Suomenlahden tykistösulku
Wikipedia
Suomenlahden tykistösulku oli 1930-luvulla Suomen ja Viron salaisena yhteistyönä kehitetty strateginen meripuolustus, jonka tarkoituksena oli Suomenlahden kapeimpaan kohtaan keskitetyillä järeiden rannikkotykkien ristitulella, panssarilaivoilla, sukellusveneillä ja merimiinoitteilla sulkea Neuvostoliiton Itämeren-laivasto Suomenlahden itäosiin ja siten turvata Suomen ja Viron länsirannikot maihinnousulta ja Itämeren laivaliikenne kauppasaarrolta sodan aikana.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sulkujärjestelmän kalusto vuonna 1939
Pääkalusto olivat Suomen ja Viron linnakesaarilla sijaitsevat järeät 12-tuumaiset kaksoistykkitornit, joiden kantama oli 43 kilometriä, mikä riitti vastapäiselle rannalle. Kaikki järjestelmän rannikkotykit:
- Porkkala:
- Helsingin edusta:
- Kuivasaari:
- 305/52 O2 -kaksoistykkitorni
- Isosaari:
- neljä 254/45 D -tykkiä
- Katajaluoto:
- neljä 254/45 D -tykkiä
- Rysäkari:
- neljä 254/45 D -tykkiä
- Villinki:
- neljä 254/45 D -tykkiä
- Kuivasaari:
- Tallinnan seutu:
Yhteensä vuonna 1939 järjestelmässä oli 29 järeää ja 16 raskasta rannikkotykkiä. Ne olisivat teoriassa pystyneet ampumaan tuhat kranaattia 5–6 minuutissa Suomenlahden poikki pyrkivää laivaosastoa kohti.
Panssarilaivat Ilmarinen ja Väinämöinen, joilla kummallakin oli neljä 10 tuuman tykkiä, kuuluivat myös järjestelmään, sekä seitsemän sukellusvenettä. Suomalaiset sukellusveneet olivat Saukko, Vesikko, Vesihiisi, Vetehinen ja Iku-Turso, sekä virolaiset Kalev ja Lembit.
Väli Mäkiluodosta Naissaareen oli tarkoitus miinoittaa tuhansilla miinoilla. Lisäksi Suomenlahti oli tarkoitus sulkea Suomesta Viroon kulkevan sukellusveneverkon avulla, kuten jatkosodan aikana meneteltiinkin.
[muokkaa] Sulkujärjestelmän tavoitteet ja toteutus
Suomen ja Viron puolustusyhteistyö haki muotoa Viron vapaussodasta lähtien. Viron pääministeri Konstantin Päts ehdotti Suomelle ensimmäisen kerran tammikuussa 1919 Suomenlahden sulkua Viron ja Suomen rannikkotykistöjen yhteistyönä. Viro oli itsenäistyttyään kunnostanut vetäytyneiden venäläisten jättämät Pietari Suuren merilinnoituksen tuliasemat muutamassa vuodessa. Suomessa vastaavaan ei kuitenkaan ryhdytty kuin vasta 1930-luvulla.
Sulkujärjestelmän suunnittelu pantiin alulle Ruotsin yleisesikunnan välityksellä vuonna 1929. Suomelle ja Virolle punaisen Itämeren-laivaston sulkemisesta, eli estämisestä sen länteen pääsy taistelukykyisenä, oli sodan tapauksessa kaksi strategista hyötyä. Se olisi estänyt Neuvostoliiton maihinnousun Suomen Ahvenanmaalle ja Viron Saarenmaalle ja Hiidenmaalle, ja sitä seuraavan kahden rintaman sodan. Se olisi myös estänyt Neuvostoliiton laivastoa luomasta Itämeren-kauppasaartoa eli maiden meriyhteyksien katkaisemista. Ruotsi toimi välittäjänä neuvotteluissa, koska Suomen ja Viron yhteistyö oli sille tehokas tapa vahvistaa sen omaa meripuolustusta. Ruotsi kuitenkin vältteli lupaamasta sotilaallista apua.
Sulkujärjestelmän sijoittaminen Tallinnan ja Porkkalan välille oli luonnollinen siksi, että Suomenlahti oli siinä kapein, jolloin rannikkotykkien kohteet voitiin tehokkaimmin alistaa ristituleen. Lisäksi vanhoja Pietari Suuren merilinnoituksen linnakkeita, jotka Viro oli jo kunnostanut, voitiin hyödyntää. Esimerkiksi Aegnan järeät tykit olivat ampumakunnossa, aikanaan ne arvoitiin maailman vahvimmiksi rannikkotykeiksi.
Tärkeä osa sulkujärjestelmää oli merimiinakenttä, joka oli tarkoitus laskea Mäkiluodon ja Naissaaren välille. Sen tarkempia suunnitelmia, kuin että miinoja on oltava tuhansia, ei kuitenkaan tiettävästi tehty. Miinojen hankintakin oli ilmeisesti tehtävä vasta sodan uhatessa, sillä Suomen ja Viron rauhanajan merimiinavarasto oli muuten selvästi riittämätön. Miinakentän arvioitiin kuitenkin harvanakin aiheuttavan varmoja tappioita laivaosastolle, eikä niiden raivaamiseen olisi ollut helppoa tilaisuutta tykistön häirinnän vuoksi.
