Ludwig van Beethoven

Wikipedia

Ludwig van Beethoven. Carl Jaegerin maalaus.

Ludwig van Beethoven (16. joulukuuta 1770 – 26. maaliskuuta 1827) oli saksalainen säveltäjä klassismin ja romantiikan siirtymäkaudella. Hän oli aikansa merkittävin säveltäjä ja myös yksi koko musiikkihistorian vaikutusvaltaisimmista säveltäjämestareista. Huolimatta asteittaisesta kuuroutumisestaan hän kykeni työskentelemään elämänsä loppuun asti, ja hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluvat esimerkiksi yhdeksän sinfoniaa, viisi pianokonserttoa ja yksi viulukonsertto, yksi ooppera ja kaksi messua, 32 pianosonaattia sekä 17 jousikvartettoa.

[muokkaa] Elämä

[muokkaa] Bonn

Beethovenin vanhemmat Johann van Beethoven (1740-1792) sekä Magdalena Keverich van Beethoven (1744–1787).

Beethoven syntyi Bonnissa flaamilaista alkuperää olleeseen perheeseen, jonka seitsemästä lapsesta vain Ludwig ja kaksi hänen pikkuveljeään selvisivät aikuisuuteen asti. Syntymäaika on epävarma, sillä vain kastepäivä – 17. joulukuuta – tunnetaan varmasti, mutta tähän aikaan vastasyntyneet lapset oli tapana kastaa heti syntymistä seuraavana päivänä. Hänen isänsä, Johann van Beethoven, oli laulajana Kölnin vaaliruhtinaan hovissa ja sortui usein juopotteluun. Huomattuaan poikansa musiikilliset lahjat hän yritti tehdä tästä Mozartin kaltaisen kuuluisan lapsineron – nuoren Ludwigin ensimmäinen julkinen esiintyminen oli jo 7-vuotiaana – siinä kuitenkaan onnistumatta. Beethovenin lahjakkuus ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta muiltakaan: vuonna 1779 hänestä tuli Christian Gottlob Neefen suojatti, ja tämän ohjauksessa hänestä tuli ensin apulaisurkuri vuonna 1781 ja kolme vuotta myöhemmin hovin palkkatyöntekijä. Beethoven julkaisi jo 1782 ensimmäisen teoksensa nimeltä 9 muunnelmaa Dresslerin marssista ja seuraavana vuonna kolme pianosonaattia, niin sanotut Kurfürst-sonaatit. Myös vaaliruhtinas sai tietää nuoresta lahjakkuudesta ja suostui rahoittamaan tämän musiikkiopinnot.

Vuonna 1787 Beethoven matkusti Wieniin tarkoituksenaan opiskella Mozartin johdolla. Tarinan mukaan Mozart oli hyvin vaikuttunut hänen soittotaidoistaan ja improvisointikyvyistään. Vain kolmen kuukauden jälkeen Beethoven sai kuitenkin kuulla äitinsä olevan vakavasti sairas ja matkusti takaisin Bonniin. Äiti kuoli lyhyen ajan kuluttua keuhkotautiin. Isän juoppous taas paheni entisestään, ja niinpä Beethoven joutui pitämään huolta veljistään seuraavien viiden vuoden ajan. Toimeentulonsa hän sai toimimalla viulistina hoviorkesterissa, ja lisäksi hän sai oikeuden päätöksellä puolet isänsä palkasta käytettäväksi perheen elättämiseen.

[muokkaa] Ura Wienissä

Mozart oli jo kuollut, kun Beethoven palasi Wieniin vuonna 1792 ruhtinaan avustuksella. Hän hakeutui Joseph Haydnin ohjaukseen ja opiskeli muun muassa pianonsoiton tekniikkaa sekä kontrapunktia. Beethovenin ailahtelevainen luonne ja äkilliset raivonpuuskat eivät kuitenkaan sopineet Haydnin täysin päinvastaiseen luonteeseen, ja niinpä Beethoven siirtyi muiden opettajien, kuten Johann Albrechtsbergerin ja Antonio Salierin oppiin Haydnin lähdettyä Englantiin vuonna 1794. Beethovenin päätettyä jäädä pysyvästi Wieniin päätti ruhtinas lopettaa antamansa apurahan, mutta sillä välin Beethoven oli jo ehtinyt saavuttaa suosiota yläluokan salongeissa siinä määrin, että sai riittävää rahallista tukea rikkailta wieniläisiltä.

