Charles de Gaulle
Wikipedia
| Ranskan presidentti | |
|---|---|
| Virassa: | 8. tammikuuta 1959 - 28. huhtikuuta 1969 |
| Edeltäjä: | René Coty |
| Seuraaja: | Georges Pompidou |
| Syntymäaika: | 22. marraskuuta 1890 |
| Syntymäpaikka: | Lille |
| Kuolinaika | 9. marraskuuta 1970 |
| Kuolinpaikka: | Colombey-les-deux-Églises |
| Puoliso: | Yvonne de Gaulle |
| Puolue: | UDR |
Charles André Joseph Marie de Gaulle 
kuuntele ääntämys? (Ranskassa usein général de Gaulle, 22. marraskuuta 1890, Lille – 9. marraskuuta 1970) oli ranskalainen kenraali ja poliitikko. Hän oli Ranskan viidennen tasavallan ensimmäinen presidentti vuosina 1958—1969. Hänen poliittista ideologiaansa kutsutaan gaullismiksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Nuoruusvuodet 1890–1912
Charles de Gaulle oli katolisen porvarisperheen perheen kolmas lapsi. Hän syntyi Lillessä ja vietti nuoruusvuotensa Pariisissa. Hänen isänsä toimi opettajana yksityisessä koulussa ja tutustutti poikansa Barrèsin, Bergsonin ja Pégyn ajatuksiin. Sukunimensä de liitteestä huolimatta suku ei ole aristokraattista, vaan kyse on murteen mukaan kieleen tulleesta lisästä, joka pitäisi kirjoittaa muotoon De, mutta joka on vakiintunut nykyiseen de-muotoon. Hänen äitinsä oli varakkaasta Lillen teollisuusyrittäjäsuvusta.
[muokkaa] Sotilasura 1912–1940
Nuori Charles de Gaulle valitsi sotilasuran. Hän meni tunnettuun ranskalaiseen Ecole Speciale Militaire de Saint-Cyr -sotilasakatemiaan vuonna 1908. Hän valmistui vuonna 1912 ja liittyi jalkaväkirykmenttiin ja toimi eversti Philippe Pétainin alaisuudessa.
Ensimmäisen maailmansodan alussa de Gaulle oli luutnantti, mutta ylennettiin pian kapteeniksi. Hän haavoittui ensimmäisessä taistelussaan 15. elokuuta 1914 Dinant'ssa. Toivuttuaan haavoittumisesta de Gaulle liittyi Champagnen rintamalla toimivaan 7:teen komppaniaan ja toimi sen komentajana. Hän haavoittui uudelleen 10. maaliskuuta 1915 Sommen rintamalla. Taisteluissa osoitettu älykkyys ja rohkeus, joskus jopa tottelemattomuuskin saivat 33. armeijakunnan päällikön tekemään hänestä adjutanttinsa.
Maaliskuussa 1916 hänen rykmenttinsä joutui saksalaisten hyökkäyksen kohteeksi ja tuhoutui lähes kokonaan lähellä Verdunin kaupunkia. Yrittäessään läpimurtoa jäljelle jääneiden miestensä kanssa hän haavoittui erittäin vakavasti kolmannen kerran, nyt pistimen iskuista. Tämän jälkeen hän antautui saksalaisten vangiksi.
Yritettyään pakoa sotavankeudesta de Gaulle siirrettiin Baijeriin Ingolstadtiin. Leiri oli tarkoitettu hänen kaltaisilleen hankalille ja pakoa yrittäneille sotavangeille. Ajankulukseen de Gaulle järjesti muille vangeille esitelmiä, joissa käsiteltiin käynnissä olevaa sotaa ja sen ongelmia.
Sijoituspaikkansa varmuudesta huolimatta de Gaulle yritti pakoa kaikkiaan viisi kertaa, yrityksissään kuitenkaan menestymättä. Aselevon jälkeen hänet vapautettiin vankeudesta. Näistä kahdesta ja puolesta vankeudessa vietetystä vuodesta hänelle jäi karvas muisto ja hän piti itseään hyödyttömänä sotilaana, josta ei ole mihinkään.
