Kosovon sota

Wikipedia

Kosovon sota

Päivämäärä:	1996–1999
Paikka:	Serbia (Kosovo)
Lopputulos:

Taistelijat

NATO
Kosovon vapautusarmeija (KLA)

Jugoslavian liittotasavalta
Puolisotilaalliset joukot, myös ulkomaalaisia [1]

Komentajat

Wesley Clark (SACEUR)

Javier Solana (NATO:n pääsihteeri)
Hashim Thaci (KLA:n poliittinen edustaja)
Suleiman Selimi (KLA:n esikuntapäällikkö 05/1999 asti)
Agim Çeku (KLA:n esikuntapäällikkö 05/1999 alkaen)

Slobodan Milošević (armeijan ylin komentaja)

Dragoljub Ojdanić (esikuntapäällikkö)

Svetozar Marjanović (esikuntapäällikkö)

Nebojša Pavković (Commander of FRY 3rd Army)

Tappiot

kaksi NATO:n sotilasta kuoli [2]
KLA:n tappioista ei tietoa

ainakin 1 000 sotilasta

Kosovon paikkakunnat

Kosovon sodaksi 1996–1999 kutsutaan kahta aseellista selkkausta (sisällissotaa ja kansainvälistä sotaa) entisen Jugoslavian alueella Kosovossa:

1996 alkanutta sissisotaa
1999 alkanutta NATO:n hyökkäystä Jugoslaviaan

Jälkimmäistä ei kutsuttu tapahtumahetkellä sodaksi, vaan puhuttiin esimerkiksi "sotilaallisesta interventiosta", mutta tapahtumat täyttävät kuitenkin selvästi kaikki sodan piirteet.

Sisällysluettelo

1 Kosovon kriisin taustaa
2 Vuoden 1998 UCK:n kapina
3 Kapinan ja sodan välinen aika
4 NATO:n pommituskampanja
5 Sodan loppu ja sitä seuranneet ajat
- 5.1 Sissitoiminta Etelä-Serbiassa
6 Sodasta käyty keskustelu
7 Suomalaiset rauhanturvaajat Kosovossa
8 Aiheesta muualla
- 8.1 Suomeksi
- 8.2 Englanniksi

[muokkaa] Kosovon kriisin taustaa

Koko 1900-luvun Balkanilla on taisteltu. Vain toisen maailmansodan jälkeisenä aikana marsalkka Josip Broz Tito pystyi kansandemokraattisen diktatuurinsa avulla hillitsemään valtion sisäisiä, eri etnisten ryhmittymien välisiä ristiriitoja. Vuonna 1980 Tito kuoli, jonka jälkeen Jugoslavian yhtenäisyys alkoikin rakoilla, mm. Kosovon alueen albaanienemmistön ja serbien kesken puhkesi levottomuuksia, joita Belgradin hallitus pyrkikin tukahduttamaan sotavoimin. Albaaninationalistit tavoittelevat ”etnisesti puhdasta” Kosovoa tai Suur- Albaniaa, jolloin Slaavit alkoivat paeta Kosovon itsehallintoalueelta (Kosovo sai itsehallinnon 1974, kun Tito pyrki varmistamaan Jugoslavian vakauden lisäämällä liittovaltion osien sisäistä valtaa). Samaan aikaan Jugoslavian vauraat osat, Kroatia ja Slovenia, missä pyrittiinkin jo markkinatalouteen, alkoivat ilmaista tyytymättömyyttään Serbiaa kohtaan. Vuonna 1987 Slobodan Milošević nousi Serbian kommunistisen puolueen johtajaksi ja hän ilmoitti tavoitteekseen, että ”jotakin tehdään laillisuuden palauttamiseksi Kosovoon”. Vuonna 1989 Kosovon itsehallinto peruttiin.