Vuonna 1795 Beethoven esiintyi ensimmäisen kerran Wienissä: hänen intohimoisesti ja dynaamisesti esittämänsä toinen pianokonsertto nosti hänet kaupungin johtavaksi pianistiksi. 1790-luvun tuotantoon kuuluivat pianokonserton lisäksi muun muassa piano-, viulu- ja sellosonaatit. Beethoven oli Wienin menestynein vapaa säveltäjä: Bonnin-vuosien jälkeen hän ei enää koskaan tullut palvelemaan hovissa, vaan hän omisti maksusta sävellyksiään varakkaille ylimysystävilleen ja kenties myös rakastajilleen. Osaksi tämä teki soluttautumisen seurapiireihin helpoksi huolimatta Beethovenin vaatimattomasta syntyperästä.

[muokkaa] Kuurous

1790-luvun lopulla Beethoven huomasi kuulonsa heikkenevän ja alkoi pian pelätä, että oli tulossa lopullisesti kuuroksi. Vuosisadan vaihteessa tilanne oli pahentunut edelleen: hän kuuli häiritsevää suhinaa korvissaan (tinnitus) eikä pian enää kyennyt kunnolla hoitamaan pianistin uraansa. Myös orkesteria johtaessaan hän tarvitsi nyt apulaiskapellimestaria. Vuonna 1802 alkoi käydä selväksi, että Beethovenin pahin pelko oli hitaasti käymässä toteen. Hän käytti mitä erilaisimpia kuulokojeita ja sai lääkärin määräyksestä kylpyjä Tonavan vedessä, mahapillereitä sekä manteliöljyä korvakäytäviin, mikä kuitenkin vain pahensi tilannetta.

Eräässä talossa Heiligenstadtin kylässä Wienin laitamilla hän kirjoitti veljilleen Karlille ja Johanille kuuluisan kirjeen, joka nykyisin tunnetaan Heiligenstadtin testamenttina. Siinä Beethoven purkaa epätoivonsa ja kertoo, kuinka hänen ailahteleva käytöksensä on väärinymmärretty pelkäksi pahanhenkisyydeksi sen johtuessa vain lähestyvän kuurouden aiheuttamasta ahdistuksesta. Samalla hän toteaa, että on valmis hyväksymään kohtalonsa, ja päättää kaikesta huolimatta viimeistellä ne teokset, jotka hänen päässään yhä olivat ja jotka hän koki elämäntehtäväkseen.

» Voi te, jotka ajattelette tai sanotte, että olen pahantahtoinen, itsepäinen tai ihmisvihaaja, kuinka teettekään minulle vääryyttä. Ette tiedä salattua syytä, joka saa minut vaikuttamaan sellaiselta. – – Minun täytyy elää lähes yksin, kuin karkotettu; voin olla tekemisissä yhteiskunnan kanssa vain juuri sen verran kuin on tarpeellista. Aina kun lähestyn ihmisiä minut valtaa polttava kauhu, ja pelkään altistuvani sille vaaralle, että ihmiset huomaavat minun tilani. – – Sellaiset tapaukset ajoivat minut epätoivoon, ja vielä vähän enemmän niin olisin päättänyt elämäni – vain taide pidätteli minua. Tuntui mahdottomalta jättää maailmaa, ennen kuin olisin luonut kaiken minkä tunnen olevan sisälläni. – – Näkemiin, älkääkä unohtako minua kun olen kuollut; ansaitsen tämän teiltä, sillä elämäni aikana olen ajatellut teitä ja tapoja tehdä teidät onnellisiksi. »

Beethovenin kuuroudelle on löydetty useita mahdollisia selityksiä. Ruumiinavauksessa selvisi, että hänen sisäkorvansa oli laajentunut, mistä oli ajan mittaan seurannut haavaumia. Lisäksi hänen hiustensa lyijypitoisuus todettiin myöhemmin erittäin korkeaksi. Lyijyä käytettiin Beethovenin aikana – tietämättä sen haittavaikutuksista – jopa lääkkeissä ja viinin makeuttamisessa. Lyijyn tiedetään elimistöön joutuessaan aiheuttavan ailahtelevaisuutta, äkillisiä raivokohtauksia ja jopa kuurouden.

