Jugoslavian hajoamissodat
Wikipedia
Jugoslavian hajoamissodat on entisessä Jugoslaviassa Balkanin niemimaalla vuodesta 1991 alkaen käyty pitkä hajoamissotien sarja. Sotaa käytiin Sloveniassa, Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa sekä Etelä-Serbiassa. Sotien syy oli Jugoslavian osavaltioiden erimielisyys maan hallinnosta ja alueiden jaosta. Varsinkin Slovenia ja Kroatia halusivat eroon Jugoslaviasta, ja Serbia halusi säilyttää yhtenäisen serbivaltion.
Jugoslavian sodat olivat Euroopan verisimmät taistelut toisen maailmansodan jälkeen, ja niissä kuoli arviolta 300 000 ihmistä. Hajoamissodat olivat sisällissodan tapaisia, mutta ulkovallat puuttuivat niihin useita kertoja ja alueelle lähetettiin rauhanturvaajia. Erityisesti serbit kohdistivat vihollisiinsa etnisiä puhdistuksia, joissa ihmisiä ryöstettiin, surmattiin, kidutettiin ja karkotettiin kotoaan.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Hajoamissodista lyhyesti
Jugoslavia hajosi serbien ylivaltapyrkimyksiin sekä kroaattien ja sloveenien haluun erota liittovaltiosta. Alussa voimakas keskusvalta piti keskenään riitelevät kansat yhdessä valtiossa. Balkanin niemimaalla on ollut vanhastaan vahvat kostoperinteet, ja alueella käytiin useita sotia 1800-luvulta alkaen. Toisia kansallisuuksia kohdeltiin monesti kaltoin. Serbien keskuudessa eli ajatus suuresta, yhtenäisestä serbivaltiosta. Äärikansallismielistä linjaa tukeva serbipoliitikko Slobodan Milošević halusi toteuttaa väkivalloin vanhan ajatuksen Suur-Serbiasta. Muut kansallisuudet reagoivat vaatimalla laajempia itsemääräämisoikeuksia serbien ylivaltapyrkimyksiä vastaan.
Kansojen välisen sisällissodan mahdollisuus kasvoi suureksi Jugoslavian diktaattorin Josip Broz Titon kuoleman jälkeen. Ihmiset alkoivat puhua sodasta. 1986 Belgradin tiedeakatemiassa tuotettiin muistio, jossa puhuttiin serbien ahdingosta Jugoslaviassa ja tarpeesta rakentaa yhtenäinen serbivaltio. Vuonna 1987 Serbiassa valtaan noussutta kiihkokansallismielistä Slobodan Miloševićia arvioitiin jopa uudeksi Titoksi, joka olisi saattanut pitää Jugoslavian koossa. Todellisuudessa Miloševićin autoritaarinen serbikeskeinen politiikka oli hajottamassa Jugoslaviaa, sillä kroaatit ja sloveenit pelkäsivät serbien ylivaltaa.
Jugoslavian sodassa serbit pyrkivät Bosniassa bosniakkien kansanmurhaan ja tekivät monia sotarikoksia Kroatiassakin. Serbien rikokset Kroatiassa olivat kostoa toisen maailmansodan kroaattijärjestö Ustašan toimia vastaan. Bosnia-Hertsegovinaa kutsuttiin "pieneksi Jugoslaviaksi", koska alueen väestö oli siellä erityisen sekoittunutta. Tämä aiheutti siellä serbinationalismin paineen takia laajan, pitkäkestoisen ja vaikeasti ratkaistavan sodan. Serbien piirittämä Sarajevo oli puolestaan Bosnia-Hertsegovina pienoiskoossa. Bosnian sota oli Jugoslavian sodista kaikkien verisin. Miljoonia ihmisiä karkotettiin tai pakeni tappamisen pelossa. Miehiä, lapsia, vanhuksia ja naisia tapettiin mielivaltaisesti. Tappajina olivat yleensä serbien puolisotilaalliset tšetnikit ja muut vastaavat joukot. Kaupunkeja tulitettiin tykeillä ja kranaatinheittimillä. Sala-ampujat surmasivat ihmisiä kaduilta. 95% Kroatiassa ammutuista kranaateista osui siviilikohteisiin. Eräässä vaiheessa serbit perustivat kroaateille ja bosniakeille keskitysleirejä, joista osa saatiin kansainvälisellä painostuksella lakkautettua.
Ulkomailla ei aluksi laajalti edes tajuttu, että Jugoslavia oli hajoamassa. Jotkut ulkomaiset asiantuntijat huomasivat mitä oli tapahtumassa, mutta he eivät pystyneet vaikuttamaan esim. Yhdyvaltojen mielipiteeseen. Länsivallat antoivat sodan paisua ja tekivät jopa ratkaisuja, jotka pahensivat sotaa, sillä länsimaiden käynnistämä asesaartopolitiikka suosi serbejä joilla oli aseita yllin kyllin. Vaikka asesaarto vuosi kuin seula, se esti valtioita tukemasta julkisesti heikompia kroaatteja ja bosniakkeja. Yhdysvallat lähetti silti apua Kroatialle vuodesta 1992.
