Väinö Tanner

Wikipedia

Väinö Tanner

Väinö Alfred Tanner (12. maaliskuuta 1881 Helsingissä – 19. huhtikuuta 1966 Helsingissä) oli merkittävimpiä suomalaisia poliitikkoja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Joskus Tanner on nimetty ensimmäiseksi sosiaalidemokraattiseksi presidentiksi, koska hän keväällä ja kesällä 1927 oli pitkään sairauslomalla olleen presidentti Relanderin sijainen.

[muokkaa] Uran alku

Väinö Tanner syntyi jarrumiehen ja torpparin tyttären lapsena 1881, mutta luki itsensä vaatimattomasta taustasta huolimatta ylioppilaaksi 1900 ja suoritti tämän jälkeen Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tanner opiskeli lakia ja valmistui 1911. Tutustuttuaan Saksassa osuustoimintaliikkeeseen hän omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen.

Tanner oli osuustoimintaliikkeen pioneereja Suomessa ja nousi Elannon hallintoneuvostoon 1907, SOK:n puheenjohtajaksi 1909 ja Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Eduskuntaan hänet valittiin ensimmäisen kerran 1907. Jo tuolloin Tanneria pidettiin SDP:n oikeistosiiven edustajana ja hän kannatti yhteistyötä maltillisten porvarien kanssa. Vuonna 1917 Tanner toimi Oskari Tokoin senaattissa valtiovarainsenaattorina ja vastasi jonkin aikaa myös elintarvikekysymyksistä.

Suomen sisällissodassa hän pysytteli sivussa ja nousi sen jälkeen uudelleen käynnistetyn SDP:n puheenjohtajaksi vuosiksi 1918 - 1926. Vuoden 1918 sodan jälkimainingeissa lähes koko työväenliikkeen johto joutui valkoisten voiton seurauksena maanpakoon tai vankilaan. Vanhojen johtajien äkillinen katoaminen avasi tien sodasta syrjässä pysytelleelle Tannerille. SDP:n puheenjohtajana Tanner oli myös Suomen valtuuskunnan jäsen Tarton rauhanneuvotteluissa 1920.

Väinö Hupli ja hänen joukkonsa ”huplilaiset” saivat yllättäen syrjäytettyä Tannerin puheenjohtajan paikalta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Tanner teki kuitenkin näyttävän paluun suoraan SDP:n vähemmistöhallituksen pääministeriksi pian eronsa jälkeen.

Presidentin sijaisena Tanner otti 16. toukokuuta 1927 Helsingissä vastaan armeijan lippujuhlan ja suojeluskuntaparaatin. Tuolloin poliittisen rintamalinjan molemmin puolin tunnettiin suurta hämmennystä, että kansalaissodan hävinneen osapuolen edustaja vastaanottaa valkoisten voitonparaatin 16.5.1918 muistojuhlan.

Tannerin pääministerinä ja presidentin sijaisena saamaa arvostusta kuvaa teollisuusjohtaja Rafael Haarlan hänelle joulukuussa 1929 tekemä diktaattoritarjous. Jos Tanner olisi antanut suostumuksensa, niin Haarla olisi lupauksensa mukaan parissa kuukaudessa koonnut juntan hänen taaksensa. Tanner kuitenkin kieltäytyi kunniasta kertoen kannattavansa demokratiaa.

Huplilaisten ja tannerilaisten puolueriita jatkui aina vuoden 1930 puoluekokoukseen, jolloin tannerinmieliset palasivat SDP:n johtoon.

Tannerin valta nousi huippuunsa 1930-luvun lopulla punamultahallituksen aikana. Paavo Haavikko on jopa puhunut sotienvälisestä Suomesta ”Tannerin tasavaltana".

Väinö Tanner oli pääministerinä vuosina (1926-1927), valtiovarainministerinä (1937-1939), ulkoministerinä (1939-1940), ja talvisodan jälkeen kauppa- ja teollisuusministerinä (1940-1942), erottuaan Neuvostoliiton vaatimuksesta ulkoministerin virasta. Kaikkiaan Tanner oli ministerinä 2756 päivää. Vuosina (1927- 1945) hän toimi Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtajana.

[muokkaa] Sotasyyllisyys

Jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Tanner tuomittiin viiden ja puolen vuoden vankilatuomioon helmikuussa 1946. Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Hänen on arvioitu kestäneen rangaistuksen sotasyyllisistä parhaiten, ja tässä on saattanut auttaa Tannerin sisällissodan jälkeen vankina olosta hankkima kokemus sekä työväenjohtajan tuulisella paikalla saatu karaistuminen. Hän muun muassa aloitti muistelmiensa kirjoittamisen ja käänsi englannin- ja ruotsinkielisiä kirjoja.

[muokkaa] Paluu politiikkaan

Vapauduttuaan 1948 Tanner palasi politiikkaan. Eduskuntaan hän nousi uudelleen 50-luvun alussa. Väinö Tannerin nousu puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1957 kiihdytti osaltaan SDP:n hajaannusta ja TPSL:n syntyä. Tanner luopui eduskuntapaikastaan 1962 ja puolueen puheenjohtajuudesta 1963.

Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan ja parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Oikeistolaisessa katsannossa Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä. Vasemmistolaisessa katsannossa häntä on pidetty jopa luokkapetturina. Silloin on usein tuotu esille hänen melko kritiikitön suhtautumisensa sotimiseen Saksan rinnalla.

Tanner ei ollut kritiikitön Saksan suhteen. Neuvostoliitto miehitti kesällä 1940 sille vuotta aiemmin sotilastukikohtia luovuttaneet Viron ja Latvian. Molotov vieraili Saksassa kesällä 1940, ja pyysi vapaita käsiä myös Suomen suhteen, mutta nyt Hitler ei niitä enää Neuvostoliitolle myöntänyt. Neuvostoliitto esti myös puolustusliiton perustamisen Ruotsin kanssa. Suomen ainoaksi turvaksi Neuvostoliittoa vastaan jäi Saksa. Ensimmäiset epäilynsä Saksan voiton suhteen Tanner esitti jo vuoden 1941 lopussa Saksan vierailunsa jälkeen. Ilman Saksalta saatua ilmatorjunta- ja hävittäjäapua apua Suomen rintama olisi todennäköisesti murtunut kesällä 1944. Tanner puolusti kansanvaltaa ja demokratiaa rohkeasti ja tinkimättämästi koko elämänsä ajan.

Tanner on, osittain hänet esikuvakseen maininneen Paavo Lipposen myötävaikutuksella, kokenut eräänlaisen renessanssin ja maineenpalautuksen 1990-luvulta alkaen.

Tanner toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1907-1910, 1914, 1919-1926, 1930-1944, 1951-1953 ja 1958-1961. Presidentin valitsijamies hän oli vuosina 1950, 1956 ja 1962.

[muokkaa] Kirjallisuus

Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä (Edita 2005)
Jaakko Paavolainen: Väinö Tanner 1-4 (Tammi 1977-1989)
Lasse Lehtinen & Hannu Rautkallio: Kansakunnan sijaiskärsijät Kansakunnan sijaiskärsijät (WSOY, 2005)