Adolf Eichmann
Wikipedia
Karl Adolf Eichmann (s. 19. maaliskuuta 1906, Solingen — k. 1. kesäkuuta 1962, Ramla, Israel) oli SS-everstiluutnantti, Obersturmbannführer, natsi-Saksassa.
Häntä pidetään holokaustin Endlösungin ("Lopullinen ratkaisu") pääsuunnittelijana. Hän organisoi keskitysleireille lähetettävien ihmisten tunnistamisen ja kuljetukset. Tästä syystä häntä usein kutsutaan Kolmannen valtakunnan "pääteloittajaksi". Jälkikäteen on kuitenkin kiistelty hänen asemastaan natsihallinnossa. Eichmann ei itse ollut päätöksentekijänä Kolmannen valtakunnan tärkeimmissä juutalaiskysymyksissä. Hänen henkilönsä on joka tapauksessa muodostunut esimerkiksi "väkivallan virkamiehestä", joka suostuu sortokoneiston käyttöön ja ottaa vastaan epäinhimillisiäkin käskyjä kyseenalaistamatta niitä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Varhaiset vuodet
Adolf Eichmann syntyi ja kasvoi Solingenissa Saksassa. Hänen isänsä oli kirjanpitäjä paikallisessa voimalaitoksessa ja perhe muutti isän työn mukana Linziin, Itävaltaan vuonna 1913. Lapsena Eichmann oli melko tummahipiäinen ja siksi muut lapset kiusasivat häntä usein sanomalla Eichmannin näyttävän "juutalaiselta". Hänen isänsä siirtyi öljyalalle, jolla myös Adolf Eichmann työskenteli nuoruutensa.
[muokkaa] Natsi-Saksa
Huhtikuussa 1932 Adolf Eichmann liittyi natsipuolueeseen. Hän tutustui mm. Ernst Kaltenbrunneriin, jonka isällä oli ollut yhteisiä liiketoimia Eichmannin isän kanssa. Vuonna 1934 Eichmann palveli SS-alikersanttina Dachaun keskitysleirillä, jossa hän kiinnitti Reinhard Heydrichin huomion. Sen jälkeen hän liittyi turvallisuuspalveluun, Sicherheitsdienstiin, jonka Berliinin toimistoon hän pääsi töihin. SD:n "juutalaisosaston" päälliköstä Edler von Mildensteinista tuli Eichmannin oppi-isä, joka innosti häntä perehtymään sionismiin ja juutalaisuuden historiaan.
Syyskuussa 1937 hänet lähetettiin yhdessä esimiehensä Herbert Hagenin kanssa Palestiinaan tutkimaan mahdollisuuksia juutalaisten siirtämiseksi Saksasta Palestiinaan. He matkustivat Haifaan, mutta he saivat brittiviranomaisilta ainoastaan kauttakulkuviisumit, joten he menivät Kairoon. Siellä he tapasivat Haganahin jäseniä, mutta keskusteluiden sisällöstä kiistellään. Heillä oli tarkoituksena myös tavata Palestiinan arabijohtajia kuten Jerusalemin muftin Amin al-Husaynin, mutta britit estivät heidän pääsynsä maahan. Jälkeenpäin he kirjoittivat raportin, jossa he esittivät siirtosuunnitelmien hylkäämistä. Eichmannin ja Hagenin mielestä se ei ollut taloudellisesti järkevää ja se ei sopinut Saksan politiikkaan, joka ei kannattanut juutalaisvaltion syntymistä Lähi-itään.
Matkan jälkeen Eichmann siirrettiin SD:n Wienin toimistoon. Maaliskuussa 1938 Saksa miehitti Itävallan ja pelko levisi itävallanjuutalaisten keskuuteen. Eichmann kehitti erityisen "koontilinjan", jolla juutalaiset jotka halusivat poistua maasta järjestelmällisesti riisuttiin omaisuudestaan, käteisestä rahastaan ja oikeuksistaan. Muutamassa kuukaudessa Eichmannin toimisto oli siirtänyt 150 000 juutalaista ja hänet siirrettiin Prahaan organisoimaan samankaltaista toimintaa.
