Etsivä keskuspoliisi
Wikipedia
Etsivä keskuspoliisi (EK) perustettiin vuonna 1919 Suomen poliittiseksi/salaiseksi poliisiksi. EK oli nykyisen suojelupoliisin varhainen edeltäjä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] EK:n edeltäjät
Aikaisemmin Suomen suuriruhtinaskunnassa oli toiminut Ohrana, keisarillisen Venäjän salainen poliisi. Ohrana oli ollut kaikkien itsenäisyyshaaveita elätelleiden vastustaja. Suomen itsenäistyttyä 6. joulukuuta 1917 omaa salaista poliisia ei heti perustettu. Suomen sisällissodan aikana kummallakin puolella perustettiin omat poliittisen ja sotilaallisen tiedustelun osastot. Valkoisen puolen tiedustelu toimi hiukan näkyvämmin.
[muokkaa] Yleisesikunnan osasto III
Sodan jälkeen kesällä 1918 sotilaallinen tiedustelu siirrettiin yleisesikunnan osasto III:lle (YE 3) ja poliittinen valvonta Senaatin sisäasiantoimituskunnan alaiselle valtiorikoslain tiedusteluosastolle. Tämä elin oli toiminnassa vain lyhyen aikaa ja pian sen tehtävät siirrettiin osasto III:lle. Näin sotilaallisen tiedustelun lisäksi osasto III valvoi myös siviilien ja ulkomaalaisten toimintaa. Osasto III:n ongelmaksi muodostui tuolloin vallinnut saksalaismielisyys ja sotilaallisuus. Nimi, kuten muukin organisaatio läpikotaisin, oli kopio Saksan keisarillisen yleisesikunnan osasto IIIB:stä. Sen johtajia olivat mm. Eino Suolahti (tuolloin lääkäri, myöhemmin kenraali) ja päämajan osastopäällikkö Kai Donner. YE 3:ssa työskenteli myös tulevan EK:n myöhempi johtaja Ossian Holmström. Saksalaisten lähdettyä osasto jakautui sotilasasian osastoon ja yleisesikunnan passiosastoon, jonka tehtävä oli hoitaa enimmät siviiliasiat.
Saksalaismielisyys ja ajatus sotilaista hoitamassa siviiliasioita herätti hallituksessa epäluottamusta. Uuden Kaarlo Castrenin johtaman hallituksen toimesta Valtion valvonnalliset tehtävät päätettiinkin siirtää sisäasianministeriölle ja jättää pelkästään sotilaallinen tiedustelu yleisesikunnan käsiin. Ensimmäiseksi siirtyi yleisesikunnan passiosasto vuoden 1919 alussa. Myöhemmin kesällä päätettiin perustaa kokonaan uusi, tosin tuolloin tilapäiseksi määritelty valtiopoliisi.
[muokkaa] 1919 - 1923
13. elokuuta 1919 valtioneuvosto nimitti elimen Etsiväksi keskuspoliisiksi, lyhennettynä EK. Johtajaksi astui samana päivänä lakimies Toivo Hukkinen. Virastossa työskenteli alkuun 130 ihmistä, seuraavana vuonna jo 200. Määrärahoja myönnettiin tilapäisyyden vuoksi alkuun vain kuukaudeksi kerrallaan, sittemmin aina puoleksi vuodeksi. EK liitettiin pysyvästi Sisäministeriöön vasta 1927.
Vuoden 1920 alusta Ossian "Ossi" Holmström siirtyi EK:n johtajaksi suoraan yleisesikunnan tiedustelusta. EK:n tehtäväksi oli valtioneuvoston ohjesäännön mukaan valvoa voimassa olevaa valtiojärjestelmää ja maan itsenäisyyttä vastaan suunnattua toimintaa sekä ehkäistä kaikkien valtio- ja maanpetollisten suunnitelmien toteuttaminen. Näin EK:n katse kääntyikin usein kohti kommunistien toimintaa. Todennäköisesti juuri kommunisteilta periytyy EK:n Tsaarin salaiseen poliisiin viittaava kutsumanimi, Ohrana. Holmströmin aikana ja pitkään sen jälkeen EK antoi suoraan tietoja kommunisteista ja kommunisteiksi epäillyistä suojeluskunnalle.