1991 Kroatia ja Slovenia julistautuvat itsenäisiksi. Slovenia oli järjestänyt puolustustaan kaksi vuotta salaa ja he saivatkin yllätettyä Jugoslavian liittoarmeijan, nämä tarjosivat Slovenialle rauhaa kymmenen päivää myöhemmin Brionin sopimuksessa. Kroatian oikeistopuolue lietsoi serbivastaista mielentilaa ja maasta karkotettiin vuoteen 1995 mennessä puolimiljoona serbiä, joista osa joutui kroaattien raiskaamiksi ja pahoinpitelemiksi. Itsenäistyneiden maiden silmissä serbit kävivät valloitussotaa ja nationalistinen kiihkoilu nostikin esiin vanhat muistot ja katolisten kroaattien ja ortodoksien serbien väliset erot.

Alkuvuodesta 1992 Bosnian muslimit ja kroaatit äänestivät itsenäisen Bosnian puolesta, mikä ei miellyttänyt Bosnian Serbivähemmistöä. Yhdysvallat ja EY tunnustivat Bosnia-Herzegovinan itsenäisyyden. Bosnian serbit alkoivat kuitenkin vallata itselleen lisää alueita ja kroaatit julistautuivat itsenäisiksi. Muslimit jäivät alakynteen sotilaallisen heikkoutensa vuoksi. Bosniassa koettiin hyvin raaka sisällissota, joka saatiin loppumaan vasta vuonna 1995 Daytonin rauhansopimuksella ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen saavuttua.

Pikkuhiljaa tilanne Bosniassa rauhoittui, mutta viha jäi kytemään Serbian eteläiseen maakuntaan, Kosovoon, missä valtaosa väestöstä oli islaminuskoisia albaaneja. Titon aikana Kosovo oli nauttinut autonomian suomista vapauksista, mutta Miloševićin aikana tilanne oli muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Kosovon serbivähemmistö syytti albaaneja syrjinnästä, Kosovon autonomia peruttiin ja Milošević antoi serbeille korkeimman vallan Kosovossa.

Albaanit eivät olleet tähän tyytyväisiä ja he alkoivat vaatia itsenäisyyttä. Näkyvimmin tätä vaatimusta ajoi vapautusrintama UCK, joka alkoi toimia vuonna 1996. Se teki esimerkiksi iskuja serbiviranomaisia vastaan. Serbit vastasivat tähän laajoilla iskuilla etsiessään UCK taistelijoita.

[muokkaa] Vuoden 1998 UCK:n kapina

Vuonna 1998 oli kapina oli laajimmillaan ja UCK valtasi jopa puolet Kosovosta. Albaanien sissiliike UCK oli kuitenkin lopulta heikko serbejä vastaan, ja heidän voidaan sanoa syyllistyneen klassiseen strategiseen virheeseen haastaessaan sotilaallisesti selvästi voimakkaamman vihollisen avoimella maalla. Raskaasti aseistautunut serbipoliisi yritti kukistaa sissisodan väkivaltaisesti, ja sai pakolaisia liikkeelle. Kapinan taltuttamisen yhteydessä albaanikyliä poltettiin ja pari sataa tuhatta ihmistä pakeni taisteluja, heistä osa ulkomaille. Länsimaat pohtivat intervention mahdollisuutta ja pyrkivät välittämään aselepoja. Kesän lopulla sovittu aselepo osoittautui liian hauraaksi. Vuonna 1998 kuoli noin 1500 albaanisiviiliä, ja 160 serbipoliisia tai -sotilasta. Serbisiviilien tai UCK:n taistelijoiden uhreista ei ole tarkkaa tietoa. Julkisuuteen on kuitenkin tihkunut jo tietoa, että sekä albaanien rikollisklaanit että serbiväestön vastaavat osat käyttivät tilannetta hyväkseen. Toisten nimiin laitettiin monia surmia ja muita rikoksia, kuten valtioiden ja muiden yhteisöjen sisäisissä konflikteissa ja sodissa on tapana.