[muokkaa] Toinen luomiskausi

Beethoven vuonna 1803. Maalaus: Hornemann.

Jälkipolville Beethovenin kuurous oli myös siunaus. Testamentin kirjoittamisen jälkeen hän sai valtavan luomisvimman ja päätti omistaa loppuelämänsä säveltämiselle – vaikka hän ei enää kuullut juuri soittimia tai lauluääntä, pystyi hän kuulemaan keksimänsä melodiat päässään. Myös hänen tyylinsä muuttui täysin: se oli nyt rohkeaa ja sankarillista heijastaen säveltäjän omaa päättäväisyyttä. Vuodet 1803–1812 olivat säveltäjän tuottoisimmat: vuonna 1803 saivat ensiesityksensä toinen sinfonia ja kolmas pianokonsertto. Pian syntyi myös tunnettu pianosonaatti Waldstein, jonka Beethoven omisti ystävälleen. Vuonna 1804 valmistui uupumattoman työn seurauksena kolmas sinfonia, Eroica (Sankarillinen). Beethoven omisti sen aluksi ihailemalleen Napoleon Bonapartelle, mutta kiivastui kuultuaan tämän julistautuneen keisariksi ja repi sinfonian kansilehden irti kutsuen sitä enää vain sankarilliseksi sinfoniaksi. Hänen silmissään Napoleon ei ollut enää sankari vaan ahne ja vallanhimoinen. Sinfonia merkitsi uuden aikakauden alkua sekä Beethovenin tuotannossa että koko musiikin historiassa: sen hurjat alkutahdit olivat ajalleen poikkeukselliset ja enteilivät jo romantiikan syntyä.

Raivokas säveltämistahti vaati pian veronsa. Toukokuussa 1804 hänen voimansa ehtyivät, ja Stephan von Breuning otti hänet hoiviinsa. Beethovenista oli tullut entistä ärtyneempi, koska hän ei voinut huonossa kunnossa purkaa turhautumistaan säveltämiseen, ja häntä saattoi hädin tuskin edes puhutella. Muutaman viikon kuluttua – riidan vuoksi – Beethoven lähti maaseudulle pysytellen kuitenkin Wienin lähistöllä. Siellä hän rauhoittui jälleen ja palattuaan Wieniin tervehtyneenä pystyi taas säveltämään: pianosonaatti Appassionata oli uusi väylä säveltäjän tunteiden purkamiselle. Hän pahoitteli von Breuningille käytöstään. Beethovenin tuttavapiiri tiesi, kuinka hyväsydäminen sairauksien, konserttien ja säveltämistyön rasittama säveltäjä pohjimmiltaan oli, ja hyväksyi hänet sellaisena kuin hän oli.

Myöhemmin samana vuonna Beethoven ystävystyi ja lopulta rakastui Josephine von Brunswickiin, erääseen oppilaaseensa, joka oli jäänyt leskeksi. Napoleonin armeijan edetessä kohti Wieniä Josephine päätti paeta lapsineen maatilalle Unkariin, minkä Beethoven joutui onnettomana hyväksymään. Josephinen sisar Therese pysyi säveltäjän tukena, ja lopulta heidän suhteensa syveni.

Vuonna 1805 Beethoven sai valmiiksi ainoan oopperansa, Fidelion. Kantaesitystä viivyttivät sekaannukset ja säveltäjän tyytymättömyys esityksen suunnitteluun. Kun teos lopulta esitettiin marraskuussa, se ei saanut kovin suurta menestystä. Seuraavana vuonna hän sai valmiiksi Razumovski-kvartetot, jotka oli tarkoitettu harrastelijamuusikko kreivi Razumovskille, joka piti yllä omaa jousikvartettiaan. Lisäksi valmistui neljäs sinfonia, joka oli eräänlainen seesteinen välivaihe ennen seuraavaa mullistusta. Viides sinfonia alkaa kuuluisilla ”kohtalon koputuksilla”, jotka olivat täysin ennenkuulumattomia aikansa yleisölle. Sinfonian finaaliosa oli ensi kerran koko teoksen huipentuma, kun se tähän asti oli säveltäjien teoksissa ollut merkitykseltään vähäisempi.

