Temppeliherrain ritarikunta

Wikipedia

Temppeliherrain ritarikunta oli keskiajalla ristiretkien aikaan perustettu veljeskunta, joka vaikutti laajalti Euroopassa ja Lähi-idässä vuosina 1118–1307. Temppeliherrain ritarikunta oli ensimmäinen hengellisistä ritarikunnista, ja sen säännöt ja organisaatio olivat esikuvana useille muille ritarikunnille. Muita merkittäviä hengellisiä ritarikuntia olivat Johanniittain ritarikunta ja Saksalainen ritarikunta. Temppeliritarit olivat alun perin vaatimattomia soturimunkkeja, mutta heidän järjestönsä kasvoi pian yhdeksi Euroopan keskiajan taloudellisesti vaikutusvaltaisimmista järjestöistä. Temppeliherrojen vaurauden kasvaessa heitä alettiin pelätä ja he alkoivat saada vihamiehiä. Lopulta 1300-luvun alussa Temppeliherrain ritarikunta hävitettiin ja sen jäsenet joutuivat vainojen kohteeksi.

Sisällysluettelo 1 Järjestö 2 Historia 2.1 Synty 2.2 Nousu ja rappeutuminen 2.3 Tuho 3 Suurmestarit 4 Legendoja ja myyttejä 4.1 Noituussyytteet 4.2 Kätketyt aarteet 4.3 Järjestön elvytys 5 Temppeliherrat populaarikulttuurissa 6 Lähteet 7 Katso myös 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Järjestö

Temppeliherrat olivat munkkiveljeskunta, ja he noudattivat Bernhard Clairvauxlaisen laatimaa ohjesääntöä. Ritarikunnan jäsenet vannoivat köyhyysvalan, mutta vala ei estänyt itse järjestön vaurastumista.

Temppeliherrat saivat paavilta useita erivapauksia, jotka soivat heille muun muassa veronkanto-oikeuden hallitsemillaan alueilla, mikä johti heidän varallisuutensa ja vaikutusvaltansa nopeaan kasvuun. Osa ritarikunnan jäsenistä omistautui kokonaan pankkitoiminnalle, sillä ristiretkeläiset uskoivat usein kalleutensa temppeliherrojen huostaan.

Ritarikunnan johdossa oli suurmestari, joka oli vastuussa ainoastaan paaville. Suurmestarista seuraava oli senesalkki ja hänestä seuraava marsalkka. Heidän alapuolellaan olivat provinssien komentajat eli mestarit, jotka toimivat suurmestarin alaisuudessa. Provinsseja olivat Antiokia, Akvitania, Apulia, Aragon, Englanti, Jerusalem, Jerusalemin kuningaskunta, Kreikka, Poitou, Portugali, Provence, Saksa, Sisilia, Tripoli ja Unkari. Provinssit oli jaettu taloihin eli preceptoreiksi, joilla jokaisella oli oma komentajansa.

Ritarikunnan jäsenet jakaantuivat neljään ryhmään:

• ritarit, jotka muodostivat raskaan ratsuväen
• asemiehet, jotka muodostivat kevyen ratsuväen ja jotka värvättiin alemmasta säädystä kuin ritarit
• talonpojat, jotka huolehtivat ritarikunnan maaomaisuudesta
• kappalaiset, jotka huolehtivat ritarikunnan hengellisistä tarpeista

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Synty

Temppeliherrain ritarikunnan syntyhistoria juontaa juurensa aina varhaiskeskiajalle jolloin lännellä oli kaksi päämäärää: pyrkiä pysäyttämään islamin eteneminen Euroopan mantereelle ja vallata Jerusalem. Vuonna 1095 paavi Urbanus II sanoi Clermontissa Ranskassa että "antakaa niiden jotka ovat rosvoja tulla ritareiksi". Niinpä 27. marraskuuta 1095 kristityt lähtivät ensimmäiselle ristiretkelle Palestiinaan valloittaakseen Jerusalemin takaisin muslimeilta. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1099, voiton saavutettuaan ristiretkeläiset perustivat Jerusalemin kuningaskunnan.