Sodan uhka oli käsin kosketeltava vuoden 1990 alussa, josta lähtien tilanne paheni koko ajan. Euroopan yhteisö EY ja Etyk epäonnistuivat rauhansovittelussa ja tekivät puolinaisia ratkaisuja. Yhdysvallat tuki Jugoslavian säilyttämistä paria viikkoa ennen sodan alkua ja alkoi tarkistaa kantaansa vasta heinäkuun alussa, jolloin tapahtumat räjähtivät käsiin Sloveniassa ja Kroatiassa. YK:n rauhanturvaajien ja avustusjärjestöjen toimet olivat Kroatian ja Bosnian sodissa korkeintaan puolinaisia, tehottomia ja serbien ja muidenkin sodan osapuolten häirittävissä. YK ei kyennyt estämään 7000 muslimimiehen teloitusta Srebrenican niin kutsutulla suoja-alueella. Samoin kansainvälinen kriisinhallinta epäonnistui. Sovitut tulitauot eivät pitäneet. Kroatian sodassa kroaatit eivät luottaneet YK:hon, joka serbien mielestä oli tietenkin monesti heidän tiellään. Kun kroaatit olivat voitolla, serbit käyttivät YK:ta suojakilpenään.
Bosnian sodassa länsivallat alkoivat salaa tukea Kroatiaa sekä Bosnian kroaatteja ja bosniakkeja, koska pelkäsivät Venäjän laajentavan vaikutusvaltaansa alueella serbien tuella. Tämä johtikin serbien romahdukseen Kroatiassa ja Bosniassa kesällä 1995 ja rauhaan. Kosovossa käytiin lyhyt sota vuonna 1999, kun serbien vaino albaaneja kohtaan kiihtyi. Bosniassa ja Kroatiassa kuoli ehkä noin 300 000, ja 60 000 naista ja lasta raiskattiin sekä pari miljoonaa karkotettiin kodeistaan.
[muokkaa] Jugoslavian sotien taustaa
[muokkaa] Jugoslavian kulttuurien kirjo
Jugoslaviassa eli rinnakkain ja lomittain monia toisistaan eroavia kulttuureja: serbit, kroaatit, bosniakit eli Bosnian muslimit, sloveenit, makedonialaiset ja montenegrolaiset. Dalmatiassa oli rannikon vanhaa italialaisvaikutusta. Jugoslavian alueella asuvat eteläslaavit oli pirstonut erilaisiin etnisiin ryhmiin joutuminen eri uskontojen vaikutuspiiriin. Alkuaan Jugoslavia oli ottomaanien valtakunnan (Turkki) ja Itävalta-Unkarin jäänteitä. Turkkilaiset toivat mukanaan alueelle islaminuskon. Toisaalta Jugoslaviaa halkoi vanha Itä- ja Länsi-Rooman raja. Varsinkin uskonnoissa oli suuria eroja: serbit ovat pääosin ortodokseja ja kroaatit katolilaisia, vaikka puhuivat samaa kieltä, serbokroatiaa.
Myös osavaltojen taloudellinen eriarvoisuus oli suurta. Slovenia ja Kroatia olivat vauraita alueita joissa teollistuminen oli hyvällä alulla, Serbia taas oli köyhää nimenomaan maaseudulla. Jugoslavian aikana sloveeneja ja kroaatteja raivostutti se, että he joutuivat elättämään serbejä: huomattava osa näiden osatasavaltojen kansantuotteesta meni takapajuisemman etelän auttamiseen. Slovenian ja Kroatian asema köyhän etelän kustannusten maksajana lisäsi näiden maiden haluja itsenäisempään asemaan Jugoslaviassa. Serbit taas vastustivat alussa Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä myös taloudellisista syistä. Serbien ja kroaattien välinen jännite oli näkyvä Jugoslaviassa ainakin vuodesta 1965.
[muokkaa] Balkanin alueen sotahistoriaa
Etnisiä puhdistuksia on entisen Jugoslavian alueella tehty jo 1300-luvulla, jolloin ottomaanit eli turkkilaiset laajensivat valtakuntaansa. Serbit hävisivät omien sanojensa mukaan "sankarillisesti" Kosovo Poljen taistelun vuonna 1389. Todellisuudessa ratkaiseva taistelu käytiin Maritsajoella. Tästä taistelusta tuli myöhemmin serbien historian vahva myytti.
Vuonna 1788 puhkesi serbikapina, jonka turkkilaiset hävisivät. Maan johtoon asetettiin vapaamielinen ja serbiystävällinen mies, joka aseisti serbejä ottomaanien pahamaineisia janitsaareja vastaan. Janitsaarit kukistivat vapaan hallinnon kuitenkin vuonna 1801. 1800-luvulla serbit taistelivat ottomaanien valtaa vastaan ollen omasta mielestään kristikunnan etuvartio. Ottomaanien valtakunta ulottui Balkanille vielä 1800-luvulla, mutta monet sen vallassa olevista kansoista alkoivat havitella itsenäisyyttä. Tämä liittyi yleiseen kansallistunteen heräämiseen. Ottomaanivaltakunta alkoi heiketä, ja julmuus ja mielivalta valloitetuja maita kohtaan kasvoivat jatkuvasti.