Vuonna 1806 Beethoven laati ainoan viulukonserttonsa, joka on nykyään yksi arvostetuimmista viulukonsertoista. Se ei kuitenkaan aluksi saanut suurta suosiota. Hämmästystä yleisössä herätti se, että pitkän avausosan ensimmäiset nuotit antoi patarumpu. Pianisti Muzio Clementi kuitenkin piti viulukonsertosta niin paljon, että pyysi Beethovenia sovittamaan teoksen pianokonsertoksi. Näin syntyneelle D-duuri-pianokonsertolle ei annettu numeroa.

Heiligenstadtissa vietetty vuoden 1808 kesä synnytti Pastoraalisinfonian (nro 6), jossa kuvastuu Beethovenin rakkaus maaseutua ja pitkiä luontoretkiä kohtaan. Saman vuoden joulukuussa viidennen ja kuudennen sinfonian sekä Kuorofantasian ensiesityksen harjoituksissa vallitsi sekasorto, kun orkesteri ei tullut toimeen Beethovenin kanssa. Konsertissa vihaiset soittajat tekivät virheitä helpoissakin kohdissa, kunnes Beethoven huusi kovaa: ”Aloittakaa alusta!” Tämäkin oli ennenkuulumatonta, mutta yleisö oli tyytyväinen lopputulokseen.

Napoleonin veli Jérôme tarjosi vuonna 1809 Beethovenille kapellimestarin paikkaa Kasselissa. Säveltäjä oli suostumaisillaan virkaan, mutta huolestuneena parhaimman säveltäjänsä menettämisestä wieniläiset saivat käännettyä hänen päänsä tarjoamalla hänelle elinikäistä vuosittain maksettavaa korkoa. Samalla Napoleonin joukot piirittivät Wieniä, ja tykkitulen pelästyttämä säveltäjä vetäytyi kellariin, jossa tilanteesta huolimatta sävelsi Keisarikonserton nimellä tunnettua viidettä pianokonserttoaan.

Beethovenilla oli pitkään tukenaan perheitä, joiden seurassa hän oleskeli paljon. Von Breuningien ja von Brunswickien jälkeen hän tutustui Malfattin perheeseen, jonka yhdeksäntoistavuotiasta tytärtä hän kosi huonoin tuloksin. Für Elise on kirjoitettu Theresse Malfatille, jonka lempinimi oli Elise. Tämän jälkeen Beethoven tutustui Bettina Brentanoon, älykkääseen nuoreen naiseen, joka oli myös Beethovenin suuresti ihaileman Goethen ystävätär. Bettina järjestikin tapaamisen kahden suuren taiteilijan välille. Goethe huomasi säveltäjän älykkyyden lisäksi tämän ”kesyttömän” luonteen ja totesi, että ”vaikkei hän olekaan aivan väärässä siinä, että maailma on inhottava, ei hänen asenteensa tee siitä miellyttävämpää hänelle itselleen eikä muille”. Silti hän ymmärsi kaiken tämän johtuvan vain kuuroudesta.

Elämänsä aikana Beethoven asui kymmenissä eri asunnoissa, ja usein hänellä oli yhtä aikaa vuokralla useita asuntoja, joissa hän vietti vaihtelevasti aikaansa. Suosittua säveltäjää ei siten ollut helppo tavoittaa. Hänen kodeissaan vallitsi usein sekasorto, eikä huonekaluja juuri ollut pianon, tuolin ja sängyn lisäksi. Kuurouden edetessä Beethoven turvautui keskustelukirjoihin, joiden välityksellä hän viesti ihmisten kanssa. Keskustelukirjat ovat olleet korvaamattomia lähteitä Beethovenin elämän ja ajatusten selvittämisessä. Beethovenin tiedetään ihastuneen herkästi useisiin nuoriin naisiin, joiden kanssa hän ei kuitenkaan kyennyt kehittämään pysyvää ihmissuhdetta. Onnettomien rakkauksien jälkeen Beethoven päättikin omistaa elämänsä yksinomaan musiikille, jota hän piti jalompana tavoitteena kuin oman perheen saamista.