[muokkaa] Toinen maailmansota
Lokakuussa 1939 Eichmannista tuli Valtakunnan pääturvallisuusviraston, RSHA:n Amt IV B 4:n päällikkö. Amt IV B 4 (alun perin IV D 4) oli Gestapon alajaosto, jonka vastuulla oli juutalaisiin liittyvät asiat. Eräs hänen ajatuksistaan oli neljän miljoonan Euroopan juutalaisen siirtäminen Madagaskarille, mutta se osoittautui liian utopistiseksi. Sodan aikana Eichmann sai SS-Obersturmbannführerin arvon.
Eichmann osallistui Wannseen konferenssiin vuonna 1942, jossa päätettiin "juutalaiskysymyksen lopullisesta ratkaisusta". Lopullinen ratkaisu tarkoitti juutalaisten massatuhoa heidän pakkosiirtämisensä sijaan.
Sodan loppuvaiheissa Eichmann piti majaa Budapestissa ja organisoi Saksan miehittämän Unkarin juutalaisten tuhontaa. Suuren osan likvidoivat unkarilaisen Nuoliristi-järjestön jäsenet, osa määrättiin raskaille kuolemanmarsseille kohti länttä.
[muokkaa] Sodanjälkeinen aika
Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalaisjoukot ottivat Eichmannin kiinni. Tämän onnistui kuitenkin paeta vankileiriltä 1946. Monien vaiheiden jälkeen (hän oleskeli Vatikaanivaltion passilla mm. Italiassa ja Lähi-idässä) hän asettautui Argentiinaan vuonna 1950 nimellä Ricardo Klement ja toi myöhemmin maahan myös perheensä. Paikallisessa saksalaisyhteisössä karkurin henkilöllisyys oli melko laajalti tiedossa.
Mossadin (Israelin salainen palvelu) joukot (johtajanaan Peter Malkin) kaappasivat Eichmannin 11. toukokuuta 1960 ja hänet lennätettiin El Alin lentokoneella Argentiinasta Israeliin 21. toukokuuta 1960. Mossadin tuon aikainen päällikkö Isser Harel kirjoitti operaatiosta sittemmin kirjan Kaappaus Garibaldinkadulla (engl. The House on Garibaldi Street).
[muokkaa] Oikeudenkäynti
Adolf Eichmannin oikeudenkäynti israelilaisessa oikeudessa Jerusalemissa alkoi 11. helmikuuta 1961. Häntä vastaan luettiin 15 rikossyytettä mukaan lukien syytteet rikoksista ihmiskuntaa vastaan, rikoksista juutalaisia vastaan ja osallistumisesta laittomaan organisaatioon.
Oikeudenkäynti sai paljon kansainvälistä julkisuutta ja kiistelyä osakseen. Israelin hallitus kiihdytti kohua sallimalla kansainvälisen median kuten radio- ja TV-asemien lähetykset oikeudenkäynnistä ilman rajoituksia. Televisiokatselijat näkivät epämääräisen miehen istumassa luodinkestävässä kopissaan kuuntelemassa kun todistajat, joista monet olivat holokaustista selvinneitä, kävivät kertomassa hänestä ja hänen roolistaan uhrien lähettämisessä keskitysleireille. Koko oikeudenkäynnin ajan Eichmann pysyi väitteessään, että hän totteli vain käskyjä ja koetti täyttää velvollisuutensa.
Tuomittuna syylliseksi kaikkiin syytteisiin Eichmann tuomittiin kuolemaan 2. joulukuuta 1961, ja hänet hirtettiin muutama minuutti keskiyön jälkeen 1. kesäkuuta 1962 Ramlan vankilassa. Israelin presidentillä oli mahdollisuus armahtaa Eichmann, mutta hän kieltäytyi. Eichmannin ruumis poltettiin ja tuhkat ripoteltiin Välimereen kansainvälisille vesille, Tel Avivin ulkopuolelle. Eichmannin teloitus on ainoa siviilikuolemantuomio, joka on pantu täytäntöön Israelissa.
Juutalainen filosofi Hannah Arendt kirjoitti oikeudenkäynnistä kirjan Eichmann in Jerusalem. Sen kohuttuja johtopäätöksiä oli, että pahuus saattaa olla jotain arkisen banaalia tai byrokraattisen iskostunutta, eikä siinä tarvitse olla ulkonaisesti mitään demonista.
