Suomen Kansan Demokraattinen Liitto

Wikipedia

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto
Perustettiin	29. lokakuuta 1944
Lopetti toimintansa	1990
Äänenkannattaja	Vapaa Sana (1944–1956) Kansan Uutiset (1957–1990)
Eduskuntavaalit	1945–1987
paras tulos 50 (1958) 23,47% (1945)	huonoin tulos 16 (1987) 9,39% (1987)
Hallitukset	Paasikivi II, Paasikivi III, Pekkala, Paasio I, Koivisto I, Karjalainen II, Miettunen II, Sorsa II, Koivisto II, Sorsa III
Jäsenyydet (Suomi)	KRL, KSL, SNS, RaPu
Jäsenyydet (kansainv.)

Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL, 1944–1990) oli vasemmistolainen yhteistyöpuolue, joka otti osaa useisiin hallituksiin ja oli kahdesti (1946–1948 & 1958–1962) eduskunnan suurin puolue. SKDL lakkautettiin keväällä 1990, jolloin sen seuraajaksi perustettiin Vasemmistoliitto.

SKDL perustettiin jatkosodan jälkeen kommunistien ja muiden "demokraattisten voimien" liitoksi, mutta Suomen kommunistisen puolueen (SKP) jäsenistöllä oli siinä aina hallitseva asema. Alussa vahvasti mukana olleet vasemmistososialistit jäivät SKDL:ssä varsin pieneksi vähemmistöksi, vaikka esimerkiksi liiton puheenjohtajat olivat sosialisteja.

SKDL:n yhteisöjäseniä olivat SKP:n lisäksi Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (1944–1990), Sosialistinen yhtenäisyyspuolue (1946–1955), Sosialistinen opiskelijaliitto (1965–?) sekä Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (1967–1990).

Sisällysluettelo 1 Historia 1.1 Perustaminen 1.2 1948 1.3 Palmgrenin tapaus 1.4 1960-luvun avautuminen 1.5 Lakkauttaminen 2 Organisaatio 2.1 Jäsenet 2.2 Päätöksenteko 2.3 SKP:n rooli 3 Politiikka 3.1 Hallituksissa 3.2 Ulkopolitiikka 3.3 Sosialismi 4 Vaalimenestys 4.1 Presidentinvaalit 5 Tiedonvälitys 6 Aiheesta muualla 7 Viitteet

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Perustaminen

Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) perustettiin 29. lokakuuta 1944 sosialidemokraateista vasemmalla olleiden suomalaisten saatua takaisin lailliset toimintaoikeutensa jatkosodan päätyttyä. Liittoa valmisteleva alustava neuvottelu oli pidetty Helsingin työväentalolla 5. lokakuuta 1944. Tuolloin valittiin projektia johtamaan K.H. Wiik, joka myös laati järjestölle ohjelmaluonnoksen. Perustava kokous valitsi liiton hallitukseksi Suuren toimikunnan, johon kuului varsin tasapuolisesti kommunisteja ja sosialisteja. Liiton nopeasti valmistuneissa säännöissä SKDL:n tarkoitukseksi määriteltiin kansanvaltaisuuden, demokratian, vapauden ja rauhan turvaaminen.

Kommunisteilla oli SKDL:n perustamisessa suuri rooli. Laaja-alainen liitto nähtiin tarpeelliseksi varsinkin kun kommunistit eivät heti jatkosodan jälkeen olleet halukkaita muuttamaan Suomen kommunistista puoluetta (SKP) joukkopuolueeksi. Perustettiin siis järjestö, josta odotettiin laajaa demokraattisten voimien liittoumaa. Suuri joukko Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) perusjärjestöjä siirtyikin SKDL:n alaisuuteen. SDP:stä 1937 erotettu Akateeminen Sosialistiseura (ASS) oli yksi SKDL:n perustajajärjestöistä. Tunnetuimpia puolueen vaihtajia olivat puolestaan SDP:stä 1940 erotetut "kuutoset" ja J.W. Kedon johtama "rauhanoppositio". Muita "demokraatteja" ei kuitenkaan saatu puolueeseen houkuteltua ja SKDL:sta tuli siten vain vasemmistolaisten yhteistyöpuolue, jossa SKP:lla tuli aina olemaan hallitseva rooli. Itsenäisen SKP:nkin jäsenmäärän kasvaessa nopeasti tuli monista sekä sen että SKDL:n jäseniä ja syntyi omintakeinen ja resursseja vievä kaksoisorganisaatio. SKDL:n nimen takana olivat tiettävästi SKP-johdon voimapari Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino. Oikeusministeri Ernst von Born yritti järjestöä rekisteröitäessä jarruttaa prosessia väittäen puolueen nimen johtavan kansalaisia harhaan.