Vuonna 1114 ellei jo aiemmin, ehkä vuonna 1111 yhdeksän ranskalaisritaria perusti Champagnen maakunnassa Ranskassa 10 kilometriä Troyn kaupungista Hugo Paynsilaisen ja Godfrey de Saint Adhemarin johdolla munkkiritarien veljeskunnan suojelemaan kristittyjä pyhiinvaeltajia Lähi-idässä. Perimätiedon mukaan heidän päämajansa sijaitsi Salomon temppelin raunioissa, minkä vuoksi ritarikunta otti viralliseksi nimekseen "Kristuksen ja Salomon temppelin köyhät ritarit". Järjestö kuitenkin tunnettiin paremmin nimillä Temppeliherrain ritarikunta, Temppeliherrat tai Temppeliritarit.

Ritarien ohjesäännöstön ja köyhyysvalan loi heidän merkittävä liittolaisensa ja ystävänsä, Bernhard Clairvauxlainen. Sääntöjen mukaan jäsenen tuli olla ritari ja aatelinen sekä luovuttaa omaisuutensa ritarikunnalle. Bernhardin ansiosta temppeliherrat saivat arvostusta ja paavi Honorius II:n tuen. Lopulta vuonna 1139 paavi Innocentius II määräsi, että ritarikunta oli kaikkien maallisten lakien yläpuolella ja vain paavin määräysvallan alainen. Paavin tuen ja luottamuksen saavuttaminen oli merkittävä voitto Temppeliherroille ja yksi merkittävimmistä syistä järjestön vaikutusvallan kasvamiseen.

[muokkaa] Nousu ja rappeutuminen

Jo järjestön alkuajoista lähtien Temppeliherrojen vaikutusvalta ja vauraus alkoivat kasvaa. Sekä Bernhard Clairvauxlaisen vaikutusvalta että paavin hyväksyntä johtivat siihen, että veljeskunta sai suuren määrän lahjoituksia sekä rikkaista aatelissuvuista tulevilta jäseniltään että varakkailta pyhiinvaeltajilta. Ritarikunta laajeni nopeasti, ja uusia preceptoreita perustettiin muiden muuassa Antiokiaan, Aragoniaan, Portugaliin ja Tripoliin.

Toisen ristiretken aikaan ritarikuntaan kuului jo 600 ritaria, ja 1100-luvulla temppeliherrain ritarikunnasta tuli Syyrian ja Palestiinan suurimpia maanomistajia. Ritarikunta aloitti pankkitoiminnan kyetäkseen paremmin hallinnoimaan paisuvaa omaisuuttaan. Temppeliherrat harjoittivat rahanlainaamista, vaikka kirkko olikin kieltänyt koronkiskonnan laittomana toimintana.

Vuonna 1128 Temppeliritarit aloittivat tehokkaan rahoituskampanjan, jonka ansiosta he saivat uusia maa-alueita, rikkauksia ja jäseniä. He rakensivat mm. kirkkoja, viinitiloja ja tiilitehtaita. He myös kasvattivat viljaa jonka sitten myivät toisiin maihin suojelemillaan vienti- ja tuontireiteillä. He uskottelivat, että rahoitusta käytettäisiin Jerusalemin puolustukseen, ja että anteliasta lahjoittajaa odottaisi jo paikka taivaassa. Kampanjan onnistuminen oli varhainen esimerkki Temppeliritarien taloudellisesta kyvykkyydestä.

Temppeliherrat loivat perustan nykyiselle pankkilaitokselle,^[1] ja he keksivät muun muuassa shekin esimuodon. Sen avulla kykeni nostamaan haluamansa summan rahaa missä tahansa temppeliherrojen omistamassa pankissa. Heidän luomiaan käytäntöjä ja periaatteita käytetään yhä nykyisessä pankkilaitoksessa.^lähde? Vuoteen 1150 mennessä Temppeliherrain ritarikunnan tehtävä olikin muuttunut pyhiinvaeltajien suojelemisesta pankkitoiminnan harjoittamiseksi.

Temppeliherrat rikastuivat Lähi-idän ryöstämisellä nopeasti ja nousivat Euroopan merkittävimpien ja vaikutusvaltaisimpien ritarikuntien joukkoon. He pystyivät kouluttamaan jopa 300 ritaria 8 kuukaudessa. Temppeliherroihin kuului enimmillään jopa 20 000 jäsentä. Heillä oli myös oma yksityinen laivastonsa, joka kuljetti maksua vastaan pyhiinvaeltajia ja tavaraa Pyhään maahan.