Tykistö- ja miinasulusta selvinneitä laivoja oli tarkoitus metsästää Suomen ja Viron sukellusveneillä. Sukellusveneiden tuli odottaa läpimurtoa yrittävää laivaosastoa Hangonniemen eteläpuolella ja toimia yhdessä.
[muokkaa] Meripuolustuksen rakentaminen
Suomen järeät tykkitornit oli varustettava maan itsenäistyessä venäläisten jättämillä 12-tuumaisilla putkilla. Niistä neljä määrättiin tykistösulun luomiseksi, joiden yksi kaksoistorni sijoitettiin Porkkalan Mäkiluotoon ja toinen Helsingin edustan Kuivasaareen. Jos ne kaikki olisi keskitetty Porkkalaan kahteen kaksoistorniin, olisi ristituli Aegnan kanssa ollut tehokkainta. Suomessa kuitenkin laskettiin, että jos Neuvostoliitto saisi Tallinnan haltuunsa ja perustaisi sinne laivastotukikohdan, tarvitsisi Helsinki vahvan meripuolustuksen.
Elokuussa 1931 puolustusministeriö myönsi varat saarien varustamiseksi. Rakennustyöt alkoivat samana vuonna. Mäkiluodon kaksoistorni valmistui ampumakuntoon 1935 ja Kuivasaaren 1936. Viro päätti 1937 vahvistaa tykistösulkua ja Tallinnan puolustusta varustamalla Naissaaren yhdellä 12-tuumaisella kaksoistykkitornilla. Sen oli määrä valmistua vuoteen 1945 mennessä.
Rakennustöiden alkua seurasi välittömästi Suomen ja Viron yhteistyön tiivistyminen. Virolaiset luovuttivat Suomelle venäläisten jättämät kaksoistykkitornin piirustukset, opettivat tornin käyttöä Aegnassa ja kauppasivat arvokkaita tornin osia. Suomalaiset antoivat virolaisille järeiden tykkien ballistisia ammuksia ja rannikkotykin taktillista tietoutta.
Viron oli tarkoitus varustaa laivastonsa kolmella uudella sukellusveneellä sulkujärjestelmän tarpeisiin, mutta suuri lama vaikutti maahan niin, että sukellusvenehankintoja oli lykättävä. Varat se sitten hankki myymällä laivastostaan hävittäjä Lennukin ja Vambolan 1933. Sukellusveneet tilattiin Iso-Britanniasta osittain sotilaallisten suhteiden lähentämiseksi. Yhdistyneelle kuningaskunnalle myös luovutettiin salaista tietoa sulkuyhteistyöstä. Sukellusveneet Viro sai 1937. Niiden asejärjestelmät yhdenmukaistettiin suomalaisten kanssa yhteistoiminnan helpottamiseksi.
Mäkiluodon puolustamiseksi maihinnousulta Rönnskär ja Träskö varustettiin kumpikin kahdella 6-tuumaisella tykillä. Myös Aegna ja Naissaari varustettiin yhteensä yhdellätoista 6-tuumaisella. Koska näiden tykkien kantama oli 20 kilometriä, pystyivät ne ampumaan molemmilta puolilta kapeikon keskelle ja siten myös vahvistamaan tykistösulkua. Helsingin edustalla puolestaan Isosaari, Katajaluoto, Rysäkari ja Villinki varustettiin kukin neljällä 10-tuumaisella tykillä. Niiden tuli puolustaa Helsinkiä ja Kuivasaarta, mutta ne pystyivät myös leikkaamaan Aegnan 12-tuumaisten kantaman, ja siten vahvistamaan tykistösulkua. Lisäksi Suurupin linnakkeella Tallinnan länsipuolella oli kolme 9,2-tuumaista tykkiä.
Suunnitelmaan kuului olennaisena osana tulenjohtojen yhteistyö. Suomalaiset pystyivät johtamaan virolaisten tykkien tulta ja päinvastoin. Täten järeiden tykkien tulta pystyttiin johtamaan toiselle rannalle tuliasemien horisontin taa. Viron rannikolle rakennettiin useita tulenjohto- ja mittausasemia, ja ne kytkettiin Suomenlahden ali kulkevaan merikaapeliin. Ensimmäiset tulenjohtojen yhteistoimintaharjoitukset järjestettiin syksyllä 1936. Tämä harjoitus vei yhteistyön itsenäisen Suomen historiassa ainutlaatuiselle tasolle, kun suomalaisista tykeistä ammuttiin Viron aluevesille. Tykistön yhteisharjoituksia järjestettiin joka vuosi siitä eteenpäin.