Syyskuussa 1946 SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli maan suurin, kun siihen siirtyivät Sylvi-Kyllikki Kilpi ja Atos Wirtanen SDP:stä. Kilpi ja Wirtanen liittyivät samalla alkuvuodesta perustettuun Sosialistiseen yhtenäisyyspuolueeseen.

[muokkaa] 1948

Vuoden 1948 aikana oikeisto aloitti voimakkaan hyökkäyksen vasemmistoa vastaan. Alkoi liikkua huhuja kommunistien vallankaappaussuunnitelmista. Tämä aikakausi tunnetaankin nimellä vaaran vuodet, mutta mitään todisteita väitetystä toiminnasta ei ole löytynyt. Kansallinen Kokoomus käytti tilaisuutta hyväkseen ja onnistui saamaan eduskunnan epäluottamuslauseen kommunistisisäministeri Leinolle (ks. Leinon vangit). SKDL:n kymmenettuhannet kannattajat järjestivät tämän jälkeen spontaanisti Leinoa puolustaneita lakkoja ympäri maata. Levitetyillä huhuilla oli vaikutusta SKDL:n julkisuuskuvaan ja eduskuntavaaleissa 1948 kärsittiin katkera tappio, jonka jälkeen puolue suljettiin vuosiksi ulos hallitusyhteistyöstä.

[muokkaa] Palmgrenin tapaus

Vuonna 1952 SKDL päätti erottaa pää-äänenkannattajansa Vapaan Sanan päätoimittaja Raoul Palmgrenin, joka työssään oli pyrkinyt luomaan lehdelle omaa profiilia. SKP:n jäsen Palmgren oli joutunut riitoihin puolueensa ja varsinkin sen uutistoimisto Demokraattisen Lehtipalvelun (DLP) johtaja Armas Äikiän kanssa. Palmgren ei suostunut tuomitsemaan Jugoslaviaa Neuvostoliiton edellyttämällä intensiviteetillä ja hän puolusteli Jean-Paul Sartren näytelmää Likaiset kädet. "Titolaiseksi" julistetun Palmgrenin tapaus sai varsinkin monet sosialistit ilmaisemaan tyytymättömyytensä SKDL:n menettelytapoihin.

[muokkaa] 1960-luvun avautuminen

Kun Nikita Hruštšov 1956 kritisoi Stalinin ajan väärinkäytöksiä NKP:n 20. edustajakokouksessa, alettiin asioita vastaavasti käsitellä myös suomalaisten kommunistien keskuudessa. Suuria uudistuksia ei kuitenkaan tehty ja niin sanottu destalinisointi jäi puolitiehen. Keskustelussa alkoi uusi vaihe, kun Sirola-opiston entinen johtaja Aira Sinervo vuonna 1960 julkaisi kansandemokraattista liikettä jyrkästi arvostelleen romaanin. SKP tuomitsi teoksen provokatiiviseksi roskaksi, mikä sai monen sosialistin tunteet kuohumaan. Kansandemokraattista liikettä lähellä ollut kulttuuriyhdistys Kiila ajautui konfliktiin kommunistien kanssa, jolloin SKDL menetti monia tunnettuja kannattajiaan. Vuonna 1961 Jarno Pennanen perusti Tilanne-lehden, jossa SKDL:n asioita käsiteltiin avoimesti. SKDL koki Tilanteen kiusalliseksi eikä usein nähnyt viisaaksi antautua keskusteluihin sen kanssa. Silti kyseisellä lehdellä oli vaikutuksensa ja sen esiin nostamat teemat nousivat 1960-luvun puoliväliin mennessä SKDL:nkin piiriin ja sen lehtiin. SKDL:n ja SKP:n johdot uudistuivat ja yhteistyö muiden puolueiden kanssa alkoi sujua entistä paremmin.