Ritarikunnan sotilaallinen voima kasvoi samaa tahtia taloudellisen mahdin kanssa. Temppeliherrat olivat 1100-luvulla yhdessä johanniittain kanssa Lähi-idän parhaita sotilaita. Temppeliherrain sotilaallinen mahti alkoi kuitenkin ajan oloon murentua. 4. heinäkuuta 1187 ristiretkeläiset, mukaan lukien suuri joukkio temppeliritareita, kohtasivat Saladinin johtaman sotajoukon Hattinissa. Jo ennen taistelua suurin osa raskain haarniskoin varustetuista temppeliritareista nääntyi hengiltä paahtavassa auringonpaisteessa, ja loput kaatuivat tai teloitettiin. Silloinen suurmestari Gérard de Ridefort, jonka epäonnistuneet strategiat osittain johtivat ristiretkeläisten häviöön, joutui vihollisten käsiin ja myytiin orjaksi, vaikka ritariston sääntöihin kuului taistella kuolemaan asti. Saladin valtasi Jerusalemin kaksi kuukautta myöhemmin.

Temppeliherrojen sotilaallinen merkitys väheni 1200-luvulla, sillä vapaaehtoisia ei enää tullut Euroopasta entiseen tapaan. Myös hengellisten ritarikuntien keskinäinen kilpailu alkoi heikentää temppeliherroja. Akkon kukistuttua 1291 temppeliherrat siirsivät päämajansa Kyprokselle. Kyprokselta ritarikunta siirtyi pian Etelä-Ranskaan. ^[2]Tämän jälkeen järjestön vaikutusvalta alkoi vähitellen hiipua.

[muokkaa] Tuho

Suhtautuminen hengellisiin ritarikuntiin muuttui kielteisemmäksi 1200-luvun loppupuolella. Monien mielestä ritarikunnat olivat syypäitä siihen, että kristityt olivat menettäneet Jerusalemin ja Pyhän maan. Hengellisten ritarikuntien olemassaolon tarkoitus kyseenalaistettiin, sillä ritarikunnat eivät enää hoitaneet niitä velvoitteita, joita varten järjestöt oli alun perin perustettu. Kateus rikkaita ja maallisten lakien yläpuolella olevia temppeliherroja kohtaan kasvoi vähitellen avoimeksi vainoksi.

1300-luvun alussa Temppeliherrain ritarikunnalle pahasti velkaantunut Ranskan kuningas Filip IV Kaunis päätti tuhota temppeliritarit. Filip käytti ovelasti hyväkseen niitä huhuja, joita ritarikunnasta oli alkanut kiertää. ^[3]

Paavi Klemens V kutsui loppuvuodesta 1306 temppeliherrojen suurmestarin Jacques de Molayn Roomaan ja ehdotti, että johanniitat ja temppeliherrat yhdistyisivät yhdeksi ritarikunnaksi. Paavi myös ehdotti uutta ristiretkeä. Molay torjui kummatkin ehdotukset.^[4]

Tämän jälkeen paavi taipui Filipin painostuksen edessä. Huhujen varjolla Filip IV vangitutti kaikki Ranskan temppeliherrat samana päivänä perjantaina 13. lokakuuta vuonna 1307. Vangittujen joukossa oli myös järjestön suurmestari Jacques de Molay. Myöhemmin Klemens V käski vangitsemaan temppeliherrat koko kristikunnassa ja poisti heidän etuoikeutensa. Filipin käskystä ranskalaiset takavarikoivat temppeliritarien valtaisan omaisuuden Ranskan kruunulle.

Vangittuja temppeliherroja kuulusteltiin, ja heidät saatiin kidutuksen avulla tunnustamaan, tai niin ainakin väitettiin kansalle, että ritarikunnassa oli syyllistytty seuraaviin tekoihin:

• Kristuksen kieltäminen
• Ristin polkeminen ja sylkeminen
• Epäjumala Baphometin palvonta
• Sodomia, jolla tarkoitettiin homoseksuaalisuutta

Vankeudesta päästyään monet temppeliherrat kiistivät nämä syytökset, mutta ritarikunnan maine oli jo tahrattu. Vuonna 1310 satoja ranskalaisia temppeliherroja poltettiin roviolla harhaoppisina, ja vuonna 1312 Klemens V julisti Temppeliherrain ritarikunnan lakkautetuksi. 18. maaliskuuta 1314 Temppeliherrain ritarikunnan viimeinen suurmestari Jacques de Molay poltettiin roviolla Pariisissa.