[muokkaa] Kapinan ja sodan välinen aika

Tilanne jatkui kapinan kukistumisen jälkeen epävakaana. Serbipoliisi ja armeija tappoivat tammikuussa 1998 Račakin kylässä 45 siviiliä (katso aiheesta tarkemmin: Račakin välikohtaus). Länsimaat kiinnittivät heti huomiota tähän ja järjestettiin Rambouilletin kokous, jossa ei kuitenkaan päästy sopimukseen serbien kanssa. Serbeiltä vaadittiin, että NATOn joukot saisivat liikkua koko tynkä-Jugoslavian alueella, mikä tarkoittaisi oikeutta de facto miehittää koko alue. Näitä vaatimuksia ei kuitenkaan tuotu ilmi mediassa ennen sotaa, vaan niistä alettiin keskustella laajemmin vasta muutamia kuukausia myöhemmin. Virallisesti esitettiin, että Serbeiltä oli vaadittu vain Kosovon hallintaan ottamista. Internetiin oli kuitenkin levinnyt tarkempaa tietoa neuvotteluista (kuten Serbeille esitetyt vaatimukset kokonaisuudessaan) jo ennen sodan alkua. Neuvottelujen jälkeen NATO aloitti ilmapommitukset Jugoslaviaa vastaan. Pommitukset määräsi Naton puheenjohtaja Javier Solana, joka lupasi iskujen kovenevan jatkuvasti.

[muokkaa] NATO:n pommituskampanja

Belgradilainen talo NATO:n pommitusten jälkeen (1999)

Kymmenessä viikossa NATO teki 38 000 lentoa. Sodan alettua alkoivat myös serbien suorittamat albaanien karkotusoperaatiot. Albaaneja karkotettiin suoraan tai he pelkäsivät serbijoukkojen uhkaa ja pakenivat itse. Albaanit pakenivat serbijoukkoja naapurimaihin ja turvallisemmiksi kokemilleen alueille. Suurin osa karkotuksista kohdistui provinssin maakuntiin. Esimerkiksi Kosovon pääkaupunki Pristina kärsi vahinkoja ja vainoja (NATO:n täsmäpommitukset - albaanien karkotukset), mutta siellä asui koko kriisin aikana silti paljon albaaneja. NATO pommitti Kosovossa 24. maaliskuuta- 10. kesäkuuta 1999. Ajoittain jopa 1000 konetta oli käytössä. Pommikoneet toimivat Italiassa ja Adrianmerellä toimivista lentotukialuksista. Myös Tomahawk-ohjuksia laukaistiin sukellusveneistä, ilmasta ja laivoista. NATO ei näyttänyt pitkään aikaan pystyvän pommituksillaan muutamaan Kosovon albaanien pahenevaa tilannetta. Serbian ja Kosovon alue on vuorista maata. Samoin alueella usein vallitseva huono sää rajoitti ilmaiskuja, jotka olivat melko tehottomia. Serbien propaganda sodassa piti hyvin yllä Serbiasta ja Montenegrosta koostuvan Tynkä-Jugoslavian taistelutahtoa. Tiedotussota oli hyvin tärkeää myös länsimaiden kannalta. Yksi osa tiedonhallintaa oli, että sotaa ei kutsuttu sodaksi. Samoin sotaa perusteltiin sen albaanien joukkopaon lopettamisella, joka oli alkanut vasta pommitusten alettua.

NATO:n ilmaiskujen määrä oli huomattavasti pienempi kuin esim. Persianlahden sodassa 1991. Aluksi ei edes pommitettu Kosovossa olevia panssarijoukkoja. Iskut olivat pistemäisiä, sillä siviileille ei haluttu aiheuttaa tuhoja. Taisteluhelikoptereita ei uskallettu käyttää, kun kaksi putosi jo harjoituksissa. Serbisiviilit asettuivat tahallaan ihmiskilviksi esimerkiksi silloille. Serbit piilottivat lentokoneensa ja naamioivat joukkojaan hyvin. Naton risteilyohjuksia, muita ohjuksia ja pommeja osui harhaan, jopa pakenevien albaanisiviilien päälle surmaten heitä. Yksi lentokoneesta laukaistu täsmäase tuhosi siviilejä täynnä olevan bussin. Samoin Kiinan suurlähetystö pommitettiin (väitetysti vahingossa, mutta myöhemmin on käynyt ilmi, että kyseinen kohde oli CIA:n valitsema). Serbit ampuivat venäläisvalmisteisella ohjuksella yhden NATO:n tutkassa näkymättömistä F-117 "Nighthawk" -koneista alas, mitä serbit juhlistivat siten, että televisiokuvissa jopa vanhat mummot tanssivat koneen jäännösten päällä.