[muokkaa] Sotien välinen aika
Huolimatta pettymyksistään omiin sotilaallisiin kykyihinsä, de Gaulle jatkoi sotilasuraansa, toimien aluksi esikuntakenraali Maxime Weygandin ja sitten kenraaliksi kohonneen Philippe Pétainin alaisuudessa.
Neuvosto-Venäjän-Puolan sodassa vuonna 1920 de Gaulle oli vapaaehtoisena Ranskan sotilasavun joukoissa ja muodostamassa Puolan armeijaa. Hän taisteli ja teki itsestään kuuluisan taistelussa Zbrucz-joen lähellä. Hän vastaanotti Puolan korkeimman sotilasmitalin, Virtuti Militari. Hänet oli ylennetty majuriksi ja hänellä olisi ollut mahdollisuus merkittävään sotilasuraan Puolassa, mutta hän päätti palata Ranskaan. De Gaulle oli kiinnostunut myös teoreettisesta sodankäynnistä, erityisesti panssareiden käytöstä ja nopeista sotaliikkeistä. Puolan sodan kokemusten perusteella hän julkaisi lukuisia kirjoja ja artikkeleita armeijan uudelleen järjestämisestä. Teoksessa Vers l'Armee de Metier ("Armeijan tulevaisuus") hän esitti uusia ajatuksia mekanisoidusta sodankäynnistä.
Heinz Guderian ja Saksan armeijan esikuntakenraalit olivat kiinnostuneita de Gaulle'n ajatuksista. Kotimaassa Pétain kuitenkin torjui suurimman osan de Gaullen uusista ja uudistavista ajatuksista ja näin miesten väliset suhteet huononivat. Myös ranskalaiset poliitikot torjuivat de Gaullen ajatukset, poikkeuksena Paul Reynand, jolla oli myöhemmin merkittävä rooli de Gaullen uralla.
[muokkaa] Toinen maailmansota
Toisen maailmansodan alkaessa de Gaulle oli sotilasarvoltaan eversti. Hänen komentoonsa oli annettu sotilasosasto, joka koostui 5000 sotilaasta ja 85 panssarivaunusta. Saksan läpimurron jälkeen Sedanissa 10. toukokuuta 1940 de Gaulle teki vastahyökkäyksen Saksan panssarivoimia vastaan Montcornetissa 17. toukokuuta 1940 ilman lentokoneita ja niiden antamaa tukea. Tämä vastahyökkäys kuitenkin hidasti Saksan etenemistä. 28. toukokuuta de Gaullen johtaman yksikön tankit pakottivat saksalaisen armeijan vetäytymään Caumontissa. Hänestä tuli ensimmäinen ja ainoa ranskalainen komentava upseeri, joka toimillaan pakotti saksalaiset sotajoukot vetäytymään Ranskan miehityksen aikana.
de Gaulle nimitettiin tilapäisesti prikaatinkenraalin tehtävään (tätä tehtävänimitystä ei seurannut prikaatikenraalin sotilasarvo) 1. kesäkuuta 1940. Pääministeri Paul Reynand nimitti hänet kabinettinsa sota-asioiden alivaltiosihteeriksi. Pääministerin kabinetin jäsenenä hän vastusti antautumista saksalaisille ja tehtävänsä 15. kesäkuuta 1940 kun marsalkka Pétain nousi valtaan. de Gaulle ei hyväksynyt Pétainin pyrkimyksiä saada aikaan rauha saksalaisten kanssa. Tämän jälkeen hän poistui maasta ja siirtyi Isoon-Britanniaan.
Viimeisenä keinonaan tukea Saksalle antautumista vastustavia ministereitä Winston Churchill hyväksyi liiton Ranskan ja Ison-Britannian välillä Lontoossa 16. kesäkuuta 1940. Seuraavana päivänä de Gaulle saapui Lontooseen. Hän oli alivaltiosihteerinä tehnyt yhteistyötä Churchillin kanssa, joten yhteydenpito Ison-Britannian hallintoon piti muodostua helpoksi. Englannissa de Gaulle päätti puolustaa viimeiseen asti ranskalaista kansakuntaa ja alkoi järjestää Vapaan Ranskan joukkoja.