Vuonna 1812 42-vuotiaan säveltäjän terveys oli jälleen heikentynyt, ja hänet lähetettiin hoitoon Teplitzin (nykyisin Teplice) kylpyläkaupunkiin Böömiin. Tämän lisäksi hän joutui riitoihin veljensä, Johannin, kanssa vaadittuaan tätä eroamaan taloudenhoitajastaan. Kaikesta huolimatta hän sai sävelletyksi seitsemännen ja kahdeksannen sinfoniansa. Seitsemännen sinfonian ensiesitys yhdessä Wellingtonin herttuan Napoleonin kukistamisen kunniaksi sävelletyn Wellingtonin voiton kanssa vuonna 1813 oli menestys. Kahdeksas sinfonia sen sijaan ei täyttänyt yleisön odotuksia pienimuotoisuudessaan ja hilpeydessään. Samana vuonna ooppera Fidelio sai ensi kerran tuntuvaa menestystä.

[muokkaa] Viimeiset vuodet

Beethoven vuonna 1818. Maalaus: Schimon

Vuodet 1813–1819 eivät olleet Beethovenille kovin tuotteliaita. Häntä vaivasivat lukuisat taloudelliset ja henkilökohtaiset ongelmat: Wellingtonin voiton tekijänoikeuksista aiheutui neljän vuoden mittainen oikeustaistelu, koska teos sävellettiin alun perin vastakeksitylle panharmonikonille, jonka kehittäjä Mälzel oli riidan toinen osapuoli. Vihdoin vuonna 1817 he pääsivät sopimukseen tuhlattuaan paljon rahaa ja voimia.

Samoihin aikoihin, vuonna 1815, Beethovenin nuorempi veli Caspar kuoli äitinsä tavoin tuberkuloosiin. Veli oli määrännyt poikansa, Karlin, yhteishuoltajuuteen Beethovenin sekä pojan äidin kanssa, jota Beethoven piti huonona esimerkkinä pojalle. Beethoven pyrki pitämään täysin itse huolta pojasta ja kulutti runsaasti aikaa ja rahaa tämän eteen. Karlista tuli varsin hankala luonne ja taakka Beethovenille, joka yrityksistään huolimatta ei kyennyt olemaan kunnollinen huoltaja. Hän ei kuitenkaan halunnut luopua pojasta ja joutui pitämään huoltajuudestaan kiinni oikeudessa asti. Vuoteen 1819 mennessä Beethovenista oli tullut lähes täysin kuuro, eikä hän enää kuullut puhetta tai musiikkia.

Vuonna 1818 Beethoven sävelsi Hammerklavier-pianosonaatin. Seuraavana vuonna hän alkoi säveltää myöhäisiä mestariteoksiaan Missa Solemnista, kolmea viimeistä pianosonaattia (nro 30–32) ja yhdeksättä sinfoniaa. Missa Solemnis valmistui vasta neljän vuoden kuluttua paljon sen jälkeen, kun arkkiherttua Rudolf oli vihitty arkkipiispaksi, mihin tapahtumaan teos oli alun perin tarkoitettu. Yhdeksäs sinfonia sai kantaesityksensä vuonna 1824. Beethovenin kerrotaan yrittäneen tarmokkaasti johtaa orkesteria varsinaisen kapellimestarin (Ignaz Umlauf) rinnalla kuulematta mitään soitosta. Toisen osan patarumpuosuus jouduttiin keskeyttämään hetkeksi yleisön suosionosoitusten takia. Esityksen jälkeen yleisö juhli myrskyisästi suosionsa huipulla ollutta sankariaan, mutta Beethoven itse havaitsi tämän vasta, kun alttosolisti, nuori Caroline Unger, tarttui häntä kädestä ja käänsi hänet yleisöön päin. Taiteellisesta menestyksestä huolimatta konsertti, jossa esitettiin lisäksi alkusoitto Die Weihe des Houses (Talon vihkiäiset) ja osia Missa Solemniksesta, oli taloudellinen katastrofi.