1966 SKDL osallistui hallitukseen ensimmäistä kertaa sitten 1940-luvun. 1968 SKDL:n työvaliokunta tuomitsi SKP:n tavoin Varsovan liiton toimet Tšekkoslovakiassa. Ammattiyhdistysliike aloitti 1970-luvun alussa toteutuneen eheytymisensä.

1960-luvun muutokset antoivat SKDL:lle jälleen itsenäisemmän roolin suhteessa SKP:hen. Toisaalta SKP:n sisäiset riidat heijastuivat pitkittyessään yhä enemmän myös SKDL:n toimintaan. Esimerkiksi akateemisten sosialistiseurojen pohjalta keväällä 1965 SKDL:n opiskelijajärjestöksi perustettu Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) valitsi liittolaisekseen 1971 SKP:n opposition. Myös 1967 SKDL:n yhteisöjäseneksi hyväksytty Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL) oli koko 1970-luvun kahtiajakautunut.

1960-luvun lopussa SKDL:ssä kärjistyivät myös taloudelliset ongelmat. Henkilöstöä jouduttiin vähentämään, liitto velkaantui ja samalla aktiivisesti toimivien yhdistysten määrä putosi ollen enää 1 350 vuonna 1969. Maassa tapahtuneet suuret rakennemuutokset vaikeuttivat kontaktien saamista uusiin ihmisiin.

[muokkaa] Lakkauttaminen

Vuonna 1990 SKDL, SKP ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon mukaan tulivat myös SKP:sta erotetut Demokraattisen vaihtoehdon (Deva) kannattajat. Uudesta puolueesta oli keskusteltu jo muutaman vuoden ajan ja kehitystä vauhdittivat esimerkiksi SKP:n konkurssiin johtaneet pörssiseikkailut.

[muokkaa] Organisaatio

SKDL:n puheenjohtajat

K. H. Wiik	1944
Cay Sundström	1944–1946
J. W. Keto	1946–1948
Kusti Kulo	1948–1967
Ele Alenius	1967–1979
Kalevi Kivistö	1979–1985
Esko Helle	1985–1988
Reijo Käkelä	1988–1990

[muokkaa] Jäsenet

SKDL:ssa oli sekä yhteisöjäseniä että henkilöjäseniä. Tärkein yhteisöjäsen oli SKP, jonka lisäksi mukana olivat kommunistienemmistöiset Suomen demokraattinen nuorisoliitto (SDNL, p. 31.12.1944, yhteisöjäsen 1967 lähtien) ja Suomen naisten demokraattinen liitto (SNDL, p. 3.12.1944). Varhaisnuorisotoiminta järjestyi Suomen demokratian pioneerien liitossa (SDPL, p. 1.1.1945), joka ei koskaan ollut SKDL:n yhteisöjäsen. Sirola-opisto perustettiin 1946 hoitamaan kansandemokraattisen liikkeen sivistystoimintaa.

SDP:sta eronneet sosialistit perustivat 1946 Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen (SYP), joka toimi SKDL:ssa vuoteen 1955 asti jääden merkitykseltään vähäiseksi. 1960-luvulla sosialistit alkoivat jälleen keskustella oman järjestön tarpeellisuudesta. Helsingissä 1971 pidetyssä seminaarissa perustettiin SKDL:n sosialistien yhteistoimikunta, josta tuli kuitenkin vain löyhä yhteenliittymä. Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) perustettiin 1965 ja sai yhteisöjäsenen aseman. SOL:n hajotessa 1970-luvun alussa oli Kansandemokraattiset opiskelijajärjestöt (KOJ) (1971/1974–1981) SKDL:n enemmistön linjan mukainen puolivirallinen opiskelijajärjestö.

Henkilöjäseniä SKDL:oon kuului kymmeniä tuhansia, joista monet kuuluivat samanaikaisesti liiton jäsenjärjestöihin. Ensimmäisen toimintavuoden aikana järjestöön liittyi noin 50 000 ihmistä. Vuoden 1946 päättyessä oli jäseniä jo 75 000. 1950- ja 1960-luvuilla jäsenmäärä pysyi noin 60 000:ssa. SKP:ssa oli tuolloin noin 40 000 jäsentä. Henkilö saattoi olla SKDL:n edustajakokouksessa edustettuna parhaimmillaan jopa viiden eri järjestön jäsenkiintiöissä. SKP:n jäsenyys oli kommunisteille luonnollista, mutta päätös jäsenyydestä jommassakummassa saattoi yksilötasolla syntyä esimerkiksi jäsenmaksun suuruuden tai asuinpaikan perusteella.