Panssarilaivojen Väinämöinen ja Ilmarinen tarkoitus oli asettua ankkuriin Mäkiluodon lähistölle ja kytkeytyä merikaapeliin, jotta virolaiset olisivat voineet johtaa ja mitata laivojen 10-tuumaisten tykkien tulta. Niiden oli myös kyettävä liikkumaan molempien maiden saariston suojassa ja ampua liikkeessä. Panssarilaivat tutustuivat Viron saaristoon purjehduksilla. Viron laivasto teki vastaavia purjehduksia Suomen rannikolla. Maiden sotalaivat harjoittelivat strategista yhteistoimintaa alkaen vuodesta 1933. Sukellusveneiden yhteistoimintaharjoitus oli 1939.
[muokkaa] Sulkuyhteistyön päättyminen ja vaikutus
Yhteistyö oli sotilassalaisuus. Neuvostoliitto oli siitä kuitenkin tietoinen alusta alkaen. Kopioita suomalaisista suunnitelmista toimitti Neuvostoliitolle vakooja luutnantti Vilho Pentikäinen. Sulkujärjestelmän olemassaolo synnytti huolta puna-armeijassa ja maan poliitikoissa.
Puna-armeija järjesti 1930-luvun lopulla kolme strategista sotapeliä, jossa se tutki sulun tehokkuutta. Sotapeleissä oletettiin, että Saksa hyökkäisi Neuvostoliittoon Puola, Suomi, Viro ja Latvia liittolaisinaan. Kaikki sotapelit päätyivät siihen, että sulun läpäiseminen olisi mahdotonta ilman vakavia tappioita, mihin myös Suomi ja Viro olivat sotapeleissään päätyneet.
Suomenlahden sulkujärjestelmän mahdollisuus päättyi, kun Viro allekirjoitti Neuvostoliiton painostamana sen kanssa avunantosopimuksen syyskuussa 1939. Talvisotaa edeltäneissä Suomen ja Neuvostoliiton neuvotteluissa lokakuussa 1939 Stalin ilmoitti haluavansa Hankoniemen Puna-armeijan käyttöön, että se voisi rautatietykein sulkea Suomenlahden välillä Hangosta Viron Paldiskiin.
Vuosikymmenen kestäneen panostuksen jälkeen Suomen rannikkotykistö oli talvisodan alkaessa kenties ainoa aselaji, joka oli kalustonsa puolesta valmis sotaan, vaikkakin operatiiviset suunnitelmat olivat vanhentuneet Viron ja Neuvostoliiton avunantosopimuksen myötä. Sodan luonteen vuoksi meripuolustus oli kuitenkin merkityksetöntä. Tykistösulun yhteiseksi tulenjohtamiseksi rakennettuja merenalaisia kaapeleita käytettiin edelleen Suomen ja Viron tiedusteluyhteistyöhön, ja Suomi sai talvisodan aikana arvokasta ja tarkkaa tiedustelutietoa Virosta. Lopullisesti Viron ja Suomen sotilaallinen yhteistyö päättyi Neuvostoliiton miehitettyä Viron 1940 ja sitä myöten Viron itsenäisen armeijan olemassaolon loputtua.
Jatkosodassa Suomi ja Saksa sulkivat neuvostolaivaston Suomenlahdelle jo Barbarossa-yöksi lasketulla miinakentällä. Suomen ja Saksan laivastojen yhteistyö alkoi jo 17. kesäkuuta 1941, päiviä ennen operaatio Barbarossaa ja jatkosodan virallista toteamista Suomen puolelta 26. kesäkuuta 1941 Neuvostoliiton Suomeen suorittamien lentopommitusten vuoksi.
Puna-armeija tuhosi Viron rannikkotykit vetäytyessään. Suomalaiset rakensivat kuitenkin Naissaareen tulenjohtotornin, voidakseen tähystää Suomenlahden koko leveydeltään Mäkiluodon järeiden tykkien tulen paremmaksi johtamiseksi. Merkittäviä taisteluammuntoja ei käyty, mutta sulku pystyi olemassaolollaan turvaamaan Suomen ja Saksan välisen kauppalaivaliikenteen jatkosodan ajan Neuvostoliiton laivaston toiminnalta. Toisesta maailmansodasta johtuen Baltian rannikolla on ollut runsaasti merimiinoja, mitä on käyty purkamassa vielä 2000-luvullakin useiden laivastojen toimesta harjoituksina.
Jatkosodan päätyttyä Suomen ja Viron sotilasyhteistyön salaamiseksi Puolustusvoimien johto hävitytti asiakirjat, koska sopimusten mukaisesti liittoutuneiden valvontakomissiolla oli oikeus saada suomalaisia sotilasasiakirjoja. Yhteistyöstä tietävät virolaiset poliittiset ja sotilaalliset johtajat koottiin vankileireille muiden tavoin Neuvostoliiton miehittäessä Viron 1940. Näistä syistä ja Suomen puolueettomuuspolitiikkaan liittyneen varovaisuuden vuoksi Suomenlahden tykistösulku pysyi suurelta yleisöltä tuntemattomana 1990-luvulle asti, jolloin siitä alettiin kirjoittaa.
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Jari Leskinen (1999): Veljien valtiosalaisuus — Suomen ja Viron salainen sotilaallinen yhteistyö Neuvostoliiton hyökkäyksen varalle vuosina 1918–1940. Werner Söderström osakeyhtiö. ISBN 951-023828-7.