Vuonna 1826 setänsä jatkuvan holhoamisen ja kirjeiden vuoksi 19-vuotias Karl yritti itsemurhaa ampumalla, mutta selvisi siitä, minkä jälkeen hän vietti Beethovenin kanssa toipilasajan Johannin luona Wienin liepeillä. Samoihin aikoihin, 1825–1826, Beethoven sävelsi myöhäisiä jousikvartettojaan, jotka jäivät myös hänen viimeisiksi teoksikseen. Ne olivat käänteentekeviä teoksia, joiden uskalias ja ainutlaatuinen tyyli oli viety kauemmas kuin mitä monet pystyivät ymmärtämään.

Beethovenin hauta Wienissä

Sävellystyön keskeytti useaan otteeseen säveltäjän alati huonontuva terveys. Palatessaan Johannin luota 2. joulukuuta 1826 Beethovenilla oli käytössään vain avovaunut, ja kylmästä säästä sekä kylmän veden juomisesta seurasi, että hän vilustui ja sairastui keuhkokuumeeseen, josta parani vain väliaikaisesti. Hänellä diagnosoitiin pian vesipöhö ja keltatauti, ja hän kärsi kovista kivuista. Viimeisinä kuukausinaan hänen epäillään kärsineen myös pahasta maksakirroosista, vaikkei hän ollut koskaan juonutkaan erityisen rankasti. Sairasvuoteellaan Beethoven tutustui yhä Händelin teoksiin, nautti eräistä Schubertin lauluista, luki yhdeksännen sinfonian oikovedoksia ja puhui kymmenennen sinfoniansa säveltämisestä. 24. maaliskuuta 1827 Beethoven vaipui koomaan ja kuoli kahta päivää myöhemmin. Kerrotaan, että ulkona riehuneen lumimyrskyn keskellä välähti yhtäkkiä salama ja kuului voimakasta jyrinää. Tällöin Beethoven avasi silmänsä, kohotti nyrkkiin puristetun oikean kätensä, laski sen jälleen vuoteelle ja menehtyi pian sen jälkeen. Kyseinen reaktio on tyypillinen tilassa, jossa maksan pettämisen vuoksi toksiinien määrä elimistössä on hyvin korkea.

Beethovenin hautajaiset pidettiin Wienissä 29. maaliskuuta. Hänen hautajaisiinsa osallistui noin 20 000 ihmistä, mukana monia kuuluisuuksia, kuten Franz Schubert, hautajaissaattueessa.

[muokkaa] Musiikki

Kohtalonsinfonian (nro 5) kuuluisat alkutahdit alkuperäisessä käsikirjoituksessa.

Beethoven jäi historiaan ehkä kaikkein merkittävimpänä koskaan eläneenä säveltäjänä. Hänen vaikutuksensa ulottui lähes kaikkiin häntä seuranneisiin säveltäjiin, erityisesti Schubertiin, Wagneriin, Lisztiin ja myöhäisromantiikankin suuriin säveltäjiin. Hän määritteli käytännössä yksin musiikin suunnan häntä seuranneelle romantiikan aikakaudelle. On keskusteltu runsaasti siitä, edustiko Beethoven klassismia vai romantiikkaa. Säveltäjän elinaikana kyseisiä termejä ei ollut edes olemassa, vaan ne keksittiin jälkeenpäin määrittelemään erilaisia vanhan musiikin tyylejä.

Huolimatta neroudestaan Beethoven ei koskaan ollut samanlainen musiikin ihmelapsi kuin Mozart, ja myös säveltäminen tuotti hänelle enemmän ongelmia. Hän korjasi alati sävellyksiään ja turvautui uuden luomisessa usein vanhoihin ideoihin, joita hän oli saattanut kuljettaa ja kehittää mielessään vuosikausia. Hänellä oli tapana säveltää useita teoksia yhtä aikaa, usein hyvin vaihtelevassa ja sekavassa työympäristössä. Osin kuuroudesta johtuen hän kehitti teokset mielessään niin valmiiksi, että pystyi lopulta vain kirjoittamaan ne ylös paperille. Beethovenin työtahti oli usein hurja, eikä hän usein piitannut tauoista saati omasta hyvinvoinnistaan.