SKDL rakensi nopeasti koko maan kattaneen järjestörakenteen. Vuodenvaihteessa 1945–1946 liittoon kuului 978 yhdistystä. Kolmen seuraavan vuoden kuluessa määrä nousi 1 601:een. 1964 SKDL:llä oli omia jäsenyhdistyksiä jo 2 159.

SKDL:n jäsen- ja kannattajapohja oli sosiaaliselta koostumukseltaan vahvasti työväenluokkainen. Vuonna 1946 jäsenistöstä 80 % oli työläisiä. Toiseksi suurin ryhmä olivat pienviljelijät. Vuoteen 1960 mennessä työläisten osuus oli laskenut ja se oli tuolloin 68,9 %. Naisten osuus jäsenistöstä pysyi 1960-luvulle asti viidesosan tienoilla.

SKDL oli jäsenenä useissa kansandemokraattista liikettä lähellä olevissa järjestöissä. 1970-luvulla tällaisia olivat: Folkets Bildningsförbund, Kansan Raittiusliitto, Kansandemokraattinen Raittiusliitto, Kansan Sivistystyön Liitto, Kulttuurityön keskus, Suomen Rauhanpuolustajat, Suomi–Neuvostoliitto-Seura ja Suomi–Vietnam-seura. SKDL:n, sen jäsenjärjestöjen ja lehtien arkistojen tallennuspaikka on Kansan Arkisto.

[muokkaa] Päätöksenteko

SKDL:n korkein päättävä elin oli kolmen vuoden välein kokoontunut edustajakokous (liittokokous), johon edustajia saivat lähettää SKDL:n piirijärjestöt (1/200 jäsentä) ja yhteisöjäsenet (1/800). SKDL:ssa ja sen kunnallis- sekä piirijärjestöissä johtavissa elimissä olivat edustettuina sekä SKDL:n jäsenet että yhteisöjäsenten edustajat. Perustasolla (paikallisosastoissa) oli vain henkilöjäseniä. Edustajakokous valitsi SKDL:n liittoneuvoston, joka puolestaan valitsi puheenjohtajan, varapuheenjohtajan, pääsihteerin ja toimeenpanevan komitean. 1988 sääntöjä muutettiin niin, että johdon valitsivat edustajat suoraan. SKDL:n ensimmäinen periaateohjelma hyväksyttiin vasta II liittokokouksessa 1949.

[muokkaa] SKP:n rooli

SKP oli SKDL:ssa aina hallitseva, joten SKDL seurasi SKP:n linjauksia kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä. Jo 1940-luvun lopulla sai SKP:ssa kannatusta puolueiden yhdistäminen, jota mm. Hertta Kuusinen ajoi. Idea kuivui kokoon Otto-Ville Kuusisen tyrmättyä sen leniniläisen puolueteorian vastaisena ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen alettua korostaa itsenäisten marxilais-leniniläisten puolueiden merkitystä Jugoslavian tapahtumien seurauksena 1948.

Kommunistien rooli SKDL:ssä kasvoi 1940-luvun lopulla, kun osa kaupunkilaissosialisteista jätti puolueen. Samanaikaisesti monet johtavat sosialistit (Wiik, Keto, Räisänen, Ampuja) kuolivat.

Kaksoisorganisaatio oli raskas jäsenten kannalta. Tilanne oli turhauttava, kun kokouksissa usein käsiteltiin samat asiat, niihin osallistuivat samat ihmiset, ne pidettiin samassa paikassa ja peräkkäin. Organisaation ylläpito vei puolestaan kipeästi kaivattua rahaa liikkeen muilta toiminnoilta.

SKP:n oppositio suhtautui kommunistisen puolueen itsenäisen aseman vaarantaviin ehdotuksiin jyrkän kielteiseksi. Oppositio korosti SKDL:n alkuperäistä luonnetta demokraattisten voimien yhteenliittymänä. Esimerkiksi Lapissa osastoja kuitenkin yhdisteltiin 1960-luvun lopulla Arvo Aallon johdolla.