Toimisto sijaitsi Helsingin Ratakatu 12:ssa, mistä suojelupoliisin tilat löytyvät tänäkin päivänä. EK:lla oli myös 16 alaosastoa pitkin maata, lähinnä Itä-Suomessa. EK toimi usein yhteistyössä yleisesikunnan valvontatoimiston sekä poliisiviranomaisten kanssa.
Holmströmin aika päättyi tasan kolmen vuoden jälkeen 1. tammikuuta 1923. Seuraajaksi tuli entinen apulaispäällikkö Frans Josef Klemetti. Klemetin kausi päättyi ikävissä tunnelmissa, kun EK ja Oikeusministeri Otto Åkesson pidättivät Suomen sosialistisen työväenpuolueen (SSTP) 200 jäsentä mukaan lukien puolueen koko eduskuntaryhmän löytämättä todisteita väitetystä vallankumouksellisesta ja epäisänmaallisesta toiminnasta. Klemetin kuoltua hämärissä olosuhteissa seurasi EK:n viimeisen varsinaisen johtajan ja ammatillisen tehostumisen, sekä ylilyöntien aika.
[muokkaa] Riekin aika
Oululainen Esko Riekki, aktivisti, entinen jääkärivärväri ja "etappimies" oli hoitanut Etsivän keskuspoliisin tehtäviä aikaisemmin Tornion poliisimestarina. Oli hänellä myös kokemusta vastapuolella olosta, sillä Ohrana oli kuulustellut häntä jääkäritoiminnasta Špalernajan tutkintovankilassa ensimmäisen maailmansodan aikana. Elokuussa 1923 hänet valittiin suomalaisen "Ohranan" johtajaksi. Alkuun Riekki haaveili muokkaavansa EK:sta täysin uudenlaisen poliittisen poliisin ilman minkäänlaisia oppeja ulkomailta. Hän muokkasi EK:ta ja sen ohjeistusta rankalla kädellä, mutta yhteistoimintaa kuitenkin harrastettiin aktiivisesti sekä yhteisten operaatioiden ja koulutusvaihdon muodossa. EK alkoi tehostua ja kasata laajasti tietoa myös ulkomaisista toiminnoista, varsinkin suomalaisten kommunistien edesottamuksista Venäjällä.
Myös Riekin johtama EK keskittyi lähinnä kommunistien vakoiluun. Kun äärioikeistolainen Lapuan liike ja myöhemmin fasistinen Isänmaallinen kansanliike (IKL) nostivat päätään Suomen poliittisella kartalla, tuolloisen sisäministerin piti erikseen käskeä EK:ta tutkimaan näiden asioita. Riekin oma näkemys tuntui ajoittain olleen, että kaikki isänmaallisuuden nimessä suoritettu toiminta on pohjimmiltaan hyvää. Joka tapauksessa EK perusti 30-luvun alussa oikeistotoimiston, joka sitten raportoi mm. joidenkin yleisesikunnan jäsenten, kuten kenraali K. M. Walleniuksen toiminnasta äärioikeistolaisissa liikkeissä.
[muokkaa] Tapaus Antikainen
Toivo Antikainen (1898-1941) oli Suomen sisällissotaa edeltäneen Sosialidemokraattisen nuorisoliiton varapuheenjohtaja, joka oli saanut upseerikoulutuksen Puna-armeijassa. Kun kommunistiset puolueet olivat Suomessa 1920-luvun lopulta lähtien laittomia, oli Antikainen toiminut 30-luvun alun maan alla SKP:n verkostojen luomisessa ja ylläpitämisessä. Vuoden 1934 lopulla EK löysi ja pidätti Antikaisen, joka oli oleskellut Yrjö Leinon maatilalla Kirkkonummella.
Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä Antikaista syytettiinkin valtiopetoksen valmistelusta. Kun kokoomuslehdet vaativat kuolemantuomion palauttamista rauhanaikaiseksi, jotta maanpetturit saataisiin teilattua, Antikaisen tukijat vetosivat ulkomaihin. Ulkomailla innostuttiin vakoilujupakasta, mutta mahdollista kuolemantuomiota vastaan protestoitiin sekä lehdissä että sähkeissä. Antikainen sai kahdeksan vuotta kuritushuonetta, joka oli korkein syytöksestä annettu tuomio.