[muokkaa] 1940–1945 Vapaan Ranskan sotavoimat
De Gaulle piti puheen BBC:n radion välityksellä Lontoosta Ranskan kansalle. Brittien kabinetti yritti estää puheen pitämisen, mutta Winston Churchill antoi hänen pitää puheen. de Gaullen kuuluisa puhe "kesäkuun 18. kutsu" kuultiin Ranskassa klo 19 ja se kohotti kansallistunnetta. "Ranska voi hävitä taistelun mutta emme voi hävitä sotaa" oli hänen kuuluisin linjauksensa.
Ranskassa Yhdysvallat jatkoi Vichyn Ranskan tukemista, mutta Winston Churchillin hallitus tuki de Gaullen Vapaata Ranskaa, vaikkakin epävirallisesti. Virallisesti suhteet suosivat Vichyn hallitusta. Lontoossa de Gaulle muodosti vapaan Ranskan sotajoukot, joita hän myös johti.
[muokkaa] Vapaa Ranska
Sotaoikeus tuomitsi de Gaullen karkuruudesta neljäksi vuodeksi vankeuteen 4. heinäkuuta 1940. Hänet tuomittiin heinäkuussa 1940 sotaoikeudessa kuolemaan maanpetturuudesta syytettynä.
Saaden taaksen usean Ranskan siirtomaan tuen, eritoten afrikkalaisten maiden, hän muodosti Vapaan Ranskan, jonka toimintoja johti Ranskan kansallinen neuvosto. Hänestä tärkeintä oli kuitenkin pitää Ranska liittoutuneiden rintamassa Vapaan Ranskan joukkojen avulla ja jatkaa taistelua useilla eri rintamilla. Toisaalta hän onnistui kokoamaan vastarinnan Ranskan alueen sisällä. Erityisesti eversti Passyn, Pierre Brossoletten ja eritoten Jean Moulinin avustuksella hän muodosti valtioalueen sisällä taistelevan Vapaan Ranskan.
De Gaulle työskenteli siis yhteistyössä Ranskan sisäisen vastarintaliikkeen kanssa ja tuki Ranskan valloituksia Afrikassa. Englantilais-ranskalaisen hyökkäyksen jälkeen Pohjois-Afrikassa marraskuussa 1942, De Gaulle katsoi paremmaksi siirtää henkivartijansa Algeriaan toukokuussa 1943. Hän nimitti Henri Giraurdin ensimmäiseksi päälliköksi Yhdysvaltain ja liittoutuneitten joukkojen alaisuuteen.
Vaikka Yhdysvaltojen presidentin Rooseveltin toimesta de Gaulle joukkoineen oli jätetty Pohjois-Afrikan maihinnousun (operaatio Torch) ulkopuolelle, niin Ranskan vapautumiseen johtaneessa Normandian maihinnousussa, peitenimeltään "operaatio Overlord", Vapaan Ranskan joukot näyttelivät pientä, mutta symbolisen tärkeää roolia.
Algeriassa kesäkuussa 1944 perustettu Ranskan tasavallan väliaikainen hallitus (Gouvernement provisoire de la République Française) siirtyi Pariisiin syyskuussa 1944. Palattuaan takaisin Pariisiin, hän otti uudelleen käyttöönsä vanhan toimistonsa sotaministeriössä.
[muokkaa] Sodan jälkeen
Ranskan alueen vapautumisen myötä de Gaulle joudutti kolmannen tasavallan uudelleenkäynnistämistä ja Vichyn hallituksen lakkauttamista. Sodan jälkeen hän toimi myös nimetyn Väliaikaishallituksen pääministerinä syyskuusta 1944 20. tammikuuta 1946 asti. Poliittisen linjapuheensa, jossa hän hahmotteli Ranskan tulevaisuutta, kenraali de Gaulle piti Bayeux'ssa 16. kesäkuuta 1946.