Uudemman kerran serbit alkoivat kapinoida vuonna 1804 Đorđe Petrovićin, Karađorđen eli "Mustan-Yrjön" johdolla, ja serbi Miloš Obrenović sai kapinallaan aikaan rajoitetun itsehallinnon vuonna 1815. Autonomian autuus alkoi vasta vuonna 1830, ja itsenäisyyden Serbia sai vasta Turkin sodan 1876 jälkeen vuonna 1878. Balkanin kansojen kansallistunteen herääminen aiheutti kilpailevien ajatuksten synnyn serbijohtoisesta Jugoslaviasta, Suur-Serbiasta ja Suur-Kroatiasta. Kaikilla Balkanin kansoilla, kreikkalaisilla, bulgaareilla ja albaaneilla sekä montenegrolaisilla oli oma unelmansa.
Vuonna 1875 Bosnia-Hertsegovinassa kristityt talonpojat kapinoivat aloittaen sodat, joissa Venäjäkin oli mukana Turkkia vastaan, koska halusi pääsyn Välimerelle. Kyliä tuhottiin tarkoituksella ja ihmisiä tapettiin joukoittain. Sota kesti vuoteen 1878. Länsi tuki Itävalta-Unkaria, joka miehitti Bosnia-Hertsegovinan, sillä Venäjän laajenemispyrkimykset Balkanilla haluttiin estää. Lopullisesti Bosnia-Hertsegovina siirtyi Itävalta-Unkarin vallan alle vuonna 1908. Tällöin serbit ja bosniakit vastustivat Itävalta-Unkarin valtaa, kroaatit tukivat sitä. Albaanit nousivat Turkkia vastaan vuonna 1909, jonka jälkeen alkoi taas suuri Balkanin sota vuosina 1912–1913. Albaanit menestyivät aluksi mutta hävisivät sitten turkkilaisille ja serbeille, jotka karkottivat albaaneja historialliselta Kosovo Poljen alueilta.
Ensimmäinen maailmansota alkoi juuri Balkanilta Sarajevon laukauksista. Siinä serbit taistelivat Itävaltaa vastaan, kun kroaatit olivat sen puolella. Jugoslavia sai alkunsa ensimmäisen maailmansodan seurauksena ja oli ennen toista maailmansotaa serbijohtoinen kuningaskunta, jossa serbit tukivat ylivaltaansa väkivaltaisilla toimilla. Levottomuudet eri kansojen välillä johtivat serbimielisen kuningashuoneen suorittamaan vallankaappaukseen. Toisessa maailmansodassa natsit valtasivat Jugoslavian pommittaen sen pääkaupunkia Belgradia. Kroaattien fasistinen Ustaša-järjestö tuki saksalaisia miehittäjiä ja vainosi serbejä tavalla, joka kauhistutti jopa saksalaiset miehittäjät. Kommunistiset partisaanit ja Italian tukemat kuningasmieliset tšetnikit taistelivat toisiaan vastaan. Saksalaisten tukema Kroatia ja saksalainen miehityshallinto olivat armottomia jugoslavialaisia siviilejä kohtaan.
[muokkaa] Jugoslavia toisen maailmansodan jälkeen
Jugoslavia pysyi pitkään yhtenäisenä, koska sitä johti toisen maailmansodan jälkeen kovalla kädellä entinen partisaanijohtaja Josip Broz Tito. Titon kuoleman jälkeen 1980-luvulla maan talous alkoi heiketä yhä enemmän. Jugoslavian tietä varjostivat kansallisuusriidat ja kommunistisen puolueen ylivalta. Kommunismin kausi alkoi julmalla stalinistisella diktatuurilla, jota hieman heikensi välirikko Stalinin kanssa vuonna 1948. Vapaamielisyys lisääntyi 60-luvulla ja oli huipussaan Kroatian keväässä 1970-71. Serbit olivat kommunistisessa Jugoslaviassa johtavassa asemassa mm. kommunistipuolueessa, armeijassa, virkamiehistössä ja yritysten johdossa.
Sosialistinen Jugoslavia perustettiin 29. marraskuuta 1943 Jajcessa Keski-Bosniassa. Tällöin maata vielä miehittävät saksalaiset ja tšetnikit olivat voimakkaita. Liittoutuneet tunnustivat Titon hallituksen maaliskuussa 1945. Jugoslavia erottettiin Kominformista 28. kesäkuuta 1948, koska Tito tuki Kreikan kommunistikapinaa. Länsi alkoi auttaa Jugoslaviaa vuonna 1949. Jugoslaviasta tuli serbijohtoinen markkinasosialistinen liittovaltio, jota luonnehtivat kansallisuusriidat. Toisinajattelijoiden vainot jatkuivat vuoteen 1985.