[muokkaa] Politiikka

[muokkaa] Hallituksissa

SKDL osallistui hallituksiin heti jatkosodan jälkeen (1944–1948) ja jälleen 1960-luvun puolivälistä alkaen, kun ns. kansanrintamahallitus (SKDL-SDP-Keskusta) aloitti toimintansa. 1971 SKDL jätti hallituksen neljäksi vuodeksi, mutta meni mukaan Kekkosen runnomaan Miettusen hallitukseen, mikä jakoi puoluetta. SKDL:n viimeinen hallituskausi (Sorsa III) päättyi eroamiseen joulukuussa 1982.

[muokkaa] Ulkopolitiikka

SKDL:n perustamisessa keskeinen tekijä oli koota ihmisiä uuden ulkopolitiikan taakse, pois vanhojen sotapoliitikkojen vaikutuksesta. Läheisten suhteiden vaaliminen Neuvostoliittoon oli SKDL:lle tärkeää ja puolue pyrki kaikin tavoin edistämään maiden välistä kanssakäymistä. YYA-sopimuksen solmimisen edesauttaminen oli yksi SKDL:n toimenpiteistä. 1940-luvulla muut puolueet suhtautuivat tähän vielä epäillen, joten SKDL:n toiminnalle oli tilausta. Vuosien edetessä kaikki suuret puolueet kääntyivät pikkuhiljaa kannattamaan kekkoslaista ulkopolitiikkaa ja SKDL:n merkitys idänsuhteiden hoitamisessa väheni. 1970-luvulla SKP:n taistolaiset väittivät "pahimpien neuvostovastaisuuksien" tulevan SKDL:n piiristä ja neuvostoliittolaisissa lehdissäkin arvosteltiin voimakkain sanoin SKDL:n puheenjohtaja Aleniusta.

[muokkaa] Sosialismi

SKDL:n suhde sosialismiin oli koko liiton toiminnan ajan ongelmallinen. Sosialistit olisivat halunneet maininnan sosialismista puolueen ohjelmiin, mutta osalle kommunisteista tämä ei sopinut. SKP karsasti "kilpailevaa" versiota sosialismista, jonka oikeaoppista tulkintaa se yksin koki edustavansa. Toiseksi kommunistit elättelivät toivoa muidenkin kuin sosialismin kannattajien mukaantulosta. Ennen vuoden 1967 liittokokousta sanaa sosialismi ei mainittu SKDL:n ohjelmissa. Tällöin se otettiin ohjelmaan puheenjohtajaksi valitun Ele Aleniuksen johdolla. SKDL:n johdossa Alenius ajoi sosialismia, joka erosi luonteeltaan ja menettelytavoiltaan kommunistien mallista. Aleniuslaiset ja enemmistökommunistit tulivat kuitenkin käytännössä hyvin toimeen keskenään, vaikka myönsivät erilaiset aatteelliset lähtökohtansa. Molempien sosialismi korosti suomalaisen sosialismin omia kehityslinjoja suhteessa itäeurooppalaiseen reaalisosialismiin.

[muokkaa] Vaalimenestys

SKDL nousi kerralla suurten puolueiden joukkoon heti ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 saaden lähes 400 000 ääntä. Ehdokasasettelusta ei ehditty tuolla kertaa pitää jäsenäänestystä, joten SKDL:n johto teki kompromissin, jossa ehdokkaita asettivat kommunistit (72), kuutoset (66), sosialidemokraattinen oppositio (48) ja SKDL:n kanssa vaaliliittoon ryhtynyt Pienviljelijäin puolue (14). Eduskuntaan valittiin 38 kommunistia, 7 kuutosta ja 4 sosialidemokraattisen opposition ehdokasta. SKDL:n eduskuntaryhmästä tuli suurin kahden sosialidemokraatin loikattua puolueen riveihin syksyllä 1946.

Parhaimman vaalituloksensa SKDL saavutti vuoden 1958 eduskuntavaaleissa, jolloin se nousi jälleen hetkellisesti eduskunnan suurimmaksi puolueeksi noin 23 % kannatuksella ja 50 kansanedustajalla. Viimeisissä eduskuntavaaleissaan 1987 SKDL sai vain 16 kansanedustajaa ja alle 10 % äänistä. Kannatus alkoi laskea 1970-luvun puolivälin jälkeen eikä SKP:n jatkunut puolueriita tilannetta helpottanut.