[muokkaa] Tyyli

Beethovenin tyyli on selkeästi erottuvaa ja usein suureellista, oli sitten kyseessä pianosonaatti tai sinfonia. Hän loi teoksilleen laajoja arkkitehtonisia rakenteita, joissa hän kehitteli teemoja ja motiiveja usein modulaation (sävellajin muutoksen) avulla. Hänen melodiansa ovat lyyrisiä, kauniita ja mieleenpainuvia.

Beethoven oli erityisen mieltynyt orkesteri- ja pianomusiikkiin, jolle hän omisti suuren osan urastaan, mutta loi myös merkittäviä vokaaliteoksia, kuten oopperan Fidelio ja Yhdeksännen sinfonian. Niissä hän käsittelee ihmisääntä ikään kuin minä tahansa muuna instrumenttina, piittaamatta äänialan rajoituksista.

[muokkaa] Uudistukset

Beethovenin muistopatsas Bonnissa.

Beethovenin teokset olivat monella tapaa suurempia kuin edeltäjänsä. Ne olivat pidempiä ja monimutkaisempia ja vaativat usein suuren orkesterin. Yhdeksännen sinfonian viimeinen osa kestää lähes 25 minuuttia, mikä yksin vastaa pituudeltaan tavanomaista Mozartin tai Haydnin sinfoniaa. Myös osien esittely ja erityisesti niiden päättävä kooda olivat aiempaa pidempiä. Suuremman orkesterin ja säveltäjän tyylin yhdistymisen seurauksena Beethovenin musiikki kuulostaa hyvin voimakkaalta verrattuna klassismin aiempiin teoksiin.

Beethoven toi rytmin ensi kertaa teostensa merkittäväksi osaksi. Rytmikuviot ovat usein voimakkaita ja selväpiirteisiä, ja esimerkiksi kolmannen, viidennen ja yhdeksännen sinfonian ensimmäisen osan sekä erityisesti kolmannen ja seitsemännen sinfonian päätösosan pääteema on enemmän rytminen kuin melodinen. Rytmien avulla säveltäjä pystyi usein viemään eteenpäin teeman kehityksen uusien sointujen ja harmonioiden esittelyn läpi ilman, että teoksen yhtenäisyys kärsi. Sen avulla hän pystyi yhdistelemään aiempaa laajemmin teemojensa erilaisia yksityiskohtia toisiinsa.

Beethovenin edelleen kehittämä sonaattimuoto toimi vertailukohtana tuleville säveltäjäpolville. Beethovenin sonaattimuodossa johdannolla oli aiempaa suurempi merkitys. Hän käsitteli teoksiaan aiempaa enemmän yhtenäisinä kokonaisuuksina, ja hän valmisteli ensin kokonaisuuden päässään, jonka jälkeen hioi yksityiskohdat sitä mukaileviksi. Hän käytti teoksissaan keksimäänsä alkumotiivia, josta ikään kuin huomaamatta luodaan motiiveja ja teemoja koko teoksen aikana. Siten kaikki teoksen teemojen alkuperä voidaan johtaa takaisin alkumotiiviin. Esimerkiksi kahdeksannen sinfonian ensimmäiset säkeet luovat temaattisen aineiston koko sinfonialle. Viidennen sinfonian ensimmäisen osan kuuluisa neljän sävelen motiivi toistuu muunnelmina koko osan halki. Beethoven saattoi joskus yhdistää alkumotiivilla myös useita teoksia toisiinsa.