Tänä lyhyenä toimikautena maassa koettiin ennätyksellinen uudistusten vaihe. Naisille annettiin äänioikeus, pankkeja, suuryrityksiä ja Saksan sotateollisuuden alaisuudessa vapaaehtoisesti toimineita yrityksiä (esim. Renault-autotehtaat) kansallistettiin ja luotiin uusi ja parempi sosiaaliturvajärjestelmä, koska Bismarckin luoma saksalainen malli oli ollut voimassa Elsassissa vuodesta 1918 lähtien. Suurin ja kansakuntaa voimakkaasti jakanut ongelma oli Saksan kanssa yhteistyössä toimineiden ihmisten (collaborateurs) tuomitseminen. Osa ranskalaisista ei ole koskaan antanut anteeksi de Gaullelle tätä vaihetta hänen poliittisessa toiminnassaan. Toisaalta tätä prosessiahan on jatkettu aina lähelle 1900-luvun loppua.
Kenraali de Gaulle erosi poliittisten puolueiden välisten kiistojen vuoksi. Syynä kiistoihin oli eritoten ns. neljännen tasavallan perustuslain, jota hän paheksui, hyväksyminen, sillä hän uskoi sen antavan tulevassa tasavallassa parlamentille liikaa valtaa.
[muokkaa] 1946-1958 Erämaavaelluksella
Vasemmistopuolueiden noustua valtaan sodan jälkeisessä Ranskassa de Gaulle joutui oppositioon. Toinen sija lokakuun 1946 vaaleissa ei tyydyttänyt de Gaullea, jolle ainoastaan ensimmäinen tila oli jotain. De Gaulle yritti parantaa poliittista asemaa perustamalla Ranskan kansan kokoomuksen RPF, Rassemblement du People Français, huhtikuussa 1947 mutta liike menetti kannatuksensa alkumenestyksen jälkeen. Hän vetäytyi aktiivisesta politiikasta toukokuussa 1953, vaikka johti kokoomuspuoluetta syyskuuhun 1955 asti.
Tämän jälkeen hän vetäytyi maatilalleen Colombey-les-deux-Eglisesiin, jossa hän kirjoitti sotamuistelmansa (Memoires de guerre). Tämä vetäytyminen oli osittain muodollista, sillä de Gaulle piti säännöllisesti yhteyttä poliittisiin päättäjiin, jotka hän tunsi sodan ja kokoomuspuolueen ajoilta. Hän seurasi tarkasti myös poliittista kehitystä Algeriassa.
[muokkaa] Paluu valtaan
Ranskassa ns. neljännen tasavallan aikaa sävyttivät heikot ja usein vaihtuvat hallitukset. Valta oli keskitetty perustuslain mukaan parlamentille ja keskenään taistelevat puolueet eivät pystyneet sopimaan pysyvistä ja pidemmälle katsovista toimintaohjelmista.
Neljännen tasavallan saavutuksia oli eittämättä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön, eli nykyisen EU:n ensimmäisen vaiheen aikaansaaminen ja onnistuminen tällä tavoin Saksan sotilaallisessa sitomisessa. Suurin epäonnistuminen oli Vietnamin sodassa kärsitty nöyryyttävä tappio ja vetäytyminen maasta, jota seurasi amerikkalaisten vastuunotto alueen pysymisestä ns. länsimielisenä. Myöskään Algerian tapahtumien rauhoittaminen ei onnistunut ja se olikin neljännen tasavallan kuolinsyistä tärkein.
[muokkaa] Algerian kriisi
Ranskan hallituksen epäonnistuneet toimenpiteet Algerian rauhoittamiseksi johtivat lopulla avoimeen Algeriassa asuvien ranskalaisten kapinointiin hallitusta vastaan. Nämä siirtolaiset hyökkäsivät Algeriassa olevan hallituksen rakennuksiin 13. toukokuuta 1958. Iskulla he halusivat Ranskan hallituksen kiinnittävän huomion arabinationalismin toimintaan ja Algerian itsenäistymispyrkimyksiin. Samana päivän perustettiin sotilaiden ja siviilien toimesta Comité de Salut Public-järjestö, joka johdossa toimi gaullisteille myötämielinen kenraali Jacques Massu. Ranskassa toimivien ranskalaisten sotilasjoukkojen komentaja kenraali Raul Salan ilmoitti radiossa, että armeija on "tilapäisesti ottanut vastuun Ranskan Algerian tulevaisuudesta". Pariisissa toimiva kansallinen parlamentti oli toimintakyvytön ratkaistessa syntynyttä kriisiä ja de Gaulle otti vallan. Myöhemmin hän on itse korostaen kertonut, että hän yksinkertaisesti poimi vapaana kulkevan vallan.