Jugoslavian kommunistipuolue hajautettiin vuoden 1952 puoluekokouksessa eri osatasavaltoihin. Talouden vapautuessa 50-luvulla pohjoisen ja etelän taloudellinen eriarvoisuus kasvoi, mikä nosti kansallisuusriidat taas pintaan. Kroatia joutui Jugioslaviassa maksumiehen asemaan, mutta oli hallinnossa syrjitty. Liberaaleimmillaan Jugoslavia oli 1960-luvun lopulla. Vuonna 1965 alkoi Titon johtama talousuudistus, ja seuraavana vuonna erotettiin kovia otteita käyttänyt sisäministeri Alexandr Rankovic. Jugoslavian talouskasvu oli voimakasta 60- ja 70-lukujen taitteessa, alamäki alkoi vuonna 1973. Vuonna 1967 julkaistiin sanakirja, jossa serbokroatian kielessä syrjittiin kroaatteja. Jugoslavian kommunistit alkoivat taas kiristää otettaan yhteiskunnasta vuonna 1969.
Jugoslaviaan tuli aluepuolustusjärjestelmä vuonna 1968 Tshekkoslovakian kriisin seurauksena. Eri alueitten puolustusta haluttiin tehostaa, koska pelättiin Neuvostoliiton sekaantuvan maan asioihin. Vuonna 1971 joulukuussa kukistui edellisen vuoden tammikuussa alkanut Kroatian kevät, jossa vaadittiin laajempaa itsehallintoa. Esille tuotiin myös se, miten Kroatian rahoilla kustannettiin tuottamattoman teollisuuden rakentaminen muualle. Kroaatteja ei ollut tarpeeksi hallinnon paikoilla. Lopulta vaadittiin Kroatialle omaa kansallispankkia, rahaa ja YK:n jäsenyyttä.
Marraskuussa 1971 puoluejohto vaati uutta valuuttatulojen jakamista. Kroatian puoluejohtaja Pero Pirker pahoinpideltiin joulukuussa kuoleman partaalle. Hän kuolikin myöhemmin vammoihinsa. Kroatian puoluejohto erosi 12. joulukuuta, ja Serbian vapaamielinen puoluejohto sai lähtöpassit vuonna 1972. Myöhemmin aluepuolustusjärjestelmä edisti osaltaan Jugoslavian hajoamista, samoin kuin liittovaltion hajauttaminen vuonna 1974. Toisaalta se tiivisti kommunistisen puolueen valvontaa ja poisti vaihtoehtoja vaaleissa. 70-luvun puolivälin jälkeen maa jäätyi pysähtyneisyyteen.
[muokkaa] Jugoslavia 1980-luvulla
[muokkaa] Titon kuolema
Luultavasti jo Tito pelkäsi serbien ylivaltapyrkimyksiä, mutta hän oli joutunut kukistamaan kroaattien separatismin. Ihmiset ajattelivat Titon kuoleman nostavan kansallisuusriidat esiin. Sisällissotaa pelättiin heti Titon kuoleman jälkeen.
Josip Broz Tito kuoli 4. toukokuuta 1980. Tämän jälkeen presidentin virka kiersi puolivuosittain eri osatasavaltojen välillä presidenttineuvostossa. Puoluejohtajan virka vaihteli samalla tavoin Jugoslavian kommunistiliitossa. Näin Jugoslaviaa johti kaksi elintä, joissa kummassakaan yksikään ei pitänyt pitkään valtaa. Liittohallituksen valta ulottui etupäässä talouteen. Presidentti oli myös Jugoslavian liittoarmeijan komentaja. Titon kuoleman jälkeen Jugoslaviaan ei ollut heti tarjolla hänen veroistaan vahvaa johtajaa.
[muokkaa] Kosovon mellakat
Kosovossa alkoi pienestä syystä mellakka yliopistolla maaliskuussa 1981. Mielenosoituksessa protestoitiin mm. huonoa ruokaa ja asumista vastaan. Mellakka ei ollut poliittinen, mutta albaanipoliisi hajotti sen kyynelkaasulla. Syntyi tappelu. Opiskelijat mellakoivat uudestaan kahden viikon päästä Pristinassa, ja tällä kertaa serbienemmistöiset poliisit mukiloivat myös mielenosoitukseen osallistumattomia albaaneja. Tämä johti uusiin mielenosoituksiin, joissa kuoli jopa yli sata henkeä. Poikkeustila alkoi Kosovossa 2. huhtikuuta.
Serbit alkoivat heti levittää TV:ssä albaanivastaista propagandaa, joissa albaaneja syytettiin kaikista mahdollisista rikoksista. Jo joulukuussa 1981 serbit syyttivät autonomisia alueita siitä, että niiden itsehallinto venyi yli perustuslain pykälien ja että ne pyrkivät osatasavallan asemaan. Serbejä muutti Kosovosta pois kansallisuusriitoja seuranneen molemminpuolisen ahdistelun vuoksi. Kosovo oli Jugoslavian sotien alkupiste.
Milošević eteni kommunistpuuolueen keskuskomiteaan 1982.
[muokkaa] Milošević nousee johtoon
Vuonna 1986 serbien johtoon nousi äärikansallismielistä aatetta hyväksikäyttävä sosialistijohtaja Slobodan Milošević. Hän ei halunnut tehdä Jugoslaviasta löyhää valtioliittoa eli konfederaatiota, jota kroaatit ja sloveenit vaativat. Serbien tavoitteena oli yhtenäinen, serbivetoinen Jugoslavia ja mikäli tämä ei onnistuisi, Suur-Serbia. Joulukuussa 1985 serbialainen nationalisti Vuk Drasković syytti Kroatian kommunisteja Kroatian serbiyhteisöön kohdistuvasta "kulttuurillisesta kansanmurhasta".