Sota päättyi kolmessa kuukaudessa ennen kuin NATO ehti panna toimeen uhkauksensa aloittaa maasota Kosovossa olevaa serbiarmeijaa vastaan. Sodan jälkeen albaanit yrittivät kostaa serbeille lukuisissa pienehköissä mellakoissa, esimerkiksi keväällä 2004 Mitrovicassa. Maakunnassa on edelleen serbien ja albaanien välillä levottomat ja kireät välit.

Arviolta miljoona albaania joutui pakenemaan Kosovosta, kuolonuhrien määrää ei tiedetä, karkotuksiin liittyi julmia ihmisoikeusrikkomuksia. NATO:n ilmapommitukset jakoivat jyrkästi mielipiteet maailmalla, joidenkin mielestä se oli NATO:n lahja Kosovon siviileille, toiset pitävät interventiota edelleen laittomana.

[muokkaa] Sodan loppu ja sitä seuranneet ajat

Tilanne Kosovossa laukesi kuitenkin kesällä 1999, jolloin Serbia pakotettiin suostumaan rauhansopimukseen ja YK riisui UCK:n aseista. Kosovo ei edelleenkään ole täysin rauhoittunut, vanhat kaunat elävät ja alueen rauhaa on edelleen takaamassa suuri joukko rauhanturvaajia ja Kosovoa hallitsee YK:n siviilihallinto, jonka johdossa on toiminut myös suomalainen Harri Holkeri.

Kosovon serbeistä osa on joutunut jättämään kotinsa pelätessään kostoiskuja. Varsinkin entiset etnisesti sekoittuneet alueet (kuten pääkaupunki Pristina), ovat kriisin jälkeen muuttuneet entistä enemmän yhden kansanosan asuttamiksi alueiksi. Kosovon maakunnan todellinen etninen jako albaanien ja serbien alueisiin käynnistyi NATO:n pommitusten seurauksena. 17. maaliskuuta, 2004 alkoivat levottomuudet uudelleen Kosovossa. Albaanit hyökkäsivät serbivähemmistöä vastaan ja mellakat vaativat 28 kuolinuhria. Useita kymmeniä ortodoksikirkkoja ja satoja muita serbien omistamia rakennuksia poltettiin. Holkeri erosi virastaan myöhemmin keväällä. Seuraajaksi UNMIK:n johtoon tuli tanskalainen diplomaatti Sören Jessen-Petersen. Vuoden 2005 lopussa Martti Ahtisaari nimitettiin YK:n rauhanneuvottelijaksi ja erityislähettilääksi Kosovon kriisissä. Syksyllä 2006 sopimuksen saavuttaminen osapuolten välille vaikuttaa erittäin vaikealta. Lopullista statusta Kosovon maakunnassa yritetään ratkaista vuoden 2006 loppuun mennessä Ahtisaaren johtamissa neuvotteluissa. On kuitenkin arvioitu, että Balkanilla tullaan tarvitsemaan rauhanturvaajia vielä useita vuosia.

[muokkaa] Sissitoiminta Etelä-Serbiassa

Preševon, Medveđan ja Bujanovacin vapautusarmeija UCPMB (albaniaksi Ushtria Çlirimtare e Preshevës, Medvegjës dhe Bujanovcit) käytti KLA:n (UCK:n) taktiikkaa vapauttaakseen Serbian albaanipitoisia alueita. Entiset KLA:n sissit perustivat tukikohtia demilitarisoidulle vyöhykkeelle pakottaen serbipoliisn vetäytymään alueelta. Serbit pelkäsivät sissien väijytyksiä. Vuonna 2001 sissit tappoivat muutaman serbin ja tekivät monta pommi-iskua. Sissit hyökkäsivät myös serbien puolella olevia albaanipoliitikkoja vastaan. Koska NATO pelkäsi tilanteen riistäytyvän hallinnasta, se salli serbien miehittää demilitarisoidun alueen 24.5.2001. Yli 450 UCPMB:n sissiä luovutti aseensa KFOR-joukoille.