Lehdistötilaisuudessa 19. toukokuuta de Gaulle vastasi olevansa valmis kansakunnan palvelukseen. Monet olivat pahoillaan tästä armeijan hyväksymisestä. Samalla hän huomautti olevansa syvällisesti tasavaltalainen ja että hän ottaisi mahdollisesti vallan vain laillisia teitä käyttäen.
Kriisi syveni ranskalaisten sotilaiden hyökättyä Algeriasta Korsikalle ja maihinnoususta Ranskaan keskusteltiin. Poliittiset johtajat kaikilta suunnilta, erityisesti François Mitterrand ja kommunistit, jotka aikaisemmin olivat väittäneet häntä fasistiksi, hyväksyivät yksimielisesti kenraalin paluun valtaan. Ranskan presidentti Rene Coty luopui virasta 29. toukokuuta 1958. De Gaullesta tuli pääministeri kansalliskokouksen enemmistön päätöksellä 6 kuukaudeksi 1. kesäkuuta 1958 alkaen. Tällöin hän sai haltuunsa perustuslakia säätävän vallan.
Vallan saatuaan alkoi de Gaulle laatia maalle uutta perustuslakia ja siten toteuttamaan 1946 pitämänsä Bayeux'n puheen yhteiskunnallisia muutoksia. Uuden perustuslain (johon otettiin mallia mm. Suomessa tuolloin voimassa olleen perustuslain vallanjaosta presidentin, hallituksen ja eduskunnan kesken) tuli saada loppumaan parlamentaarinen diktatuuri, joka oli syynä hallitusten epävakauteen ja maan kaoottiseen politiikkaan.
Syyskuussa 1958 suorassa kansanäänestyksessä 83 prosenttia äänestäneistä hyväksyi uuden perustuslain ja siten myös ns. viidennen tasavallan perustamisen. Saman vuoden marraskuussa de Gaullen ehdokasryhmittymä voitti myös parlamenttivaalit ja sai tuekseen vahvan enemmistön. Joulukuussa suoritetussa epäsuorassa presidentinvaalissa hän sai 78% kannatuksen kaikkiaan 80 000 äänestykseen osallistuneelta valitsijamieheltä.
[muokkaa] 1958-1969 Presidenttinä
de Gaulle otti vastaan Ranskan tasavallan presidentin tehtävät 8. tammikuuta 1959. Hänen vaikeana tehtävänään oli saada maa uudelleen jaloilleen ja tähän tarvittiin jopa hyvinkin vaikeita päätöksiä. Ensimmäisen presidenttikauden keskeisiä päätöksiä ja tavoitteita olivat muun muassa:
- Päätös uusien frangien, arvoltaan sadasosa aiemmista, käyttöönotosta.
- Ranskan kansainvälinen riippumattomuus molemmista suurvalloista, Yhdysvalloista ja Neuvostoliitosta.
- Hän korosti Ranskan omaa puolustusta, jonka perustana olisi oma ydinase.
- Hän asettui tukemaan ranskalais-saksalaista yhteistyötä EEC:ssä. Hän kävi ensimmäisenä ranskalaisena vierailulla Saksan liittotasavallassa.
- de Gaulle järjesti tulitauon Algeriaan ja Algerian itsenäisyys hyväksyttiin lopulta kansalliskokouksessa 2. heinäkuuta 1962.
- de Gaulle joutui murhayrityksen kohteeksi 22. elokuuta 1962. Algerian siirtolaisten terroristijärjestö OAS oli murhayrityksen takana.
- Syyskuussa 1962 de Gaulle esitti presidentinvaalin pitämistä suorana kansanvaalina. Opposition vastustuksesta huolimatta hänen ehdotuksensa tuli hyväksytyksi.
- Vuonna 1965 Ranska lähetti ensimmäisen satelliitin avaruuteen osoituksena sotilaallisesta voimasta.
- Joulukuun 1965 presidentinvaaleissa hänen oli käytävä toinen kierros voittakseen François Mitterrandin.