Perusajatus oli: kaikki serbit samassa valtiossa. Tämä aate oli ollut tiedossa pitkään ennenkin, ja sanoiksi sen tiivisti Serbian taide- ja tiedeakatemiassa laadittu muistio, jossa tuotiin esille ajatus serbeistä syrjittynä kansanosana. Muistion mukaan Jugoslavia oli hajaantumassa ja kroaatit uhka serbeille. Jugoslavian osatasavallat olisi alistettava tiiviimpään kontrolliin. Muistioon oli kerätty 50 000 nimeä. Sen laatijoina oli monia serbiälymystön jäseniä, mm. kirjailija Dobrica Cosić, joka toimi myöhemmin Tynkä-Jugoslavian presidenttinä. Muistio herätti närää Jugoslavian ei-serbeissä avoimen serbinationalismin takia ja myös Serbian kommunistipuolue tuomitsi sen.
Myös osatasavaltojen rajoista oli kiistaa. Serbit halusivat tulevien valtionrajojen kulkevan kansallisuuksien, ei silloisten rajojen mukaan, jotka oli serbien mielestä vedetty väärin serbejä syrjivästi. Muissa Jugoslavian osavaltioissa serbit olivat vähemmistönä, ja näiden alueiden enemmistöjä edustaneet johtajat halusivat itsenäistyä mahdollisimman pian. Serbien ja muiden kansallisuuksien pyrkimykset olivat täysin vastakkaiset ja tekivät maasta konfliktialttiin. Jugoslavian liittoarmeijaa serbialaistettiin 1985 -- 1987.
Samoihin aikoihin Sloveniassa alkoi älymystö vaatia kansallisia oikeuksia. 24. huhtikuuta 1987 Milošević alkoi tukea Kosovon raivostuneita mielenosoittajia, jotka valittivat joutuneensa albaanien taholta kaltoin kohdelluiksi. Milošević sanoi albaaneille kuuluisat sanansa "kukaan ei enää lyö teitä!"
Miloševićin pitkäaikainen ystävä ja tukija Ivan Stambolic vastusti avoimesti Miloševićin nationalismia, ja hänen kanssaan oli samaa mieltä Dragisa Pavlocic-niminen puoluepomo. Näin syntyi valtaistelu "jugoslavistien" ja serbikansallismielisten välille. Milošević päätti järjestää äänestyksen maltillisen Pavlovicin jatkamisesta puolueen johdossa, ja osa Miloševićin tukijoista allekirjoitti kirjeen, jossa väittivät Stambolicin painostaneen heitä äänestämään Pavlovicin puolesta. Kirje luettiin keskuskomitessa 24. syyskuuta ja sai puolueettomat komitean jäsenet Miloševićin puolelle erottamaan Pavlovicin. Kun Pavlovic erosi, nationalistinen linja voitti ja Miloševićilla oli puolue valvonnassaan. Pian syyskuun "kaappauksen" jälkeen joulukuussa maltillinen presidentti Ivan Stambolić joutui eroamaan Serbian presidentin paikalta. Vuonna 1988 Jugoslavian johdolle oli käynyt selväksi, että Sloveniassa oli vahvoja konfederaatiota vaativia, kommunismin uudistamista ja monipuoluejärjestelmää vaativia voimia.
[muokkaa] Levottomuuksien alku
Vuonna 1988 Milošević kehotti Kroatian serbejä vaatimaan itsemääräämisoikeutta. Milošević kaatoi paikallisia johtajia monilla alueilla mielenosoittajien avulla, joille hän piti puheita: "ei ole surun aika" vaan on "aika taistella". Lokakuussa Miloševićin tukijat ottivat vallan Montenegrossa ja Vojvodinassa.
Slovenian ja Kroatian kommunistijohtajat vastustivat Miloševićin serbinationalistista politiikkaa. Vuonna 1989 Kroatiassa esimerkiksi Kninin seuduilla oli lakkoja, joissa vaadittiin yhtenäistä Serbiaa. Kroatian serbivetoinen poliisi ei puuttunut näihin lakkoihin toisin kuin paikallinen poliisi Sloveniassa, jossa vastaavat lakot tukahdutettiin. Slovenialaiset pysäyttivät myös serbimielenosittajien joukkokokouksen, johon olisi osallistunut 40 000-100 000 Miloševićin määräyksestä paikalle kuljetettua serbiä. Sloveenit eivät kannattaneet serbien riehumista Kosovossa 1980-luvun lopulla, koska he aiheellisesti pelkäsivät mielenosoittajien kohdistavan seuraavan iskunsa heihin. Kun serbimielenosoitus Sloveniassa oli kukistettu, Serbia reagioi tapahtuneeseen jyrkän kielteisesti.
28. kesäkuuta 1989 Milošević piti Kosovo Poljessa kuuluisan puheensa, jossa hän lupasi tukea serbeille albaaneja vastaan. Milošević sanoi Kosovon serbeille kuuluisat sanansa: "Kukaan ei lyö teitä!". Oli Kosovo Poljen taistelun 600-vuotisjuhlapäivä. Vuoden 1989 lopulla romahti kommunismi Itä-Euroopan pienissä sosialistisissa maissa ja Berliinin muuri murtui. Tämä lisäsi Jugoslaviassakin pienten kansojen halua vapautua.