[muokkaa] Tuotanto

Beethovenin laajahkoon tuotantoon kuuluu noin 220 teosta. 138 teoksella on oma opusnumeronsa, jonka lisäksi on 80 teosta ilman opusnumeroa, joita merkitään tunnuksella WoO (Werke ohne Opuszahl). Tuotanto voidaan jakaa karkeasti kolmeen kauteen: varhaiselle kaudelle on ominaista selkeästi havaittavissa oleva Mozartin ja Haydnin vaikutus; keskimmäisellä, kypsällä kaudella hänen oma ”herooiseksi” kutsuttu tyylinsä kiteytyi. Myöhäisellä kaudella hänen teoksensa olivat äärimmilleen kehittyneitä ja yksilöllisiä, joita usein kuvaillaan yleviksi ja yliaistillisiksi.

Beethovenin merkittävimpiä teoksia ovat yhdeksän sinfoniaa (lisäksi kymmenes keskeneräinen), viisi pianokonserttoa, viulukonsertto, jousikvartetot (erityisesti kuusi viimeistä), pianosonaatit, pianoteos Diabelli-muunnelmat, ooppera Fidelio sekä messu Missa Solemnis. Sinfonioista tunnetuimpia ovat kolmas (Herooinen), viides (Kohtalonsinfonia), kuudes (Pastoraalisinfonia), seitsemäs ja yhdeksäs (Koraalisinfonia). Pianosonaateista tunnetuimpia ovat nro 8 (Pateettinen), nro 14 (Kuutamosonaatti), nro 21 (Waldstein), nro 23 (Appassionata) sekä nro 29 (Hammerklavier).

Beethovenin teoksiin sisältyy joukko melodioita, jotka ovat lähes kaikkien tuntemia. Näihin kuuluvat ainakin pianokappaleet Für Elise (begatelli a-mollissa) ja Abschied vom Klavier (”jäähyväiset pianolle”), viidennen sinfonian ensimmäisen osan alku sekä tuon sinfonian viimeisen osan teema, sekä yhdeksännen sinfonian lopputeema (An die Freude). Pianosonaattien teemoista erityisesti sonaattien nro 8 ja nro 14 hitaat osat ovat niin ikään erittäin tunnettuja melodioita.

[muokkaa] Sävellyksiä

[muokkaa] Sinfoniat

Nro 1, C, op. 21
Nro 2, D, op. 36
Nro 3, Es, 'Eroica', op. 55
Nro 4, B, op. 60
Nro 5, c-molli, op. 67
Nro 6, F, 'Pastoraali', op. 68
Nro 7, A, op. 92a
Nro 8, F, op. 93a
Nro 9, d-molli, op. 125

[muokkaa] Konsertot

Pianolle nro 1, C, op. 15
Pianolle nro 2, B, op. 19
Pianolle nro 3, c-molli, op. 37
Pianolle nro 4, G, op. 58
Pianolle nro 5, Es, 'Keisari', op. 73
Viululle, D, op. 61
Pianolle, viululle ja sellolle, C, op. 56

[muokkaa] Pianosonaatit

Nro 8, c-molli, 'Pateettinen', op. 13
Nro 14, cis-molli, 'Kuutamo', op. 27:2
Nro 21, C, 'Waldstein', op. 53
Nro 23, f-molli, 'Appassionata', op. 57
Nro 26, Es, 'Les Adieux', op. 81a
Nro 29, B, 'Hammerklavier', op. 106

[muokkaa] Kamarimusiikki

Septetto, Es, op. 20
Viulusonaatti, F, 'Kevät', op. 24
Viulusonaatti, A, 'Kreutzer', op. 47
Pianotrio, B, 'Arkkiherttua', op. 97
Razumovski-kvartetot, op. 59

[muokkaa] Kuoroteokset

Fantasia; piano, kuoro, orkesteri, op. 80
Messu, D, 'Missa Solemnis', op. 123

[muokkaa] Oopperat

Fidelio, op. 72

[muokkaa] Lähteet

Robin May, Beethoven (1990)

Pam Brown, Ludwig van Beethoven (1993)

[muokkaa] Musiikkinäytteitä

Wikimedia Commonsissa on lisää materiaalia aiheesta Ludwig van Beethoven.

Ongelmia äänitiedostojen kuuntelussa? Katso Wikipedia:Ääni.

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org../../../l/u/d/Ludwig_van_Beethoven_69c9.html