Isänmaallinen kansanliike
Wikipedia
| Isänmaallinen kansanliike | |
|---|---|
 |
|
| Perustettiin | 5. kesäkuuta 1932 |
| Lopetti toimintansa | 23. syyskuuta 1944 |
| Äänenkannattaja | Ajan Suunta (1932–1944) |
| Eduskuntavaalit | 1933–1939 |
| paras tulos |
huonoin tulos |
| Hallitukset | Rangell |
| Jäsenyydet (Suomi) | |
| Jäsenyydet (kansainv.) | |
Isänmaallinen kansanliike (IKL) oli suomalainen kansallissosialistinen puolue, joka perustettiin 5. kesäkuuta 1932 Hämeenlinnassa jatkamaan Lapuan liikkeen perintöä – pyrkien kuitenkin pitäytymään laillisissa menettelytavoissa ja ajamaan tavoitteitaan parlamentaarista tietä. Liike julkaisi Ajan Suunta-nimistä lehteä. Sen nuorisojärjestö oli Sinimustat lakkauttamiseensa vuoteen 1936 asti ja sen jälkeen Mustapaidat.
IKL oli vuoden 1933 vaaleissa vaaliliitossa Kokoomuksen kanssa ja sai 14 kansanedustajaa. Kokoomus koki samalla murskatappion ja sai vain 18 paikkaa edellisten vaalien 42 paikan sijaan. Tämän jälkeen Kokoomuksen johtoon valittu Paasikivi kitki IKL:n sympatisoijat pois puolueesta.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
[muokkaa] Yhteiskuntarauhan vastainen toiminta
Isänmaallisen kansanliikkeen toiminta muiden eduskuntaryhmien kanssa oli ongelmallista. Sen ideologia oli paljolti omaksuttu Italian ja myöhemmin myös Saksan autoritaarisista liikkeistä. Erityisesti IKL:n ensimmäisellä eduskuntakaudella 1936 saakka saattoivat eduskunnan istunnot, jopa budjettikeskustelut, joutua näyttämöksi IKL:n ja sen vastustajien väliselle kiivaalle sananvaihdolle. Sosialidemokraattien ja porvarillisten puolueiden muodostama laillisuusrintama äärioikeistoa vastaan syntyi kuitenkin varsinaisesti vasta ulkopoliittisen selkkauksen, johon IKL oli sotkeutunut, jälkeen.
Virossa oli 1930-luvun alussa toiminnassa vahva oikeistolainen, lähes fasistinen Viron vapaussoturien liiton eli vapsien suuntaus. Suomesta osallistui IKL:n kansanedustajan Elias Simojoen johtama nuorisojärjestö Sinimustat vapsien liikehdintään ja laittomuuksiin 1934, mikä herätti kansainvälistä huomiota. Konstantin Päts muutti kuitenkin Viron hallintoa autoritäärisempään suuntaan ja sai näin fasistisuuntauksen kuriin. Seuraavana vuonna 1935 Viron äärioikeisto kuitenkin jatkoi vallankaappauksen suunnittelua, ja tätä Sinimustat tukivat muun muassa asetoimituksilla Suomesta. IKL:n nuorisojärjestön osuuden paljastuttua tässä naapurimaan sisäisiin asioihin puuttumisessa lakkautti Suomen hallitus Sinimustat, joiden tilalle IKL saman tien perusti Mustapaidat.
[muokkaa] Kekkosen konstit
IKL säilytti 14 paikkaansa vuoden 1936 vaaleissa. Vuonna 1938 sisäministeri Urho Kekkonen aloitti IKL:n kieltämiseen tähtäävän hallinnollisen prosessin, vaikka hankkeen juridinen pohja vaikutti hyvin kyseenalaiselta ja eräiltä osiltaan jopa suorastaan lainvastaiselta. Prosessi päättyikin Helsingin raastuvanoikeuden hylkäävään päätökseen paria kuukautta ennen vuoden 1939 eduskuntavaaleja. Tämän jälkeen lakkautusyritys jatkui erillisenä oikeusprosessina aina 1939 vaalien yli; lopullisesti Kekkonen luopui hankkeesta vasta talvisodan alettua. Osittain lakkautusyritysten ja väliaikaisten toimintakieltojen ja takavarikkojen vuoksi, mutta pääasiassa demokraattisen punamultayhteistyön vahvistuessa ja äärioikeiston kannatuksen vähetessä IKL:n paikkaluku eduskunnassa supistui 8 paikkaan. Vaalien alla toukokuussa Korkein oikeus vahvisti IKL:n oikeuden toimia. Epäonnistuneet ja lainmukaisuudeltaan kyseenalaiset kieltopyrkimykset saivat kansan suussa nimityksen Kekkosen konstit.