[muokkaa] Jugoslavia juuri ennen sotia
Jugoslavian hajoaminen alkoi viimeistään tammikuussa 1990, vaikka merkkejä tästä oli ollut jo ainakin kolmen vuoden ajan. Tilanne ei näyttänyt vakavalta vielä 1989. Tammikuussa nimittäin Slovenian ja Kroatian edustajat poistuivat kommunistiliiton kokouksesta, joka ei enää tämän jälkeen istunut. Tämä oli ennenkuulumatonta toisen maailmansodan jälkeisessä Jugoslaviassa. Kroatian komunistijohtajaa Ivica Račania ärsytti se, että Kroatian tuottamaa vaurautta verotettiin huomattavasti Serbian elättämiseen. "Kroatia ei enää syötä Serbiaa", Račan totesi. Slovenia ja Kroatia julistautuivat itsenäisiksi 25. kesäkuuta 1991.
Vuonna 1990 merkkejä lähenevästä sodasta näkyi koko ajan enemmän. Albaanien ja serbien aktiivisuus kasvoi, ja helmikuussa perustettiin Kroatian serbien sosialistinen puolue SDS. Maaliskuussa Vuk Drašković ja Vojislav Šešelj perustivat Serbian uudistusliikkeen. Serbioppositio oli nationalistisempi kuin Miloševićin johtama hallinto, joka oli vain nationalismia hyväkseen käyttävä vallanhaluinen joukko. Serbian kansalliskongressi perustettiin Srbissä Serbian ja Kroatian rajalla. Huhti-maaliskuussa kansallismielinen HDZ voitti Kroatian vaalit, ja Kroatian perustuslain muutosta alettiin valmistella. Heinäkuussa Serbiasta tuli monipuoluemaa, samaan aikaan Radovan Karadžić perusti Bosnian serbien demokraattisen puolueen.
Kesällä 1990 Milošević alkoi aseistaa Kroatiassa olevia ääriserbejä ja kiihottaa muita serbejä kapinaan Kninin eli Krajinan alueella. Maltilliset Krajinan serbijohtajat joutuivat sivuraiteille Belgradista tulevan kovan linjan kiihotuksen paineessa. Kroaatteja ajettiin pois Krajinasta, humalaiset serbit vartioivat tiesuluilla Kninin alueella. Serbian sosialistipuolue muodostetiin ja Milošević valittiin sen presidentiksi. Elokuussa Kroatian serbit halusivat Jugoslavian liittoarmeijan suojelukseen. Milošević valittiin vaaleilla Jugoslavian presidentiksi joulukuussa 1990. Samoihin aikoihin astui voimaan Kroatian uusi perustuslaki ja serbit perustivat Kroatiaan oman valtionsa, Krajinan serbitasavallan. Alueelliset kansanedustuslaitokset lakkasivat käytännössä toimimasta Vojvodinassa ja Kosovossa. Merkittävimmät albaanit erotettiin viroistaan maaliskuussa 1990. Heinäkuussa Kosovon albaanit äänestivät, että alue pysyy Jugoslaviassa. Sotatila julkistettiin Kosovoon samana vuonna. Avoimesti liittoarmeija alkoi aseistaa ja kouluttaa serbejä Kroatiassa huhtikuussa 1991.
CIA arvioi syksyllä 1990 Jugoslavian hajoavan melko varmasti väkivaltaisesti 18 kuukauden sisällä, mikä osoittautui oikeaksi. Kosovon tilanne oli ollut yleisessä tiedossa 1980-luvun lopulta lähtien. Länsivaltojen kanta Sloveniasta ja Kroatiasta kuuluviin soraääniin oli yhtenäisen Jugoslavian tukeminen. Jo huhtikuussa 1991 Balkan-asiantuntija Viktor Meier huomasi Euroopan yhteisön kyvyttömyyden Jugoslavian kriisin hallinnassa. Huhtikuun alussahan kolme EY:n edustajaa oli käynyt Belgradissa ja he olivat sanoneet tukevansa jakamatonta Jugoslaviaa. Saksa ja Itävalta olivat kuitenkin kannattaneet Kroatian ja Slovenian itsenäisyyttä innokaasti. Monet Euroopan maat tukivat myös Bosnian nopeaa itsenäistymistä Slovenian sodan jäätyä hyvin lyhyeksi. Länsimaat huomasivat noin viikon kuluttua taistelujen puhkeamisesta erehtyneensä, kun he luottivat keskushallinnon kykyyn pitää Jugoslavia koossa. Silti länsimaiden toimet, esimerkiksi Brionin julistus jäivät puolinaisiksi. Slovenia ja Kroatia tunnustettiin vasta joulukuussa 1991. Etyk-kokouksessa viikkoa ennen sotaa annettiin julkilausuma jossa tuettiin uudistuksia, ihmisoikeuksia ja Jugoslavian yhtenäisyyttä. Etyk vastusti Jugoslavian hajauttamista ja tuki Jugoslavian kriisin rauhanomaista ratkaisua.