Sitten EK astui jo ihmeellisten keksintöjen ja lavastelun peilimaailmaan. Antikainen kutsuttiin toistamiseen oikeuden eteen, tällä kertaa sotatilan aikana tehdystä murhasta. Antikainen oli osallistunut Heimosotiin puna-armeijan puolella ja saartanut komppaniansa kanssa suomalaisen valloitusryhmän. EK väitti Antikaisen joukon oikein mässäilleen leiritulilla suomalaisten kaatuneiden raadoilla. Todistajia painostettiin, vihamielisiä todistajia tuotiin oikeussaliin toinen toistaan seuraten, lehdistö leimasi Antikaisen hirviöksi ja oikeus valikoi puolustuksen todistajia. Kun Helsingin yliopiston anatomian laitoksen johtaja professori Väinö Lassila todisti, ettei kuvauksen mukainen ihmisen paistaminen ollut edes mahdollista, oikeistolainen lehdistö rupesi pilkkaamaan häntä ja EK alkoi tarkkailla hänen jokaista askeltaan. Antikaisen pelasti todennäköiseltä kuolemanrangaistukselta vain 120 000 suomalaisen allekirjoittama adressi, jossa oli mukana useita julkisuuden henkilöitä kuten Aino Ackté, A. K. Cajander, Eero Erkko ja Alvar Aalto. Antikainen istui kuitenkin vankilassa aina talvisodan loppuun asti. Talvisodan jälkeisissä rauhanneuvotteluissa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov pyysi Antikaisen palauttamista, jolloin hänet vapautettiin ja lähetettiin Neuvostoliittoon.
[muokkaa] Yllättävä kiinnostus kulttuuriin
Ehkä juuri addressin vuoksi EK:n loppuaikoina kommunisteiksi ja kommunistien ystäviksi epäiltyjen listoilta alkoi löytyä kulttuurinimiä kuten F. E. Sillanpää, Olavi Paavolainen, Nyrki ja Tapio Tapiovaara. Tulenkantajia epäiltiin. Erityisesti Tulenkantajien lehden päätoimittajaa Erkki Valaa vainottiin. Hän oli kääntänyt ja julkaissut Jaroslav Hasekin Kunnon sotamies Švejkin. Seuranneen jumalanpilkkaoikeudenkäynnin aikana EK toimitti syyttäjälle salaa todisteita. Myöhemmin 1936 Vala sai kahdeksan kuukauden tuomion, kun oli aiemmin puolustanut Toivo Antikaista kirjoittamassaan lehtijutussa.
[muokkaa] EK:n loppu
Vuoden 1936 välikysymyksen yhteydessä eduskunta vaati perinpohjaista tutkimusta EK:n toimista ja sen uudelleenjärjestelyä. Seuraavana vuonna poliisiylitarkastaja V. Halmeen johtama komitea selvitti EK:n edesottamuksia. Komitea löysi ja esitti todisteita osallisuudesta Lapuan liikkeen toimintaan ja tempauksiin ja mm. pidätettyjen pahoinpitelyihin. Esko Riekki erosi jo tammikuussa 1938 ja saman vuoden joulukuussa astui voimaan laki ja asetus sisäministeriön johdon ja valvonnan alaisesta valtiollisesta poliisista, jonka päällikön määräsi valtioneuvosto. Valtiollinen poliisi I (Valpo) rupesi toimimaan 1. tammikuuta 1939. Sen johtajana oli varatuomari Paavo Säippä, joka oli hoitanut Riekin virkaa EK:n loppuaikana. "Valkoinen" Valpo oli edeltäjänsä tavoin hyvin vainoharhainen ja byrokraattinen laitos.
[muokkaa] Lähteet:
- Rislakki, Juha (1982): Erittäin Salainen - Vakoilu Suomessa. LOVE KIRJAT. ISBN 951-835-057-4.