Järjestön lakkauttamisen jälkeen temppeliherrojen omaisuus siirtyi osittain johanniittain haltuun. Myös osa temppeliherroista liittyi johanniittoihin. Portugalissa ritarikunta jatkoi toimintaansa nimellä Kristuksen veljeskunta, sillä temppeliherrojen katsottiin tehneen maalle suuria palveluksia reconquistan aikana.

[muokkaa] Suurmestarit

1. Hugues de Payens (1119–1136)
2. Robert de Craon (1136–1147)
3. Évrard des Barres (1147–1151)
4. Bernard de Tramelay (1151–1153)
5. André de Montbard (1153–1156)
6. Bertrand de Blanquefort (1156–1169)
7. Philippe de Milly (1169–1171)
8. Eudes de Saint-Amand (1171–1179)
9. Arnaud de Toroge (1179–1184)
10. Gérard de Ridefort (1184–1189)
11. Robert de Sablé (1189–1193)
12. Gilbert Hérail (1193–1200)
13. Philippe du Plaissis (1201–1209)
14. Guillaume de Chartres (1209–1218)
15. Pierre de Montaigu (1218–1232)
16. Armand de Périgord (1232–1244)
17. Guillaume de Sonnac (1244–1250)
18. Richard de Bures (1244–1247(?))
19. Renaud de Vichiers (1250–1252)
20. Thomas Béraud (1252–1273)
21. Guillaume de Beaujeu (1273–1291)
22. Thibaud Gaudin (1291–1292)
23. Jacques de Molay (1292–1312)

[muokkaa] Legendoja ja myyttejä

Vaikutusvaltaisuutensa ja salaperäisyytensä vuoksi Temppeliherrain ritarikunta on ollut kautta aikain suosittu salaliittoteorioiden kohde.

[muokkaa] Noituussyytteet

Jo keskiajalla oli liikkeellä tarinoita, joiden mukaan Temppeliherrain ritarikunnan jäsenet harjoittivat noituutta. Heidän myös uskottiin olleen mahtavia alkemisteja, jotka keksivät Viisasten kiven, joka pystyisi muuttamaan minkä tahansa metallin puhtaaksi kullaksi.

Temppeliherrat olivat alusta asti salamyhkäisiä ja kävivät salaperäisissä kokouksissa ^lähde?, joten kokouksista oli liikkeellä monenlaisia huhuja. Nykyisinkään ei tiedetä, mitä temppeliritarit tekivät kokouksissaan, mutta heidän aikalaisensa ja vihamiehensä keksivät tarinoita kokousten todellisesta luonteesta. Aikalaistarinoiden mukaan temppeliherrat harjoittivat kokouksissaan saatananpalvontaa, mutta todennäköisesti nämä syytökset olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi taikauskoista pelkoa ja kuvittelua, jota Filip IV sittemmin käytti hyväkseen.

Vaikka syytökset noituuden harjoittamisesta eivät enimmäkseen pitäneet paikkaansa, eräät temppeliherrat kuitenkin kertoivat kuulusteluissa osallistuneensa demoni Baphometin palvontaan. He jopa väittivät Baphometin osallistuneen temppeliritarien kokouksiin ja rituaaleihin. Näiden kidutuksen alla annettujen lausuntojen uskottavuus on kuitenkin kyseenalainen.

[muokkaa] Kätketyt aarteet

Temppeliherroista on liikkeellä lukuisia myyttejä, joiden mukaan he olisivat löytäneet useita kristillisiä aarteita. Heidän on väitetty löytäneen Salomon temppelin alta salaisen aarrekammion, jonka aarteiden joukkoon kuuluivat muiden muassa Liitonarkku ja Graalin malja. Temppeliherrojen aarteiden joukkoon on myös väitetty kuuluneen Aaronin sauva, Jeesuksen risti ja Mooseksen kymmenen käskyä. Tarina kertoo, että ritarikunnan oma laivasto vei rikkaudet Ranskasta linnoihin, jotka sijaitsivat Portugalissa, Espanjassa ja Skotlannissa.