Ennen Jugoslavian hajoamissotia alueen maissa lehdistön toiminta vapautettiin ja alettiin järjestää vapaita vaaleja. Näiden hyviltä vaikuttavien seikkojen seurauksena kuitenkin ennen suhteellisen maltillinen lehdistö täyttyi eri kansanryhmiä puolustavasta äärinationalistisesta propagandasta ja vaaleissa valtaan nousivat niin ikään tiukan nationalistista linjaa ajaneet poliitikot. Kroatiassa ja Sloveniassa päätettiin vuoden 1990 lopuilla järjestää kansanäänestys itsenäisyydestä seuraavana vuonna.
Kroatiassa alkoi serbien ja kroaattien välinen nahistelu vuonna 1990, ja kesällä 1991 kuultiin Kroatiassa monen kroaatin hoilottavan toisen maailmansodan aikaista ustaša-laulua. Kesällä 1991 pakeni Kroatiasta serbejä, jotka kertoivat kroaattien ahdistelleen heitä. Vuonna 1990 Jugoslavian liittoarmeija JNA alkoi kerätä aluepuolustusjoukoilta (TO) aseita. Kroaateilta kerättiin kaikki aseet ja Sloveniassakin onnistuttiin puolet aseista siirtämään liittoarmeijan haltuun. Serbit jättivät Serbian ja Montenegron aluepuolustukset toimimaan.
Serbit eivät halunneet päästä liittovaltiosta eroon saman tien, vaan neuvotella tulevista valtiorajoista väestöryhmien asuinpaikkojen mukaan. Serbihallinnon mielestä Jugoslavian osavaltioiden rajat olivat aikanaan epädemokraattisesti tehtyjä, joten niitä ei pitänyt nähdä lähtökohtana kysymyksessä. Muissa osavaltioissa kuin serbiassa serbit olivat vähemmistönä, ja näiden alueiden enemmistöjä edustaneet nationalistiset johtajat taas halusivat alueidensa itsenäistyvän mahdollisimman pian. Jugoslavian osavaltioiden rajat eivät noudatelleet alueiden etnisiä karttoja, ja ongelmaksi jäi eri osavaltioiden puolella asuneiden serbivähemmistöjen tilanne.
Kroaatit jäivät kiinni yrittäessään sakakuljettaa aseita Unkarista, mikä nosti Serbiassa suuren kohun. Liittoarmeija vaati poikkeustilan julistamista, jonka avulla tasavaltojen vaalitulokset voitaisi mitätöidä ,riisua paikalliset aseistetut joukot aseista ja itsenäisyyshankkeet peruuttaa. Milošević yritti hankkia presidenttineuvoston tuen liittoarmeijan toimille. 12. maaliskuuta 1991 Jugoslavian liittovaltion puolustusministeri serbikenraali Kadijevic uhkasi liittoarmeijan toimivan omin päin, jos neuvosto ei antaisi sille valtuuksia julistaa poikkeustilaa. Mutta serbipainostuksesta huolimatta yksimielisyyttä poikkeustilasta ei neuvostossa syntynyt. Armeijan käyttö olisi vaatinut mieluiten yksimielisyyttä, vähintään enemmistöä.
Maaliskuussa kiihkokansallinen oppositiojohtaja Vuk Drašković järjesti mielenosoituksen Miloševićin lehdistösensuuria vastaan. Poliisi hajotti joukon kyynelkaasun, vesisuihkujen ja panssareiden avulla. Sanotaan Miloševićin provosoineen mielenosoittajia, jotta voisi julistaa koko Jugoslavian alueelle poikkeustilan ja saada sen turvin koko hajoamassa oleven maan hallintaansa. Tätä ajatusta ei serbien painostuksesta huolimatta saatu läpi presidenttineuvostossa. Kun Milošević ei saanut pidettyä maata yhtenäisenä, hän jakoi salaa Bosnia-Hertsegovinan Kroatian presidentti Franjo Tudjmanin kanssa. Liittoarmeija oli Miloševićin takana vain osittain. Kroatian kansalliskaartia alettiin suunnitella huhtikuun alkupuolella 1991.
[muokkaa] Tapahtumia Serbiassa sodan aikana
Serbian johtaja Milošević loi puolidemokraattisen järjestelmän, jossa hallitus ohjasi maata tiukasti, mutta vallalal oli näennäinen parlamentarismi. Milošević pysyi vallassa mm yleensä estämällä oppositiopoliitikkojen esiintymisen TV:ssä vaalien alla. Milošević ammensi politiikkaansa voimaa serbien pelosta albaaneja kohtaan, ja liittoutumalla ortodoksikirkon kanssa. Milošević oli taitava poliittinne taktikko ja poliittisten junailujen mestari. Jotkut pienet opposition lehdet ja radioasemat saivat toimia vapaasti. Armeija oli suureksi osaksi Miloševićin puolella, ja poliisi tukahdutti mielenosoituksia kovaotteisesti.