SKDL oli yksi Länsi-Euroopan suurimmista vasemmistopuolueista SKP:n ollessa vastaavasti suurimpia kommunistipuolueita. 1960-luvulla SKDL:n edesottamuksia hallituksessa seurattiin innokkaasti vastaavien länsieurooppalaisten puolueiden ollessa hallitusten ulkopuolella.

SKDL solmi vaaliliittoja 1960-luvulta 1980-luvun alkuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL) ja sen seuraajan Sosialistisen työväenpuolueen (STP) kanssa. Ensimmäisissä sodanjälkeisissä kunnallisvaaleissa joulukuussa 1945 SKDL oli vaaliliitossa SDP:n kanssa.

ks. SKDL:n kansanedustajat

Eduskuntavaalit Vuosi Edustajia Kannatus 1945 49 398 618 23,47 % 1948 38 375 538 19,98 % 1951 43 391 134 21,58 % 1954 43 433 251 21,57 % 1958 50 450 220 23,16 % 1962 47 506 829 22,02 % 1966 41 502 374 21,20 % 1970 36 420 556 16,58 % 1972 37 438 757 17,02 % 1975 40 519 483 18,89 % 1979 35 518 045 17,90 % 1983 27 400 930 13,46 % 1987 16 270 433 9,39 %

Kunnallisvaalit Vuosi Valtuutettuja Kannatus 1945 2 496 275 324 1947 2 005 314 156 20,4 % 1950 2 517 347 102 23,0 % 1953 2 546 406 324 23,1 % 1956 2 272 353 967 21,2 % 1960 2 409 n. 431 900 22,0 % 1964 2 417 470 550 21,9 % 1968 1 770 382 882 16,9 % 1972 1 731 437 130 17,5 % 1976 2 050 494 920 18,5 % 1980 1 835 456 177 16,6 % 1984 1 482 354 582 13,1 % 1988 1 209 270 532 10,29 %

[muokkaa] Presidentinvaalit

Vuosi	Ehdokas	Valitsijamiehiä	Kannatus
1950	Mauno Pekkala	67	338 035	21,4 %
1956	Eino Kilpi	56	354 575	18,7 %
1962	Paavo Aitio	63	451 750	20,5 %
1968	Urho Kekkonen	56	345 609	17,0 %
1978	Urho Kekkonen	56	445 098	18,2 %
1982	Kalevi Kivistö	32	348 359	11,0 %
1988	Kalevi Kivistö Liike 88	26	330 072 286 833	10,7 % 9,6 %

[muokkaa] Tiedonvälitys

Katso myös luettelo SKDL:n lehdistä

SKDL:llä ja sen jäsenjärjestöillä oli laaja puoluelehdistö. Järjestön alkuvuosina sillä oli useampia päivittäisiä äänenkannattajia ympäri Suomea. Kesällä 1946 päivälehtiä oli peräti kymmenen.^[1] SKDL:n pää-äänenkannattaja oli aluksi Vapaa Sana, jonka ensimmäinen (yksityisasunnon keittiössä ja porraskäytävässä kasattu) numero näki päivänvalon 7. marraskuuta 1944. Vapaan sanan päätoimittajina työskentelivät Väinö Meltti, Cay Sundström, Raoul Palmgren, Jarno Pennanen. Vuonna 1957 Vapaa Sana yhdistettiin SKP:n Työkansan Sanomien kanssa, jolloin sen nimeksi vaihdettiin Kansan Uutiset. Kahden lähes samoja asioita kertovan päivälehden ylläpitoa ei katsottu tuolloin tarpeelliseksi, mutta lehdistökysymys nousi 1960-luvulla uudelleen ajankohtaiseksi. SKP:n oppositio halusi puolueelleen uudelleen itsenäisen äänenkannattajan kokiessaan Kansan Uutisten syrjivän heitä.

[muokkaa] Aiheesta muualla

• SKDL:n ohjelmat (Pohtiva)

[muokkaa] Viitteet

1. ↑ Inkeri Lehtinen: SKDL:n lehdistö. Teoksessa Demokraattisen kansan kalenteri (SKDL 1947), s. 39.