[muokkaa] Algerian sota
Algerian sota oli yksi monista siirtomaasodista ja Ranskallekin toinen 1950-luvun aikana. Tapahtumat alkoivat 1. marraskuuta 1954 kun FLN (Front de libération nationale) -järjestön sissit hyökkäsivät Algerian eri seuduilla sotilaallisia-, hallinnollisia- ja tietoliikenneyhteysrakenteita vastaan. Useita ranskalaisia kuoli ja niin FLN:stä tuli ranskalaisille terroristijärjestö, eikä vapautusliike.
Algerialainen vapaustaistelija Franz Fanon on suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan Sorron yöstä kuvannut tätä vapaustaistelua algerialaisesta ja vapaustaistelijan näkökulmasta. Ranskassahan ei ollut pienintäkään poliittista halua luopua osasta Ranskan maaperää, sillä Algeria oli integroitu Ranskan kansalliseen maaperään, eikä se suinkaan ollut hallinnollisesti mikään siirtomaa. Sotaa pidettiin yleisesti ainoana keinona Algerian pitämiseksi Ranskan valtioyhteydessä.
Algerian vapautus- ja itsenäisyystaistelu liittyy oleellisena osan toisen maailmansodan jälkeen alkaneeseen siirtomaiden haluun itsenäistyä eurooppalaisten herruudesta (ns. dekolonisaatio). Olihan näet sodan aikana nähty miten heikkoja siirtomaaisännät olivat vaikeassa tilanteessa. Ne tarvitsivat siirtomaiden miehiä sotilaikseen ja joutuivat antamaan ne jopa Saksan tai muiden akselivaltojen alaisuuteen. Miehet olivat saaneet sotatoimikoulutusta maailmansodassa ja olivat valmiit toimimaan oman maansa vapauden puolesta.
Kenraali de Gaullen ehkä kiistellyin teko oli vetäytyminen Algeriasta ja sen itsenäisyyden salliminen. Monet olivat odottaneet kenraalilta päinvastaisia toimia ja olivat siksi pettyneitä häneen ja hautoivat kostoa koko presidenttiyden ajan. Tämä ilmeni useina murhayrityksinä, joista tuli melkeinpä arkipäiväinen asia ranskalaisessa yhteiskunnassa.
Algeria itsenäistyi lopulta vuonna 1962 Ranskassa pidetyn kansanäänestyksen antaman valtuutuksen seurauksena.
[muokkaa] Nato/Otan
Ranska kuului yhtenä neljästä valtiosta niin Saksan, Berliinin, kuin Itävallankin miehitysvaltoihin. Samoin maa oli mukana perustamassa NATOa (ranskaksi OTAN) ja järjestön päämaja pystytettiinkin Pariisiin. Kuitenkin vasta Algerian sodan päättyminen antoi de Gaullelle mahdollisuuden omaperäisen ja Ranskan suuruutta kuvastavan ulkopolitiikan rakentamiseen. Tästä politiikasta käytettiin nimitystä "suuruuden politiikka" (politique de grandeur).
de Gaullen päätöksellä Ranska vetäytyi Naton sotilaallisesta toiminnasta helmikuussa 1966. Tällöin järjestön päämaja siirrettiin Brysseliin. Näin de Gaulle halusi osoittaa itsenäistä päätöksentekoaan, jonka takeena oli oman ydinaseen kehittely ja käyttömahdollisuus. Ranska oli tehnyt vuonna 1960 neljäntenä valtiona maailmassa onnistuneen atomipommikokeen räjäytettyään atomipommin Algerian autiomaassa. Vuonna 1968 ranskalaiset tiedemiehet onnistuivat de Gaullen vaatimuksesta räjäyttämään vetypommin ilman amerikkalaisilta saatua apua.
Tämän uuden ulkopolitiikan de Gaulle toi hyvin esiin tunnetussa Phnom Penhin puheessaan Kambodzassa. Puhessa hän paheksui voimakkaasti Yhdysvaltain sotimista Vietnamissa. Hän totesi Yhdysvaltain vetäytymisen Vietnamista olevan ainoa keino rauhan aikaansaamiseksi. Vietnamin sodallahan oli juurensa ranskalaisessa kolonialismissa Kaakkois-Aasiassa ja hävityssä Vietnamin sodassa.