Serbia ajautui suuriin vaikeuksiin vuonna 1992. Talous oli ollut vakavassa syöksykierteessä muutaman vuoden, ja miljoonat työläiset saivat palkkojaan vasta viikkokausia liian myöhään. Inflaatio söi rajusti dinaarin arvoa. Serbia joutui YK:n määräämään taloussaartoon toukokuussa 1992, joka kuitenkin vuosi mm. Makedonian kautta. Tämäkin ajoi Miloševićia vaikeuksiin, samoin kuin valtataistelu Jugoslavian sisällä. Opiskelijoiden lisäksi myös kansallismieliset kääntyivät Miloševićia vastaan. Prinssi Alexander oli erään Miloševićin vastaisen opposition keskushahmo. Alexander vieraili maassa 1992, jota oppositio juhli, jota taas Milošević säikähti. Vuonna 1992 Miloševićin kanssa kilpailivat vallasta silloin 72-vuotias äärikansallismielinen kirjailija Dobrica Ćosić ja liberaali oppositio DEPOS. Miloševićin eri vastustajat ajoivat hänet ahtaalle. Milošević päätti neutraloida opposition taipumalla ainakin näennäisesti joihinkin sen vaatimuksiin. Milošević tapasi vastoin tottumuksiaan liberaalin opposition johtoa suostuen presidentinvaalehin. Ćosić luopui myöhemmin presidentinvaaleista terveyssyistä. Milošević kutsui amerikkalaisen, alkuaan serbin, liikemies ja monimiljonääri Milan Panićin Serbian pääministeriksi korjaamaan taloutta kesäkuussa 1992. Mutta Panić alkoi tehdä omaa Miloševićin vastaista politiikkaansa, haluten lopettaa Bosnian sodan ja purkaa taloussaarron. Elokuussa 1992 Lontoossa pidetyssä kongressissa Panic tuomitsi Kosovon albaanien sorron ja Suur-Serbia-politiikan, ja vaatien yhdessä Ćosićin kanssa, ei tosin julkisesti, Miloševićia eroamaan, nöyryyttäen Miloševićia ja saaden hänen vihansa niskoilleen. Milošević ilmoitti Serbiassa televisiossa, että Panić oli Washingtonin ohjauksessa ja Ćosić:kin luopunut Serbian pyhistä arvoista. Panić puolestaan lupasi albaanijohtaja Ibrahim Rugovalle itsehallinnon, mutta albaanit ajoivat itsenäisyyttä. Ćosić pelästyi Miloševićin pelottelupolitiikkaa, johon kuului poliisioperaatio ja päätti vetäytyä terveyssyistä pois presidentinvaaleista. Panicin TV-esiintymiset ja maksulliset vaalimainokset estettiin Belgradin TV:ssä, ja Panić sai levitettyä vaalipropagandaansa vain itsenäisten Studio B- ja B 92-kanavien kautta. Näin liberaali Panic hävisi presidentinvaalit. Niinpä länsimielinen ministeri Milan Panić erosi joulukuussa 1992 ja Dobrica Ćosić kesäkuussa 1993. Joulukuussa 1992 voimistui radikaali, sotaa avoimesti kannattava puolue Serbian parlamentissa. 1993 inflaatio söi dinaarin arvoltaan merkityksettömäksi, ja serbiassa oli suuria mielenoosituksia. Äärikansallismielinen Vuk Draskovic joutui vankilaan missä häntä pahoinpoideltiin. 1993 lopuilla maassa oli taas parlamenttivaalit. 1994 dinaari sidottiin Saksan markkaan, ja Milošević alkoi irtautua Bosnia-politiikastaan. 1994-1995 maassa ei ollut suuria mielenosoituksia. 1996-1997 serbiassa osoitti mieltään Zajedno, jonka Milošević vaiensi liittoutumalla Vuk Draskovicin kanssa. Pian sen jälkeen massa alkoi toimia oppositioliike Otpor.
Serbiassa ja tynkä-Jugoslaviassa valta keskittyi vuosina 1992-1993 entistä vahvemmin äärinationalisteille. Serbian johtavalla eliitillä oli kytköksiä siellä kukoistaneeseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Ihmisiä katosi Serbiassa, ja heitä tapettiin vankeudessa julmalla tavalla.
[muokkaa] Kuuluisa taistelupaikkoja Jugoslavian sodissa
- Pakrac - ensimmäinen välikohtaus, johon liittoarmeija puuttui
- Plitvice - esimmäinen kuolemaan johtanut välikohtaus
- Borovo Selo - Kroatian sodan ensimmäinen väijytystaistelu
- Sarajevon piiritys
- Mostarin piiritys, kroaatit ja muslimit taistelivat
- Dubrovnikin piiritys
- Vukovarin piiritys
- Osijekin piiritys
- Srebrenican piiritys ja joukkoteloitukset
- Zepan piiritys ja teloitukset
- Gorazden piiritys
- Tuzlan piiritys
- Bosanski Brodin taistelu
- Bijeljina - ensimmäinen etninen puhdistus Bosniassa
[muokkaa] Katso myös
- Tšetnikit
- Ustaša
- Jugoslavian partisaanit
- Slovenian sota
- Kroatian sota
- Bosnian sota
- Kosovon sota
- Josip Broz Tito
- Slobodan Milošević
- Franjo Tudjman
- Alija Izetbegović
[muokkaa] Lähteet
- Marita Vihervuori: Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta
