von Wright.
Analyyttisellä filosofialla voidaan katsoa olevan neljä perustajaa: amerikkalainen Charles Sanders Peirce vaikutti pragmatismiin, brittiläinen G. E. Moore kielen analyysiin, brittiläinen Bertrand Russell yhdessä saksalaisen Gottlob Fregen kanssa vaikuttivat kielellisten, tietoteoreettisten ja matemaattisten ongelmien matemaattiseen loogiseen analyysiin. Näiden lisäksi merkittävää työtä teki Ludwig Wittgenstein.
Mannermainen filosofia on yhteisnimitys joukolle filosofisia suuntauksia, jotka usein asetetaan analyyttistä filosofiaa vastaan. Näihin kuuluvat ennen kaikkea fenomenologia, eksistentialismi, hermeneutiikka ja strukturalismi. Suuntaukset ovat hyvin erilaisia, mutta yhtenä yhteisenä nimittäjänä voidaan pitää sitä, että ne keskittyvät analyyttistä filosofiaa enemmän ihmisen tilanteeseen ja yhteiskuntaan, eivätkä käytä logiikkaa ja muita muodollisia menetelmiä samassa määrin kuin analyyttinen filosofia. Tunnettuja mannermaisia filosofeja ovat Edmund Husserl, Martin Heidegger, Hans-Georg Gadamer, Michel Foucault ja Jacques Derrida, ja suurelle yleisölle tunnetuin on ehkä kirjailija, eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartre.
Marxismi perustuu Karl Marxin tulkintaan Hegelistä, ja on luonteeltaan voimakkaan materialistista ja poliittisesti suuntautunutta. Marxismi näytteli suurta osaa 1900-luvun poliittisessa liikehdinnässä, vallankumouksissa ja valtiossa, koska se oli virallinen valtionfilosofia esimerkiksi Neuvostoliitossa ja maolaisuutena muun muassa Kiinassa.
Uustomismi on katolinen filosofia, joka perustuu lähtökohdiltaan Tuomas Akvinolaisen keskiaikaiseen filosofiaan, tomismiin. Uustomismi vaikuttaa erityisesti roomalaiskatolisen kirkon kautta ja katolisissa maissa. Protestanttisissa ja maallistuneemmissa maissa suuntaus ei ole saanut yhtä suurta kannatusta, mutta uustomistiset filosofit tarjoavat usein tärkeitä vaihtoehtoisia näkökulmia filosofisiin ongelmiin.
[muokkaa] 1900-luvun tiede ja aatehistoria ja niiden yhteydet filosofiaan
1900-luvun luonnontiede on kehittynyt huimaa vauhtia, edistysaskeleinaan muun muassa suhteellisuusteoria ja kvanttifysiikka fysiikassa, sekä geenitekniikka ja kloonaus genetiikassa. Tieteen edistysaskeleet ovat tarjonneet monia uusia mielenkiintoisia mutta joskus myös pelottavia kysymyksiä filosofialle, esimerkiksi tietoteorialle, metafysiikalle ja etiikalle. Tieteen historiassa filosofit ovat usein toimineet tieteen uusien löytöjen popularisoimiseksi, mutta 1900-luvulla tieteilijät ovat usein hoitaneet tämän itse. Hyvänä esimerkkinä on Stephen Hawking.
Ympäristöongelma on ollut yksi uusista suurista kysymyksistä. Tieteen mukana myös tekniikka on kehittynyt, ja samalla on tullut ilmi, että suurilla ideologioilla, kuten marxismilla, liberalismilla, modernismilla ja suurilla uskonnoilla on ollut tässä sokea piste: niiltä on puuttunut ympäristötietoisuutta ja siten ne ovat tahtomattaankin edistäneet ympäristötuhoja. Vaihtoehtoisia ajattelumalleja ovat tarjonneet ympäristöliike ja siihen liittyvä ekosofia.
1900-luvun alkupuolella poliittinen filosofia ei ollut aina suuressa suosiossa yliopistofilosofiassa. John Rawlsin ja Robert Nozickin myötä poliittinen filosofia teki paluun korkeakouluihin.
Feminismin nousu, seksuaalinen vallankumous ja kasvanut kiinnostus eläinten oikeuksiin ovat muuttaneet eettisiä näkemyksiä. Muun muassa feministinen filosofia tarkastelee kaikkia filosofisia ongelmia omasta näkökulmastaan.
2000-luvun alussa globalisaatio ja terrorismi ovat herättäneet uusia kysymyksiä. Filosofian kyky vastata näihin ongelmiin nähdään vasta tulevaisuudessa.
[muokkaa] Merkittävimpien filosofien aikajana
- Katso myös: Luettelo filosofeista
Merkittävimmät länsimaiset filosofit aikajanassa: 
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Aspelin, Gunnar (1977): Ajatuksen tiet: Yleinen filosofian historia. (Alkuteos: Gunnar Tankens vägar: En översikt av filosofiens utveckling, 1958.) 2. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo Helsinki Juva: WSOY. ISBN 951-0-08227-9.
- Korkman, Petter & Mikko Yrjönsuuri (toim.) (1999): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus. ISBN 951-662-708-0.
- Russell, Bertrand (1999): Länsimaisen filosofian historia 1: Vanhan ajan filosofia, katolinen filosofia. (Alkuteos: History of Western Philosophy, 1946.) 9. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo Helsinki Juva: WSOY. ISBN 951-0-17867-5.
- Russell, Bertrand (1999): Länsimaisen filosofian historia 2: Uuden ajan filosofia. (Alkuteos: History of Western Philosophy, 1946.) 9. painos. Suomentanut J. A. Hollo. Porvoo Helsinki Juva WSOY. ISBN 951-0-17886-1.
- Saarinen, Esa (1985): Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Porvoo Helsinki Juva: WSOY. ISBN 951-0-22838-9.