IKL:n lopettamiseen varauduttiin perustamalla "varaliike" Suomen Valtakunnanliitto.
[muokkaa] Puheenjohtajat ja mustat paidat
IKL:n puheenjohtajina toimivat Vihtori Kosola (1932–1936) ja Vilho Annala (1937–1944). Järjestö käytti univormunaan mustaa kauluspaitaa ja sinistä solmiota, joissa oli natsien lailla hakaristihihamerkki. Italian Fasistipuolueen ja brittiläisen Sir Oswald Mosleyn liikkeen esikuvan mukaan. Toisaalta musta paita tuli järjestöön sen vahvalta uskonnolliselta jäsenistöltä, sillä körtit olivat käyttäneet mustaa paitaa jo pitkään. 5. huhtikuuta 1934 astui voimaan puserolaki, jolla hallitus pyrki vaikuttamaan hillitsevästi IKL:n julkiseen toimintaan.
[muokkaa] Sota-aika ja lakkauttaminen
Talvisota ja erityisesti Moskovan rauha nähtiin IKL:ssä parlamentaarisen hallituksen epäonnistumisen merkkinä. Talvisodan jälkeen Suomen ulkopolitiikka muuttui dramaattisesti ja saksalaissuuntauksen siivellä IKL otettiin jopa mukaan hallitukseen. Vaaleja ei tosin järjestetty, joten puolueen tosiasiallinen kannatus jäi mittaamatta. Jatkosodan kestäessä puolueen poliittinen noste väheni, eikä IKL:ää otettu enää Edwin Linkomiehen hallitukseen keväällä 1943.
Jatkosodan päätyttyä IKL kiellettiin neljä päivää sen jälkeen kun aselepo 19.9.1944 oli solmittu, jopa ennen kuin Neuvostoliitto ehti sitä virallisesti vaatia.
[muokkaa] Sodan jälkeen
IKL:n lakkauttamisen jälkeen sen kansanedustajat jatkoivat valtiopäivien loppuun. Jatkosodan jälkeen IKL:n merkkihenkilöitä painostettiin jättämään virkansa, mutta harvan kohdalla painostustoimet onnistuivat. Mm. professori Rolf Nevanlinna joutui eroamaan Helsingin yliopiston rehtorin virasta. Moni nimitettiin myöhemmin korkeisiin virkoihin kuten professoreiksi ja piispaksi.
Kekkonen esti heidän asettumisensa uudelleen kansanedustajaehdokkaiksi. Lupa kansanedustajaehdokkuuteen palautui vuoden 1951 vaaleissa. Moni jatkoi poliittista toimintaansa Kokoomuksessa, mutta muutamia henkilöitä siirtyi myös SDP:n riveihin.
Vuonna 1953 perustettiin Suomen 1920–1940-lukujen historian säätiö tutkimaan ja edistämään tuon ajan historian tutkimista. Säätiö kustansi mm. Mikko Uolan kirjan Sinimusta Veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike.
IKL:n poliittista perinnettä alkoi vaalia Neuvostoliiton hajottua vuonna 1993 perustettu Isänmaallinen Kansallis-Liitto (myös IKL), joka ylsi muutamaan kunnanvaltuustopaikkaan.
[muokkaa] Tunnettuja IKL:n kannattajia
- Katso myös IKL:n kansanedustajat
- Yrjö Ruutu, professori, myöhemmin SKDL:n kannattaja
- Arne Somersalo, Ilmavoimien komentaja 1920-26, IKL:n kansanedustaja
- Paavo Susitaival, everstiluutnantti, IKL:n kansanedustaja
- Kurt Martti Wallenius, kenraaliluutnantti
- Pekka Kuusi, myöhemmin SDP:n kannattaja, Alkon johtaja
- Rolf Nevanlinna, professori, matemaatikko, Helsingin yliopiston rehtori
- Elias Simojoki, kansanedustaja, pappi
- Hilja Riipinen, rehtori, kansanedustaja
- Kaarlo Rietrikki Kares (K.R.) rovasti, kansanedustaja
[muokkaa] Aiheesta muualla
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Uola, Mikko: Sinimusta Veljeskunta. Isänmaallinen Kansanliike. Otava, Keuruu, 1982
- Paavo Susitaival: Aktivisti ei hellitä. Karisto, Hämeenlinna, 1981.
- L.J.Niinistö: Paavo Susitaival 1896-1993. Aktivismi elämänasenteena.SHS, Tampere, 1998
- Vihtori Kosola: Viimeistä piirtoa myöten. Muistelmia elämäni varrelta. 1935.
- Heikki Eskelinen: Me tahdoimme suureksi Suomenmaan. WSOY, Helsinki, 2004.