Lisäksi muista läntisistä valtionpäämiehistä poiketen de Gaulle tuomitsi Israelin valloitukset Länsirannalla ja Gazassa kuuden päivän sodassa kesäkuussa 1967. Tämä oli suurin muutos Ranskan Israelin politiikassa. Aikaisemmin Ranska oli ollut Israelin liittolainen auttaen Israelia sotilaallisesti ja toimimalla yhdessä sen kanssa mm. Suezin kriisissä 1956. Nyt de Gaulle oli siirtynyt ulkopolitiikassaan lähemmäksi arabimaiden näkökantoja.
[muokkaa] Vapaa Québec
Kenraali de Gaullella oli mielenkiintoinen tapa ärsyttää muita ihmisiä omalla suorasukaisella esiintymisellään ja vähemmän diplomaattisilla kannanotoillaan. Tätä ristiriitaa kuvaa hyvin myös hänen huonot suhteensa Franklin Delano Rooseveltiin, sodanaikaisen Yhdysvaltojen presidenttiin.
Vierailullaan Kanadan maailmannäyttelyssä Expo 67:ssä de Gaulle julisti yllätyksellisesti 24. heinäkuuta 1967 yli 100 000 katsojan edessä "Vive Montél, vile le Québec Libre" (Eläköön Montreal, eläköön vapaa Québec). Tämän jälkeen hän sai vihastuneen vastaanoton englanninkielisiltä kanadalaisilta. Hän joutui keskeyttämään vierailun Kanadan pääministeri Lester Pearsonin pyynnöstä. Pearson oli palvellut Euroopassa ensimmäisessä maailmansodassa ja hän oli myös saanut Nobelin rauhanpalkinnon. De Gaulle palasi Ranskaan, jossa suurin osa maan lehdistöä arvosteli häntä voimakkaasti Québecin tapahtumista.
[muokkaa] EEC
Ranska oli ollut perustamassa Euroopan hiili- ja teräsyhteisöä sekä myöhemmin Euroopan talousyhteisöä (EEC, ranskaksi CEE). Britit olivat jättäytyneet aluksi tämän yhdentymisen ulkopuolelle ja perustaneet Vapaakauppa-alueen (EFTA). Kuitenkin 1960-luvulla maassa haluttiin liittyä voimakkaasti kehittyvään EEC:hen. Kantona kaskessa oli kenraali de Gaulle, jolle perustuslain mukaan maan ulkopolitiikka kuului, ja joka esitti vetonsa brittien pyrkimyksille ja jo valmiiksi neuvotelluille sopimuksille.
Merkittävin vastustus tapahtui joulukusssa kun hän avoimesti ilmoitti vetonsa Ison-Britannian liittymiseen. Brittiläiset poliitikot osuivat oikeaan kun he totesivat, että Ranska oli vähemmän kiinnostunut yhdistyneestä Euroopasta kuin ranskalaisten hallitsemasta Euroopasta. Kenraali halusikin tehdä EEC:stä rakenteellisesti ja toiminnallisesti vahvasti ranskalaisen perinteen muokkaaman. Näin mahdollinen myöhempi brittien mukaantulo ei muuttaisi liiaksi järjestön ranskalaisperäisiä rakenteita. Vasta de Gaullen seuraajan aikana brittien liittyminen Euroopan Talousyhteisöön saattoi toteutua.
De Gaullen kielteinen suhtautuminen Ison-Britannian liittymiseen EEC:hen antoi myös Suomelle aikaa sovittaa omaa ulko- ja kauppapolitiikkansa intressiensä mukaan. Hänen ymmärtämyksensä Suomen ulkopolitiikkaa kohtaan, hänen kiinnostuksensa Kekkosen Kremlin-tuntemuksesta ja ennen kaikkea maiden yhteen sattuneet intressit Eftan suhteen tekivät 1960-luvulla viidennen tasavallan Ranskasta odottamattoman mutta liittolaisen Suomelle.
[muokkaa] 1968 ja ero
Kaikkialla Euroopassa vuosi 1968 merkitsi erilaisia mielenosoituksia ja vapauspyrkimyksiä. Ranskassakin opiskelijalevottomuudet ja työläisten lakot vaativat muutoksia yhteiskuntaan ylipistoista työpaikkoihin.