[muokkaa] Sodasta käyty keskustelu

Sota herätti voimakkaita reaktioita eri puolilla maailmaa. Länsimaiden valtamedia piti tapahtunutta humanitäärisenä interventiona, jossa länsimaat olivat hyvää hyvyyttään pelastaneet albaanit. Toisinajattelijat taas sanoivat, ettei todellisia ratkaisuja oltu etsitty eikä sotaa edes pyritty välttämään, koska se palveli joko USA:n tai mahdollisesti muiden länsimaiden geopoliittisia ja muita etuja. Väitettiin myös esimerkiksi, että Naton katsottiin olevan asemansa puolesta kriisissä, ja sen olemassaololle haettiin oikeutusta. Kriitikoilla keskeinen väite oli, että Serbeiltä vaadittiin Rambouillet'n konfrenssissa koko tynkä-Jugoslavian miehitystä eli rimaa olisi neuvotteluissa nostettu tahallaan liian korkealle. Neuvottelujen sisältöä serbeille tehtyjen vaatimusten suhteen ei päästetty julkisuuteen ja asiakirjat julkistetiin kokonaisuudessaan vasta kuukausien päästä. Entinen presidentti Mauno Koivisto oli Suomessa näkyvin toisinajattelija Kosovon sodan suhteen. Myös tutkija Pekka Visuri julkaisi kirjan Kosovon Sota, jonka nähtiin kyseenalaistavan valtamedian kuvaa sodasta, vaikkei Visuri itse käyttänytkään kirjassa erityisen syyttävää sävyä (artikkelin lopussa olevista suomenkielisistä linkeistä voi lukea esitetyn kritiikin tarkemmin).

[muokkaa] Suomalaiset rauhanturvaajat Kosovossa

KFOR-joukot aloittivat kesäkuussa 1999 ja Suomen hallitus teki päätöksen rauhanturvaajien lähettämisestä Kosovoon. Suomalaisia rauhanturvaajia osallistui operaatioon 680, joka jatkossa väheni 550:en. 1. toukokuuta, 2004 lähtien Keskisen Prikaatin (MNB Centre) komentajana toimi prikaatikenraali Antti Lankinen. 29. lokakuuta tehtävät vastaanotti eversti Jari Kallio. Samalla Keskisen Prikaatin päämaja siirtyi Suomen rauhanturvaajien pääleiriin (Camp Ville) Lipljaniin. Keskisessä Prikaatissa palvelee rauhanturvaajia kuudesta eri maasta (Suomi, Ruotsi, Irlanti, Tšekin tasavalta, Slovakia ja Latvia). Syksyllä 2006 Prikaatin nimi muuttui muotoon Keskinen Taisteluosasto Kosovo (Multinational Task Force Center - MNTF(C))muotoon NATO:n organisaatiomuutoksen takia. Toukokuun 2006 rotaation yhteydessä Suomalaisten rauhanturvaajien vahvuus Kosovossa laski 400 henkeen. Lisätietoja http://www.mil.fi/rauhanturvaaja .

Kosovossa on kriisin jälkeen palvellut suomalaisia monessa muussakin tehtävässä. YK:n siviilitehtävissä on ollut kymmeniä suomalaisia Kosovon maakunnassa. Esimerkiksi Kosovon UNMIK:in hallinnon poliisissa ja vankilatyössä on ollut monia kotimaisia asiantuntijoita. Jo kriisin kestäessä kansainvälinen yhteisö käytti hyödyksi suomalaista osaamista esimerkiksi kuolemansyidentutkinnassa. Opetuksen ja terveydenhuollon hallinnonaloilla on ollut suomalaisia YK:n ja ETYJ:n mandaatin alla. Lisäksi kaikki suomalaisiin liittyvät organisaatiot ovat käyttäneet myös suomalaista siviilipuolen tietoa ja taitoa hyväkseen monissa eri tehtävissä turvallisuudesta jälleenrakentamiseen. Lisäksi on mainittava kaikki vapaaehtoiset uskonnollisista yhteisöistä virallisiin auttaviin elimiin Suomen Punaisesta Rististä lähtien.