Erään legendan mukaan viimeisen suurmestarin Jacques de Molayn kuoleman myötä meni hautaan tietoja Temppeliritarien suurimmasta aarteesta, eli ihmeellisestä pisteestä. Sen on väitetty olleen jonkinlainen arkkitehtoninen salaisuus tai ihmeellinen koodi.

[muokkaa] Järjestön elvytys

Useat nykyiset kerhot ja yhdistykset kutsuvat itseään temppeliherroiksi ja vastaavilla nimillä, ja väittävät polveutuvansa alkuperäisestä Temppeliherrain ritarikunnasta. On olemassa myös huhuja, joiden mukaan eräät vainoista selviytyneet temppeliritarit pakenivat Skotlantiin, missä he elvyttivät ja muodostivat uudelleen järjestönsä. Suositun salaliittoteorian mukaan Temppeliherrain ritarikunta jatkaisi nykyisinkin toimintaansa salaa vaikuttaen pörssikursseihin ja maailmantalouteen.

Erään vapaamuurareihin liittyvän legendan mukaan järjestö olisi vainoista selviytyneiden temppeliherrojen perustama. Yksikään tarina Temppeliherrain ritarikunnan uudelleensynnystä ei ole kuitenkaan saanut historiallisesti luotettavia todisteita.

Tosiasiallisesti kuitenkin ritarikunnan lakkauttamisen jälkeen suurin osa ritareista liittyi muihin hengellisiin ritarikuntiin, varsinkin johanniittoihin.

[muokkaa] Temppeliherrat populaarikulttuurissa

• Don Rosan piirtämä ja käsikirjoittama Disneyn eläinmaailmaan sijoittuvassa seikkailussa Temppeliherrojen kätketty kruunu Roope Ankka etsii Aku Ankan sekä Tupun, Hupun ja Lupun avustuksella Temppeliherroille kuulunutta kruunua Haitista. Rosan mukaan Carl Barksin klassikkotarinassa Roope-setä ja viisasten kivi esiintynyt Maailmanpankkineuvosto polveutui Temppeliherrain pankista. Tarinan jatko-osassa Kirje kotoa paljastetaan, että Temppeliherrojen aarre olisi kätketty Ankkapurhan linnan alapuolelle, Skotlantiin.
• Seikkailuelokuvan National Treasure - Kansallisaarre juoni käsittelee Temppeliherrojen aarretta.
• Temppeliherrat ovat sivuroolissa elokuvassa Indiana Jones ja viimeinen ristiretki.
• Temppeliherrat esiintyvät keskeisessä roolissa ristiretkistä ja Jerusalemin kuningaskunnasta kertovassa elokuvassa Kingdom of Heaven – Taivas maan päällä, jossa heidät esitetään vallanhimoisina sotahulluina.
• Temppeliherrat näyttelevät suurta roolia Dan Brownin kirjoittamassa menestysromaanissa Da Vinci -koodi ja siihen pohjautuvassa elokuvassa.
• The Templars -yhtye on nimennyt itsensä Temppeliherrojen mukaan. Yhtyeen kappaleisiin kuuluvat muiden muuassa "The Poor Knights of Acre" ja "Return of Jacques de Molay".
• Tietokonepelissä Broken Sword: The Shadow of the Templars (1996) (julkaistu Yhdysvalloissa nimellä Circle of Blood) ja Gabriel Knight 3: Blood of the Sacred, Blood of the Damned (1999) käsitellään myös temppeliherroja.
• Temppeliherroja käsitellään myös Jan Guilloun kirjoittamissa, ristiretkitrilogiaan kuuluvissa kirjoissa, joissa kerrotaan Arn Magnussonin vaiheista.

[muokkaa] Lähteet

• Terence Wise: The knights of Christ. Osprey Military, London 1984. ISBN 0-85045-604-5.
• Risto Kari: Historian ABC - Kaikkien aikojen valtiot. Osa 2. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001. ISBN 951-31-1094-x.

[muokkaa] Katso myös

• Illuminati
• Hengelliset ritarikunnat
• Siionin luostari
• Vapaamuurarit

[muokkaa] Aiheesta muualla

• The Knights Templars (Catholic Encyclopedia)