Kenraali oli pitkälle valmis suostumaan esitettyihin vaatimuksiin, sillä olihan hänen oma gaullistinen ideologiansa ollut monissa asioissa lähellä vasemmiston ja työläisten tavoitteita. Kuitenkin pääministeri Georges Pompidou onnistui vakuuttamaan de Gaullen tarpeettomuudesta suostua uudistuksiin ja sen sijaan hajottamaan Kansalliskokouksen. Vaaleissa oli myös kyse eräänlaisesta kansanäänestyksestä kenraalin asemasta tasavallan päämiehenä.
Vaaleja edelsivät suuret mielenosoitukset kenraalin ja hänen politiikkansa puolesta. Vaaleissa gaullistit saivatkin murskavoiton, 358 paikkaa Kansalliskokouksen 487 paikasta tuli heidän ryhmälleen. Tämän seurauksena kenraali jatkoi tehtävässään ja uudisti perusteellisesti hallituksensa.
[muokkaa] La fin
Kenraali vetäytyi yksityiselämään maatilalleen kirjoittamaan muistelmiaan. Hän kuoli aortanrepeämään (aneurysman repeämä) maatilallaan Colombey-les-deux-Eglisessä 9. marraskuuta 1970. Mutta vielä kuolemankin takaa hän osoitti omaperäisyyttään. Hän oli määrännyt yksityiset ja vaatimattomat hautajaiset, paikalle saivat tulla vain "Juste les Compagnons de la Libération" (vain vapautuksen toverit). Hautajaisiin eivät osallistuneet kenraalin toivomuksesta valtionpäämiehet tai ministerit. Nämä kokoontuivat Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin johdolla Pariisin Notre Damen katedraalissa pidettyyn sielunmessuun.
"Haudalleni kirjoitetaan: Charles de Gaulle 1890–19... Ei mitään muuta!.
[muokkaa] Perhe
Valtiomiehen ja sotilaan tehtävien ohessa kenraali de Gaulle oli myös aviomies ja perheenisä. Lyhyesti hänen perheestään voidaan todeta, että:
Charles de Gaulle avioitui 7. huhtikuuta 1921 Yvonne Vendroux'n (22. toukokuuta 1900 Calaisssa - 8. marraskuuta 1979 Pariisissa) kanssa, ja heillä oli kolme lasta:
- Philippe de Gaulle (28. joulukuuta 1921 Pariisi), amiraali, myöhemmin senaattori.
- Élisabeth de Gaulle, 15. toukokuuta 1924 Pariisi.
- Anne de Gaulle (1. tammikuuta 1928 Trèves - 6. helmikuuta 1948 Colombey-les-Deux-Églises).
[muokkaa] Kuvagalleria
 Kenraalit de Gaulle ja Mast Tunisiassa 1943 |
 Kenraali Charles de Gaulle puhuu Cherbourgin asukkaille 20.8.1944 |
 de Gaullea ja Ho Chi Minhiä esittävät nuket hirtettiin Saigonissa 1964. |
 Richard Nixon ja de Gaulle 2.3.1969 |
[muokkaa] Lähteet
- Agulhon, Maurice; De Gaulle. Histoire, symbole, mythe, Paris, Plon, 2000.
- Bernstein, Serge; Histoire du gaullisme, Paris, Perrin, 2001.
- Coûtoux, Paul-Marie: Le génie de la France. Tome I : de Gaulle philosophe, Paris, Éd. Jean-Claude Lattès. 323 p., 2002.
- Crémieuz-Brilhac, Jean-Louis: La France Libre, Paris, Gallimard, 1996.
- Venner, Dominique: De Gaulle, la grandeur et le néant, Monaco, Éditions du Rocher, 2004.
- Ruotsalainen, Mikko : De Gaullen Ranska - Suomen suuri kummisetä. http://www.eva.fi/index.php?m=5&id=43&mode=default
 |
Ranskan viidennen tasavallan presidentit (1958–) |
| Charles de Gaulle (1959–1969) | Georges Pompidou (1969–1974) | Valéry Giscard d'Estaing (1974–1981) | François Mitterrand (1981–1995) | Jacques Chirac (1995–) |
